237. tarina (Istanbul- mennään saareen 2.)

Pysytään vielä hetki Heybeliadalla, sillä sieltä on jostakin syystä eniten kuvia. Yleensä viemme vieraamme sinne suurimmalle ja kauneimmalle, eli Büyükadalle. Heybelille päädymme silloin, kun lähdemme jonnekin porukalla retkelle. Tai jos on jo aikaisemmin käyty siellä suurimmalla saarella vieraiden kanssa. Mistä sitten johtuu se, että kuvat keskittyvät vain tähän saareen?

Esikoisen kummien kanssa vietetiin Heybelillä eräs kaunis syyspäivä. Turkki valmistautui äänestämään "Kyllä tai Ei" syyskuisessa äänestyksessä ja siitä johtui tuo liputus. Saaret ovat lasten kanssa kiitollisia kohteita. Matka laivalla on lapsista aina kiva. Vielä kivempaa on ajaa hevoskärryillä. Saareen liittyy myös monia muita lapselle mieluisia elementtejä, kuten metsä ja meri. Sekä jäätelö, joka kuuluu ostaa satamasta.

Saaren saa kierrettyä kätevästi hevoskyydillä tai pyörällä. Kävellenkin tietenkin, jos jaksaa. Lapset harvemmin jaksaa, joten käveleminen on ollut meillä aika minimissä. Keskusta on kuitenkin pieni ja kompakti lastenkin kanssa kävelyyn. Siellä on useampia ruokapaikkoja ja kahviloita, joihin voi istahtaa. Saarilla voi myös tehdä ostoksia pienistä kaupoista. Mitään supermarketteja täällä ei ole, eikä kai kukaan sellaisia kaipaakaan?

Kärrien alta löytyi kissanpentu. Pupujen ohella ne ovat kuopuksen jatkuvan ihastelun aiheena. Kissojahan täällä kaupungissa riittää. Miehelläni onkin välillä tapana napata pihamme kissanpennuista joku kainaloon ja tuoda se hetkeksi kotiimme saamaan erityishellimisiä. Minä en ole kuitenkaan suostunut sellaista pysyvästi kotiin ottamaan.

"Muhammed rakasti kissoja siinä määrin, että leikkasi irti viittansa liepeen, jottei olisi häirinnyt lemmikkikissansa iltapäiväunta tämän asetuttua viitanliepeelle lepäämään. Sen tähden islam rakastaa jatkuvasti kissoja ja ne hallitsevat arvonsatuntevasti koko Istanbulia. Joskin kissoilla on arvovaltainen asema myös Pariisissa ja Roomassa, niin Istanbulissa ne joka tapauksessa ovat omaa luokkaansa. Niitä on mustia, ruskeita, valkoisia ja kirjavia, hännällisiä ja hännättömiä, jopa valehtelematta näin yhden, jolla oli lappalaiskoiran tuuhea kippurahäntä. Joku harvinainen arka koira hiipii niiden joukossa kuin ilmeisessä synnintunnossa alhaisen syntyperänsä vuoksi, ja auta armias, jos tällainen koiraparka uskalsi pujahtaa johonkin ravintolaan almua anelemaan. Kissa lennähti salamana sen niskaan ja se törmäsi parkuen ulos. En tahtoisi olla koira Istanbulissa." Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin

236. tarina (Istanbul- mennään saareen 1.)

Lasten loman lähestyessä meille tulee naisten kanssa kiire tehdä jotakin yhdessä ennen koulujen sulkeutumista. Paras keino paeta arkea, on pakata eväät reppuun ja hypätä saarille vievään laivaan. Unohtaa hetkeksi suurkaupungin hälinä ja astua toisenlaiseen maailmaan.

Eilen laiva täyttyi puheensorinasta. Kannella meitä istui monenikäistä ja -kokoista naista ja miestä. Kaivoin kahvini esiin ja annoin silmien levätä meren tyynessä pinnassa. Katos antoi suojaa auringon liian kuumilta säteiltä. Laiva kynti tietänsä varmasti eteenpäin ja kaupunki jäi taakse.

Suomeksi kutsuvat niitä Prinssisaariksi. Turkiksi ne ovat vain saaret. Ne lepäävät Marmarameressä muutamien kilometrien päässä Istanbulin rannoista. Laivat kuljettavat ihmisiä saarille niin Euroopasta kuin Aasiastakin. Me olemme hypänneet kyytiin Bostancista. Suora laivakyyti saarista toisiksi suurimmalle, eli Heybeliadalle, kestää noin puoli tuntia.

