567. tarina (Järjestystä, kiitos)

Minä kuulun niihin ihmisiin, joiden mieli lepää järjestyksessä. Kiireisinä aikoina on pakko hellittää kodin siisteyden suhteen. Kun epäjärjestystä jatkuu pidempään, alkaa sisäinen minäni ahdistumaan. Kaappien epäjärjestyksen vielä kestän, mutta en pinoja pöydillä, silitysvuorta nurkassa, tiskipöydällä lojuvia astioita enkä lastenhuoneen lattialla vellovia sukkia, kirjoja jne.

Eilen katsoimme lasten kanssa Supernannya. Perheessä oli lasten järjestykseen laittamisessa ongelmia. Sama kaaos tosin vallitsi sen pienen vilauksen perusteella myös parisuhteessa ja perheen kotona. Tuli jotenkin niin huono olo sitä sekamelskaa katsellessa, että minussa uinuva siivoushirmu pääsi valtaansa. Illalla tyhjeni keittiöiden tasot, lattialla lojuvat kamppeet saivat kyytiä ja olohuone näytti taas siltä, että siellä voisi oleilla

Tänään urakkani on jatkunut. Silitysvuori on kadonnut, pedit pedattu, pöytätasot puhtaat ja uunissa muhii äidin tekemää ruokaa. Imurointi saa odottaa huomista, mutta muuten meillä alkaa olla järjestys talossa. Siistiä työtasoani ihaillessani huomasin, että ideat rupesivat pitkästä aikaa poikimaan päässäni.  Sitä se järjestys teettää? 

Tässä työpöytäni alla on tuollainen pieni pöytä, joka on rikki. En ole raaskinut heittää sitä pois, sillä olen ajatellut sille ehkä vielä löytyvän jotakin käyttöä. Nyt tuli sellainen olo, että huomenna taidan ryhtyä tuumasta toimeen. Mitäs sanotte, tulisikos tästä vielä mitään?

 Onkos teillä siistiä vai onko sotku sinusta luovuuden merkki?

566. tarina (Motivaattorini on kadonnut!)

Tänään aloittelin tontun töitä. Aamu suttaantui mukavasti joulusukka-yllätyksiä pussitellessa. Olen joulukuun alussa korumatkalla Bulgariassa, joten rupesin varmistelemaan, että mies hoitaa hommat sillä aikaa oikein. Ihan kun se ei osaisi. Tästä miehestä muistui taas siinä lattialla kyykkiessäni mieleeni isänpäivä. Lähdin siis pussittamisurakan jälkeen isänpäivä-ostoksille. Sattuneesta syystä en voi kertoa mihin ostosretkeni suuntautui. Lahja-asioissa seinilläkin on korvat ja miehellä silmät näissä teksteissä. Täytyy säästää juonipaljastukset sunnuntaiksi.

Kun nyt olin valmiiksi siellä päin, jossa motivaattorini sijaitsee, päätin käydä kurkkaamassa sitä. Kuukausia sitten tein näet lupauksen. Kun olen saavuttanut tavoitepainoni, saan käydä ostamassa Kadiköyn antiikkikujalta ihanaisen kaapin. Arvaatte varmaan kuinka tässä nyt kävi? Motivaattorini oli kadonnut. Myyty. Poissa. Eikä ihme, onhan kilokamppailuni alusta kulunut jo yhdeksän kuukautta ja mikä on tulos. Noin yksi pudotettu kilo. Kaappi on siis tavoitteellisesti joka tapauksessa yhtä tavoittamattomissa kun se nyt on fyysisesti. Korvikkeita olisi kyllä löytynyt, katsokaa nyt vaikka itse.

Liian koristeellista minulle kotiin ostettavaksi, mutta muuten niin kaunis.

Nuo valkoiset tuolit ja keinutuoli kelpaisi kyllä, ihan tuollaisenaan.

Jotkut liikkeistä sijaitsevat näissä vanhoissa ihanissa puutaloissa, joihin muuttaisin heti, jos se olisi mahdollista. Katsokaa nyt vaikka tuota tuossa ylhäällä. Alhaalla muistaakseni sama kauppa sisältä.

