"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

482. tarina (Ettei jäisi mitään näkemättä)

Minussa on herännyt paniikki. Vuosi alkaa tuntua mitättömän lyhyelle ajanjaksolle. Pelkään sen olevan ohi ennen kuin ehdin edes huomata sen menneen. Mietin kuinka olen saattanut elää yli 12 vuotta tässä kaupungissa yrittämättä ehtiä sen jokaiseen kolkkaan. Mihin olen hukannut päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia? Kuinka saan sen kaiken kirittyä vuodessa? Ettei jäisi mitään näkemättä. 

Tilasin nyt alkuhätään Suomesta Mondon Istanbul- oppaan. Luen sitä kuumeen vallassa ja yliviivaten. Käyty, käyty, käyty, kokematta. Näyttää siltä, että tulevana vuotena on istuttava jokainen istumatta jäänyt ravintola, käytävä jokainen käymättä jäänyt museo, käveltävä kävelemättä jääneet kadut. Ja jotta ehtisin sen kaiken, on aloitettava nyt ja heti.

Tänään päätin siis viedä itseni ja vieraamme lounaalle Leb-i Deryaan. Se vain ei ollut auki. Matkaoppaan mukaan paikkaan kannattaa tehdä pöytävaraus iltaisin, mutta se ei muistanut kertoa, että päivisin ravintola ei edes ole auki. Näin ollen päädyimme Leb-i Deryan sijasta lähistöllä olevaan Kolmeen Amigokseen, joka ei ollut huono vaihtoehto sekään. Molemmat ravintolat löytyvät Istiklalin sivukadulta nimeltä Kumbaracı yokuşu. (Tüneliltä Taksimiin päin tultaessa katu kääntyy oikealle ennen Richmond hotellia.)







Maisema Three Amigosin terassilta ei ollut ollenkaan huono.




Lounaaksi salaattia, jossa ei myöskään ollut valittamista.



Istuimme lounaalla pitkään. Maksun jälkeen huomasin, että kello neljään oli enää vaivaiset 20 minuuttia. Päätettiin siis juoda vielä kahvit ja käydä sitten kurkistamassa tulevia ruokailuja ajatellen, että oliko se Leb-i Derya edes maineensa veroinen. Se oli hyvä päätös, sillä Kolme Amigosta tarjosi ystävällisesti meille jälkiruokakahvit ihan ilmaiseksi. Ja Leb-i Derya oli ainakin maisemiensa puolesta kehunsa ansainnut. Vai mitä tuumaatte?









"Kun seuraavan kerran mieheni päättää viedä minut romanttiselle illalliselle, tulemme ehdottomasti tänne", lupasin tarjoilijalle, joka ystävällisesti antoi meidän juosta ikkunasta toiseen kuvaamassa, vaikka emme ottaneetkaan ravintolasta mitään. "Vai onko tämä romanttinen ravintola", tahtoi mieheni tarkistaa.  "Tämähän on romantiikka itse", tuumasi tarjoilija ja luulen, että hän on aika oikeassa.

Voi Istanbul, miten ehdin syödä sinut suihini, ihailla sinut silmilläni, kokea sinut jalkojeni alla....

perjantai 28. kesäkuuta 2013

481. tarina (Tahdoin kuulla meren pauhun)

Tänään aallot olivat valtavan suuret. Toisella puolella niemeä liehui punainen lippu, mutta toisella pääsi vielä uimaan. Hengenpelastajien rivistö oli jatkuvasti lähtövalmiina. Me asettelimme rantapeittomme pehmeään hiekkaan. Tahdoin kuulla meren pauhun, mutta se hukkui takanani olevasta kaiuttimesta jyskyttävään musiikkiin. Silmäni pitivät tauotta lapsia pinnalla. Näissä merissä kulkevat pohjavirrat, joita kohtaan tunnen kunnioittavaa pelkoa.







Hiekka pöllyää ja suolainen vesi tahmaa kameran linssiin kalvon. On se kesä, jolloin kakkonen ei enää halua rakentaa hiekkalinnaa. Miksi aina isoimmat saa päättää perheessä sen mikä on noloa ja sopivaa? Onneksi on mukana toisten pieniä, jotka vielä upottavat sormensa pehmeään hiekkaan ja lennättävät sitä peitolle.