Saarilla kiinnittää ensimmäiseksi huomionsa hiljaisuuteen. Siellä ei kulje autoja, jos ei lasketa lukuun palo- ja roska-autoa yms. välttämättömiä kulkuneuvoja. Ihmisillä ja tavaroilla on kolme vaihtoehtoa. Kulkea apostolinkyydillä, pyörällä tai hevoskyydillä. Me päädyimme ottamaan ensin hevoskyydin ja luottimme sen jälkeen omiin jalkoihimme.

Kärristä oli hyvä katsella kauniita vanhoja taloja. Monet niistä kuuluvat tai ainakin kuuluivat aikanaan armenialaisille tai juutalaisille, jotka ymmärsivät varhain saarten ihanuuden. Heybeli, jonne me olimme nyt saapuneet, oli myös kreikkalaisille keskeinen saari. Yhtä sen kolmesta kukkulasta hallitsee ortodoksien pitkään käyttökiellossa ollut pappisseminaari. Saarella on myös monia kirkkoja, sekä entinen patriarkan talo, josta turkkilaiset ovat tehneet merisotakoulun.

Rannasta kävelymatkan päässä on piknik-alue. Löysimme tyhjät pöydät puun alta. Kaivoimme esiin pöytäliinat ja nyyttärimme. Istuimme ja söimme hyvällä ruokahalulla. Silmien edessä aukesi meri ja sen takana häämötti valtavaksi paisunut kaupunki. Kaksi niin erilaista maailmaa vieri vieressä. Minä ammennan niistä molemmista ja koin itseni niin onnekkaaksi.

Reput oli pakattu ja palasimme rantaan. Laivassa hetki vielä hengitettiin merta muistoksi.  Katsottiin lokin liitoa laivan vieressä. Kuultiin jo todellisuuden kutsu, mutta oltiin hetki vielä sille kuuroja.

Tiesitkö tämän: Prinssisaarten ryhmään kuuluu yhdeksän saarta, joista viisi on asutettuja. Laivalla näistä pääsee neljälle saarelle. Suurin ja kaunein saarista on Büyükada. Seuraavaksi isoin yllä kuvaamani Heybeliada.  Burgazadalla sanotaan olevan eniten juutalaisväestöä. Sitten on vielä karu ja kallioinen Kınalıada. Vakiasukkaita näillä saarilla on noin 15 000. Kesäaikaan väkimäärä nousee yli 100 000 kesäasukkaiden ja lomalaisten kansoittaessa saaret. Jos kaipaat hiljaisuutta ja rauhaa, älä missään tapauksessa tule saarille kesäviikonloppuina!

235. tarina (Istanbul- niin saapui helle)

Koko kevään tuntui, että kesä viivyttelee. Kesäkuu lähestyi, mutta säät pysyivät epävakaisina. Ei tehnyt mieli parvekkeelle iltaa istumaan. Ikkunat saivat pysyä kiinni ja helleasusteet kaapissa.

Viikonloppuna huomasin kesän tulleen koko voimallaan. Muistin miltä tuntuu kuuma kivi jalan alla. Kuinka kukat nuupahtavat ja virkistyvät vettä saadessaan. Kuinka minäkin nuupahdan helteessä ja piristyn juoman ja viileän tilan avulla. Johonkin asti. Tunnustettava on, että voimat palautuvat vasta syksyllä, kun lämpötila laskee kotona alle 25 asteen. Siihen asti olen hitaalla kesävaihteella.

Kesä herättää hetkessä koko kaupungin. Pitkään tyhjänä seisoneet ulkoalueet täyttyvät päivää paistattelevista ihmisistä. Kaikki saavat samalla kertaa ajatuksen lähteä Marmarameren ääreen. Istumme liian pitkään ruuhkassa ja joudumme näkemään vaivaa löytääksemme oman paikkamme auringossa.

Meren äärellä kiire ja ärtymys karisee. Pyörä kyydittää pienintä edes takaisin. Ruoho kutittaa paljaita valkoisia talvikoipia. On kesä ja elämisen sietämätön keveys.

Kukkia kastellessa muistan miten ihanalta tuntuu lämmin pimeä ilta ihollani. Kolikon toinen puoli muistuu mieleen nukkumaan käydessä. Kuinka kuuma voi olla lakana sängyssä unta etsiessä?

ps. Loma on nurkan takana, sitä ennen monenlaista menoa. En viitsi aloittaa mitään uutta matkaa ennen uutta matkaa:). Laittelen siis nyt Istanbul-postauksia silloin kun kerkeän. Toivottavasti se sopii.