Pikkuväelle.

Yllä olevassa astiakaapissa ei ollut muuta vikaa kuin hinta. Alla olevasta tein jo melkein kaupat. Mutta onko se liian pieni?

Mitäs sanotte tuosta yläkuvan kaunokaisesta? Siinäkin alkoi olla kaikki muu hintaa lukuunottamatta kohdallaan. Oli myös monta kaunista siniharmaata kaappia... Lottovoittoa odotellessa.

Motivaattorin katoamisesta huolimatta, en nyt aio kuitenkaan pistää läskiksi. Noin niin kuin ihan kirjaimellisesti. Menossa on makeaton marraskuu ja lenkkeilykin on tarkoitus taas aloitella flunssan  ja kiireen hellitettyä otteensa. Antiikkikujalta kävelin takaisin autolle. Matkalla tapasin kasan mukavia setiä. Sain luvan kuvata teille nämä pelimiehet.

Ja nämä ihanat herrasmiehet tuon kivan seinän edessä. "Näytätte siinä niin mukavilta. Seinä on niin herkullisen värinen ja te mukavasti siinä edessä." "Ja sinä olet oikea kaunokainen", sanoivat papat. Ja meille taisi kaikille tulla hyvä mieli:).

Ja katutolpatkin voi olla näin iloiset.

Tällaista tänään täällä Istanbulin kesässä. Olen antanut periksi. Palannut takaisin keveisiin kenkiin ja pistänyt takit suosiolla naulaan. Auton ilmastointi saa taas puhaltaa kylmää ja villasukat odottaa ottajaansa. Ehtiihän niitä syksyjä melankolisoida sitten siellä Suomessa.

565. tarina (Ilmassa on elämän janoa)

Syksy tekee edelleen tuloaan. Kaikkien näiden vuosienkin jälkeen vaadin Istanbulin vuodenaikoja kulkemaan samassa tahdissa suomalaisen kierron mukaan. Niinhän mielenikin tekee. Ei marraskuussa kuulu kulkea T-paidassa ja sandaalit jalassa?

Tahdoin tai en, edelleen voi istua laivan kannella. Saapikkaat ovat liioittelua, mutta en jaksa enää kulkea kevein kengin. Kaikki minussa huutaa taitepistettä, mutta elämäni on päivästä toiseen sekä että. Sekä kesä että syksy. Sekä Istanbul että Kotka. Sekä tämä hetki että nurkan takana häämöttävä tulevaisuus. Sekä Istanbul että minä. Meillä on menossa kuukausien mittainen saattohoito. En tiedä kumpi saattaa tai hoitaa. Tiedän kuitenkin, että tämä on tarpeellista. Jos ei Istanbulille, niin minulle kuitenkin.

Olen matkalla tapaamaan Iristä ja Enkeliä. Aikaa on tuhlattavaksi asti. Tuntuu ihanalle, kun saa maleksia. Kävelen satamasta kohti Taksimia. Kahden viikon kuvatauon ja kiireen jälkeen  näen taas maailman linssin läpi. Ilmassa on elämän janoa, rakkautta ja kukkien vieno tuoksu.

Enkeli on kasvanut. Juomme kahvia ja teetä. Lukuisat silmäparit seuraavat pienen neidin kulkua. Haparoivat askeleet saavat miehet nousemaan pöydästä valmiina pelastustöihin. Tarjoilijat jättämään työnsä. Eihän hän vain loukkaannu, onhan kaikki varmasti hyvin.

Istiklalkatu ja linssikeitto. Naapuripöydässäkin puhutaan suomea. Iriksessä elää kaukokaipuu, jota voi lievittää matkustellen. Tyttö kainaloon ja yöksi hostelliin. Meitäkään lapset eivät ole estäneet elämästä. Eikä unelmoimasta. Parasta on, kun saa elää yhdessä unelmiaan todeksi.

