"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

maanantai 30. kesäkuuta 2014

697. tarina (Nyt sitä viimeistä viedään)

Nyt sitä viimeistä viedään. Uskomatonta mutta totta. On siis aika kirjoittaa teille viimeinen Istanbul-postaukseni tällä erää. Se alkaa tietenkin Bosborilta, siirtyy sieltä Istiklalille ja päätyy loppupäiväksi Maltepen rannalle piknikille. Siinähän ne tiivistetysti onkin ne Istanbulin oleellisimmat, jos ihmisiä ei lasketa mukaan. Tässä tarinassa tosin laskemme, sillä hehän ne ovat nämä tämänkin tarinan tähdet. Teimme siis sunnuntaina viimeisen kirkkomatkan ja suuntasimme sieltä rannalle ystävien kanssa syömään.




Minä olen nyt hyvästellyt niin urakalla, että alan tuntea itseni tyhjäksi. Olen huomannut tämän saman itsessäni jo aikaisemmin erilaisissa elämän kriiseissä ja jaksoissa. Minä etukäteishyvästelen tai etukäteissuren tai etukäteisvaraudun pitkin matkaa ja sitten kun saapuu se H-hetki, olenkin yhtä-äkkiä tyyni kuin viilipytty. Valmiina lähtöön. Valmiina luopumaan. Valmiina muutokseen. Niin siinä kävi tälläkin kertaa. Minä sanoin vain, että "No, ystävät hyvät, emmehän me kuole tai häviä totaalisesti maan päältä, me vain muutamme. Ja nyt kun vielä olemme täällä, on suremisen sijaan syytä iloita yhteisestä ajasta." 






Muslimimaailmassa on paasto juuri alkanut. Hieman siis virittelimme grillejä aralla mielellä, mutta turhaan. Paastoava kansanosa on varmaankin vetäytynyt sisätiloihin tai muualle auringon suojiin ja rannan kansoitti muukin paastoamaton porukka meidän lisäksi. Siellä sai kanat rauhassa kypsyä ja köftet kadota nälkäisiin suihin. Seurueen yksi paastoaja voitti hänkin, saahan siitä varmaan enemmän pisteitä, kun jaksaa paastota toisten syödessä;)?



Yksi pieni on vielä nestemäisellä ravinnolla.






Se oli lastemme Istanbulin viimeinen ja meidän Istanbulimme toisiksi viimeinen päivä. Tänä aamuna kello soi 5.30 ja kävimme viemässä jälkikasvun lentokentälle. Olihan se aika hurjaa pistää nelikko keskenään menemään ja tietää, että vasta kymmenen päivän päästä nähdään. Näin pitkään emme ole olleet erossa toisistamme koskaan. Koska joukossa oli kolmonen ja kuopus, kutsui Turkin lentoyhtiö ilman muuta saattajan paikalle, joka johdatteli nelikon oikealle portille. Nyt ovat jo mummolassa makkaroiden ja karjalanpiirakoiden äärellä. Kuvalliset todisteetkin jo otettiin vastaan, kiitos niistä mummolaan.



Me sen sijaan olemme viettäneet viimeistä päivää näissä tunnelmissa. Auto alkaa olla ääriään myöten täysi. Helmille on haettu lääkärin todistus Kreikan rajaa varten ja pakattu autoon oma soppi matkan ajaksi. Mies on kiertänyt viimeisiä virastoasioita ja käynyt toimistolla tulostamassa. Minulla on menossa operaatio väliaikaiskodin siivous ja porkkanaksi kaiken aikaisin loppuun saattamiseksi, olen varannut vielä minulle ja miehelle illaksi pöydän Maman terassilta. Eli nyt vielä loppukiri ja tunnin päästä viimeistä iltaa viettämään sinne Istiklalille. 




Auto starttaa aamulla matkaan. Olen lapsille luvannut kirjoitella matkan edistymisestä, joten pääsette tekin siinä siivellä matkalle mukaan. Yritän siis mahdollisuuksien mukaan tarinoida aina iltaisin matkakuulumiset. Huomenna tapaamme siis Kreikassa, jos Luoja suo! 

perjantai 27. kesäkuuta 2014

696. tarina (Vielä kerran Kadıköy)

Lista lyhenee ja loppuun on jäänyt kaikki sakka. Eli ne epämääräiset asiat, joita on epämiellyttävä hoitaa. Kasat kylppäreissä, maustekaapeissa ja jääkaapin perukoilla. Laatikoiden sisällöt, joita on siirretty pöydän nurkalta toiselle. Parittomien sukkien pussi. Niiden parissa taidetaan viettää sitten huominen ja muu loppusuora. Tänään on lopettettu tilit, saatu auton vakuutukset, käyty aamupalalla ystävien luona, myyty lasten leluja ja ehditty vielä kerran Kadıköyssäkin pyörähtämään. Esikoisellehan ostettiin se puku, mutta nyt oli vuorossa juhlakengät ja laukku. 


Kultaa vai violettia?