Taivas on pilvessä ja mereltä tuulee. Olimme valinneet sopivan päivän lasten tuulettamiseen. Vähintään kolmen päivän välein on lähdettävä johonkin tai muuten kaatuu seinät päälle ja meistä tulee seinähulluja. Laskemme päiviä lomaan. Nyt niitä on 12.





Suihkutamme hiekat kasoiksi pesutilan lattialle. Kuinka monta kertaa äiti ehtiikään elämänsä aikana sanoa: "Hiekat kyllä lähtee jaloista, kunhan ne ensin kuivuu"? Suolainen ilma tekee meistä nälkäisiä ja tilaamme paahtoleipiä ja juomisia. Jäätelöä syödään paksissa, sillä en halua pestä sitä auton penkeiltä.






Kotimatkalla takapenkillä on hiiren hiljaista. Siellä uidaan unisaarille. Etupenkillä mietitään äitejä ja niiden tyttäriä, puidaan luopumista ja iloitaan tulevista lomapäivistä. Ollaan välitilassa. Ajassa ennen lomaa, mutta ei kuitenkaan vielä vapaalla. Työssä, mutta lomalaisten huoltojoukoissa.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

480. tarina (Kun ilta saa...)

Alkukesä menee mukavasti. Lämpötilat ja ennenkaikkea ilmankosteus on vielä siedettävissä rajoissa. Sitä jaksaa iloita kesämekoista, sandaaleista ja parvekkeen laitosta. Kesän edetessä lämpötilat nousevat ja helle aloittaa uuvutustaistelunsa. Tulee ne päivät, kun uunia ei todellakaan tee mieli käyttää. Normaaleista kotiaskareista tulee valtavan suuria ja isotöisiä. Silittäminen tuntuu tuskaiselle. Jokainen asia vaatii ponnistelua ja vaikka ei tee mitään, siltikin väsyttää. Alkaa tuntea itsensä laiskiaiseksi.



Kesäinen kaupunki on ihan oma maailmansa. Päivisin puistot loistavat tyhjyyttään. Kaduilla kuljetaan, mutta oleilua varten vetäydytään sisälle tai varjoihin. Ostoskeskukset ovat ihania suosittuja keitaita ilmastointinsa vuoksi. Mieliharrastukseni onkin hengailla maitohyllyillä ja väristä vilusta. Autossa voi vääntää ilmastoinnin täysille ilmastointinuhaa uhmaten. Kotona on verhot visusti ikkunoiden edessä estämässä auringonsäteiden lämpövaikutuksia. Peitot on pistetty säilöön ja pelkässä lakanassakin on kestämistä.



Kun ilta saa, rukouskutsu kutsuu ulos. Pihalle, puistoihin, parvekkeelle. Aurinko on laskenut ja kesäelämä saa alkaa. Leikkipuistoissa leikitään, pelataan, kiikutaan ja kaivetaan hiekkaa yömyöhälle. Parvekkeilla poristaan ja syödään. Grillit kuumenevat rannoilla ja puistoissa. Kadut täyttyvät iltakävelylle lähteneistä perheistä, pariskunnista ja poikaporukoista. Kesäiltaa venytetään yömyöhälle ja kenelläkään ei ole kiire nukkumaan.

Meidänkin parvekkeella vesi virtaa ja kukkia juotetaan hämärässä. Teltassa loistaa valo, pojat siellä on kirjan tai iPodin ääressä. Kuopuksen huoneessa hyrrää tuuletin, esikoinen sinnittelee ilman mitään helpotusta. Isäntä virittää elokuvaa makuuhuoneessa. Ilmastointi hurahtaa päälle, iltapala on kannettu sänkyyn tarjottimella ja alkaa tarpeellinen viilennys päivän päätteeksi. Kesäpäivän paras hetki. Näin yleensä.



Tänä itana olimme poikkeuksellisesti auringonlaskun aikoihin läheisellä ostoskeskuksella, Meydanilla. Perheen miesväki kävi katsomassa Supermies-elokuvan ja perheen naisväki hurvitteli sen ajan ostoksia tehden ja kahvitellen. Kesken kaiken saapui suruviesti. Ystävän isä oli kuollut ja se pisti iltatoimet uusiksi. Mies kipaisi ostamaan surukotiin sopivia housuja shortsien tilalle ja lähti toivottamaan osanottomme. Minä palasin lasten kanssa pitkin pimenneitä teitä kotiin.

Kun ilta saa. Kun elämä päättyy. Näkyy asiat taas ihan toisessa valossa.