Katoavat kadun vilinään. Minä palailen rantaan sivupolkuja ja takakujia pitkin. Mittari näyttää 22 astetta  ja aurinko paistaa tyhjältä taivaalta. Ehkä kestän sittenkin tämän kesän keskellä syksyä. Ehkä luovutan marraskuisen  melankolian ja ryhdyn hilpeäksi. Ehkä elän tässä ja nyt. Keitän kotona kahvit ja annan tulevan olla. Tulla kun on tullakseen.

Allani saattaa kulkea juna. Marmaray-linja Bosborin alta on avattu. Joskus koen senkin, mutta nyt haluan antaa aaltojen keinuttaa, tuulen puhaltaa ja auringon paistaa. Kaupunki pukeutuneena harsoon. Minulla varpaat hiessä ja päällä liian lämmin takki. Sen siitä saa, kun kuuntelee mieltänsä eikä säätiedotusta. 

Hyvää kotimatkaa Iris ja Enkeli! Kiitos keitosta ja teiden risteämisestä. Voimia kylmiin päiviin ja opintoihin, iloa arkeen ja tuleviin matkoihin. Kunnes taas tapaamme.

ps. Mistähän muuten johtuu, että joskus tämä blogi ei vaan päivity listoille, vaikka mitä tekisi? Tänään on niitä päiviä...

564. tarina (Pupu Söpöt ja niiden äidit)

Tiedättekö Ne äidit? Ne, jotka heräävät aamulla aikaisin valmistamaan lapsilleen ravitsevan ja terveellisen aamupalan. Jotka tarkistavat, että sukat on ehjät, housut prässätty ja tukat puhtoisilla jakauksilla. Ovat kuulustelleet läksyt ja sujauttaneet reppuihin omenan opettajalle. Halloweenin lähestyttyä ommelleet yömyöhään piltilleen persoonallista ja hauskaa asua. Koristelleet kodin aiheeseen sopivasti ja  uunissa paistelleet riemukkaat kummitusleivonnaiset. Minä tiedän, mutta epäilen tai toivon heidän olevan satuolentoja.

Meidän äiti herää kellon soittoon, todeten, että piltit on jo pystyssä. Kyselee, että onkohan aamupalat jo syöty vai oliko jääkaappi kenties tyhjä? Kuuntelee, kun mies oven suusta muistuttelee poikia, että pelkkä tukan kastelu ei riitä, se pitäisi joskus myös kammata. Kuulee, että jonkun sukat on loppu ja käskee ottaa sen sisaruksen korista, jossa on vielä puhtaita jäljellä. Tämä äiti tietää, että aamulla ei kannata kysellä läksyjen tilaa, sillä silloin on jo liian myöhäistä. Halloweenin lähestyttyä tämä äiti ahdistuu ja toivoo salaa, että kukaan lapsista ei enää haluaisi pukeutua miksikään. Kun toive on selvästi turha, alkaa viimeisen illan epätoivoinen ideointi ja taistelu. Miten selvitä näistäkin kekkereistä ilman lapsen surua kelvottomasta äidistä tai noloimmasta asusta?

Pupu Söpö valmistui kuin valmistuikin. Tytär teki itse korvat ja kiinnitti ne pantaan isänsä avustuksella. Veikka kertoi missä on vanha hiiripuku, josta äiti osasi sentään leikata hännän irti ja elokuvan aikana askarrella siihen tupsun. Opettaja loihti kasvot ja voila. Ei ollut turha työ, sillä tällä asulla heltisi palkinto koulun kisassa. Äiti voi taas huokaista helpotuksest. Jos ei nyt olekaan tarunhohtoinen Sellainen äiti, niin ihan kelpo äiti kuitenkin? Jos kummitusleivoksia ei tänä(kään) vuonna ole tarjolla, onhan sentään kesästä asti säästellyt luurankokarkit. 

Alamittaisuutta tulee toki koettua muulloinkin kun Halloweenina. Rakkaita ne ovat silti nämä Pupu Söpöt ja Elävät kuolleet. Kelpaavat äidille sellaisina kuin ovat. Ehkä siis äitikin heille? Hyvää Halloweenia teille, jotka sitä vietätte!