Turkissa ei tarvita turkkia. Viime päivinä lämpötilat on kivunneet lähemmäs kolmeenkymmeneen asteeseen. Onneksi sentään aurinko pysytteli pilvessä ja tuulikin leuhutteli paidan helmoja. Meitä oli esikoisen ja minun lisäksi matkassa yksi kielikoululainen, joka kärsivällisesti istui odottamassa, kun kenkiä soviteltiin. Ei ostettu violetteja, ostetiin kultaiset. Mutta ei kuvan kultaisia.





Ja kuvattiin Terhille se yksi kissa.





Esikoinen ja kielikoululainen veivät minut syömään Kadıköyn terassille, eli Franz Kafka Cafeen. Sainpas vielä yhden terassin, kiitos siis teille! Täällä en ollut vielä käynytkään. Paikka löytyy Kadıköyn satama-alueelta. Ruoka oli hyvää ja bonuksena diskovessa! Mine suosittelee, sillä Kadıköyn ravintolatarjonta ei olekaan minusta ollut mitenkään kummoinen. Ja erikoiset vessakokemukset piristää kummasti ainakin tylsää arkea.









Koska oli kyseessä viimeinen Kadıköyni, piti tietenkin kävellä sataman reunustaa kohti bussia. Kuvata vielä kerran laivat ja meri, kalastajat, kalaleivät ja niiden mutustajat. "Jää hyvästi Kalkedon, sinä iloinen Istanbul. Jossa voi leikkiä eurooppalaista ja modernia. Tuhlata rahansa kauppoihin. Piipahtaa kahville mukaviin kahviloihin. Istahtaa satamaan miettimään, että on täältä ennenkin lähdetty. Ja on tänne myös palattu, iloisin miettein tai raskain sydämin. Jää hyvästi."






Neljä yötä. Toivottavasti hyvin nukuttua sellaista. Minulla on mustat renkaat silmien ympärillä, ajatus katkeilee, heilun hämärän rajamailla. Toisaalta luulen, että tästä selvitään. Kohta huristellaan pitkin Eurooppaa. Tupsahdetaan Suomen remonttikesään. Nukutaan sitten syksyn hämärän hyssyssä ja muistellaan, että sellaistakin meillä oli. Silloin joskus.

torstai 26. kesäkuuta 2014

696. tarina (Toisten terassit)

Jos et omista enää kattoterassia, voit änkeä itsesi toisten terasseille. Tällä viikolla olemme tehneet niin jo kahdesti. Maanantai iltaa vietimme Eyüpin kattojen yllä. Kiireisen päivän päätteeksi oli hyvä istahtaa siellä valmiiseen pöytään ystävien kanssa. Olivat muuttaneet itsekin vastikään, joskin vain kaupungin sisällä ja taisivat edes hieman aavistaa millaisia päiviä me parhaillaan elämme. Paras apu onkin konkreettista ja ruoalla harvoin voi mennä pieleen. On itse leivottu ja kokattu surukotiin, viety leivonnaisia vauvaperheisiin ja nautittu joka kerta, kun joku on kutsunut kotiinsa syömään. Niin tälläkin kertaa. 






Keskiviikon mies vietti virastoissa ja liikenteessä. Kumpikaan ei kuulu niihin hänen lempilajeihinsa. Hän on yrittänyt parin päivän ajan lopettaa sähkö-, kaasu-, vesi- puhelin- yms. sopimuksia, mutta valmista ei vain synny. Turkin byrokraattisuus raastaa hermoja ja aika juoksee nopeutuvalla temmolla viraston jonoissa seisovan tai liikenneruuhkaan juuttuneen ohi. Minä koepakkaan lasten vaatteita, yritän setviä tilejä, teen muuttoilmoitusta netissä ja mietin, että eikö tämä koskaan tule valmiiksi. Milloin saa vetää viimeisen tehtävän yli viivan ja pistää kassit kiinni?  Mutta illalla odottaa taas katettu pöytä. Tällä kertaa Çekmeköyn kattojen päällä. Kyllä ne nyt meitä hellivät.






Miltä nyt tuntuu? Tuo viimeisten viikkojen iso kysymys. Viimeisinä päivinä on tuntunut väsyneeltä, haikealta, jännittävältä, iloiselta ja kiukkuiselta. Nälkää ei ole jouduttu kuitenkaan näkemään:). Päällimmäisenä taitaa kuitenkin olla kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että on saanut elää nämä hetket. Tutustua näihin, joita kohta joutuu kaipaamaan. Kiitollisuus yhteisistä muistoista ja eletystä elämästä, parvekehetkistä ja arkisemmista kohtaamisista. Ja kiitollisuus siitä mitä kohti on menossa. Asioiden ihmeellisestä järjestymisestä. Talosta, joka odottaa kodiksi tuloa. Kaupungista, joka pian taas on meidän. Eilen sähköpostissa odottaneesta viestistä, joka kertoi, että nyt meitä molempia odottaa siellä kotikaupungissa myös työpaikat. Kyllä se Kotka on sitten kiltti paluumuuttajiaan kohtaan.






Yö on saapunut. Ulkona koira haukkuu. Kolme lapsista jäi ystäville yökylään ja me täällä annetaan adrenaalin laskea ennen unten maille vaipumista. Kuusi yötä lähtöön. Viisi Istanbulin iltaa. Vieläköhän olisi jossakin terasseja tarjolla?