Tiesitkö tätä: Muslimit pyrkivät hautaamaan vainajan 48 tunnin kuluessa kuolemasta. Vainaja pestään ja kääritään valkoisiin kääriliinoihin ja asetetaan arkkuun. Moskeijassa järjestetään rukoushetki vainajan muistoksi, johon erityisesti miespuoliset sukulaiset ja ystävät saapuvat. Hautaan vainajan saattaa myös miesvoittoinen saattoväki. Vainaja haudataan ilman arkkua, pelkissä kääriliinoissa.

Surukotiin lähdetään joukolla heti, kun saadaan viesti kuolemasta. Surevia omaisia ei jätetä yksin, vaan omaiset ja ystävät ovat läsnä jopa päiviä. Vieraat tuovat surutaloon sokeria ja ruokaa, ettei surevien tarvitse ruveta ruoanlaittoon. Vainajaa muistetaan kokoontumalla yhteen 40 ja 52 päivän kuluttua kuolemasta. Myös kuoleman vuosipäivän muistaminen on tärkeää.

Turkissa osanotto ilmaistaan sanomalla "başınız sağolsun".

maanantai 24. kesäkuuta 2013

279. tarina (Meidän avulla ja meistä huolimatta)

15-vuotta sitten minusta tuli äiti. Aamuyöstä nojailin keittiön kaappiin ja mietin, että onkohan tämä nyt sitä? Neuvolassa neuvoivat minut sairaalaan. Kassi oli jo etukäteen pakattu. Ajoimme viimeisen lapsettoman matkamme Mikkeliin. Siellä harteillemme laskettiin vastuu, sydämeemme sytytettiin suunnaton ilo ja syliin laskettiin pieni tyttö. Minusta tuli äiti, miehestä tuli isä. Meillä oli tytär. Alkoi yhteinen matka.

15 vuodessa oppii monta asiaa. Karisee turhat luulot. Ymmärtää mikä on oikeasti tärkeää. Pettyy itseensä. Nauraa monet naurut ja pyyhkii useat kyyneleet. Näkee, että lapsi kasvaa yli ja tulee omaksi itsekseen. Meidän avulla ja meistä huolimatta. Tänään lauloimme esikoisellemme onnitteluja. Oli valmistettu aamupala, paketoitu lahjat ja piirretty kortit. Päällimmäisenä kiitollisuus siitä, että hän on olemassa ja hän on hän.


Enää ei kaivattu kaverisynttäreitä ja järjestettyä ohjelmaa. Toiveita oli kuitenkin ja siihen liittyi rippijuhlamekon etsintä äidin kanssa. Muu perhe jäi siis kotiin ja me ajoimme esikoisen kanssa Kadiköyhin mekko-ostoksille. Siellä hurahtikin koko päivä hypistellessä ja sovitellessa. Alkuperäinen ajatus muuttui matkan varrella ja turkkilainen tyyli vaihtui aika paljon suomalaisempaan. 


Kadiköyn kävelykadulla olevassa ostoskeskuksessa on juhlavaateputiikki poikineen. Hörselöä, paljettia ja blingblingiä.










Shoppailujen jälkeen järjestettiin juhla parvekkeelle. Se syntyi pitsiliinalla, paremmilla astioilla, lampaankyljyksillä, uuniperunoilla, salaatilla ja kastikkeella sekä suklaavadelmakakulla. Aurinko laski kattojen taa, tuuli pyyhki yli helteisen päivän ja pimeä piilotti juhlakansan hämärän hyssyyn. 














Muisteltiin kaikki syntymäpäivät tähän asti. 2-vuotiaana saatu apina, 5-vuotiaana tehty linnakakku, 8-vuotispäiviksi sattunut kokkojuhla, 12-vuotisjuhlat Alanyassa ja 13-vuotis-juhlat Tallinnassa. Vuosi sitten juhlittiin Duprovnikissa ja edelleen on edessä koko elämä.





Rakas esikoinen, muista etsiä arjesta ilot, erottaa juhla tavallisen yläpuolelle, jakaa omastasi,  rakastaa, antaa anteeksi ja katsoa toiveikkaana ja luottavaisena tulevaan. Elämä kantaa, siksi sitä kannattaa elää mieluummin hymyissä suin kuin murhemielin. Toivomme sinulle monia armorikkaita ja täyteläisiä vuosia!