234. tarina (Istanbulin toiset kasvot)

"Kierrätetäänkö täällä," kysyy aika moni meille tullut vieras. Vastaus on kyllä sekä ei. Kaikki roskat voi laittaa samaan roskikseen. Tien varsilla on hyvin harvakseen lasinkeräys-pisteitä, mutta en tiedä kuka niitä käyttää. Luulen, että ei kukaan.  Ilmeisesti täällä on olemassa lehtikeräystäkin, mutta en ole huomannut pahvin- tai paperinkeräyspisteitä.

Kierrätys kuitenkin toimii ja vieläpä oikein hyvin. Eikä tavallisen roskaajan tarvitse tehdä mitään asian hyväksi, ellei halua. Me haluamme sen verran tässä taloudessa, että erottelemme pahvin, muovin, metallin ja lasit eloperäisestä jätteestä kierrättäjiä säästääksemme. Tungemme roskat kahteen eri pussiin ja nostamme ne kaksi kertaa päivässä oven ulkopuolelle. Sieltä ne käy hakemassa kerrossiivooja, joka vie roskat talon roskikseen. Tässä talossa ei tapella siitä kuka vie roskat.

Roskiksia dyykkaa säännöllisesti Istanbulin romanit. Heillä on käytössään joko vedettävä häkkyrä, jossa on suuri pussi tai hevoskärrit. Roskien seasta he keräävät pahvit ja muovit. Kuljettavat ne asumisalueelleen kaatopaikan kupeeseen ja lajittelevat materiaalit. Lajitellusta materiaalista saavat korvauksen, elantonsa.

Mieheni kävi joitakin vuosia sitten haastattelemassa näitä roskankerääjiä. Alemmat kuvat ovat tältä käynniltä. Muistuttakoon ne meitä Istanbulin monista kasvoista. Tämä kaupunki kerää sisäänsä niin rikkaat kuin köyhätkin. Asettaa ihmiset kovin eriarvoiseen asemaan. Muistuttaa jatkuvasti runsaudesta ja niukkuudesta. Siitä, että leipä ei jakaannu täälläkään tasan.

Lapsi se on kaatopaikallakin kasvanut lapsi. Hän leikkii, kokeilee ja oppii. Hänellä on mielikuvitusta ja halipula. Onko hänellä tulevaisuuden haaveita ja mahdollisuuksia niiden toteuttamiseen? Onko oikein, että joku elää roskasta ja roskassa? 

233. tarina (Istanbul- puputytön onni ja arpajaisten voittajat)

Kuusi vuotta sitten teimme valmisteluja. Kello kuusi illalla oli kuopuksemme määrä syntyä. Oli helteinen kesä ja meille tyypilliseen tapaan kohdussa viivyttelevä vauva. Muutaman vuorokauden vaivannut järkyttävä kutina ympäri odottavaa kehoa. Oli lohdullista kuulla aika jolloin se tulisi loppumaan.

Syntyi ihana suloinen tytär. Istanbulilaisemme. Isä taisteli hoitohenkilökunnalta luvan saada vauva syliinsä äidin ollessa ommeltavana. Selvisi voittajana. Saapuessani huoneeseen mies istui tytär sylissään. Vieressä päivysti hoitajatar silmät kiinni kaksikossa. Ettei isä vaan pudottaisi vauvaa.

Tyttärestä kasvoi varsinainen pupu-tyttö. Joululahjatoiveet eräänä vuonna olivat: pupukirjoja, pupupeli, puputakki. Sinä jouluna paketeista paljastui todella monta pupua, kun jokainen sukulainen oli ottanut toiveet huomioon.

Tänä aamuna lauloimme tyttären hereille. Avasimme paketteja. Lopuksi sänkyyn kannettiin pieni pupu-tyttö. Lastemme ensimmäinen oma lemmikki. Arvaatte varmaan mikä onni on omistaa oma pupu?

Juhlapäivän aamuna suoritimme myös arpajaiset. Onni suosi seuraavasti:

Pyyhkeet ja saippuat voitti MILTSU!

Muistikirjan, kivitaulun ja magneetit MIMON MAMI!

Onnea voittajille!

Jos laitatte minulle sähköpostilla (tuhatjayksitarinaa@gmail.com) osoitteenne, niin käyn ensi viikolla postittamassa voittonne. Kiitos kaikille osallistuneille!