"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

58. tarina (Johdatus Tunisiin)

Tiesin Istanbuliin muuttaessamme, että elämä tulee muuttumaan. Hyppäsimme tietoisesti tyhjän päälle ja luotimme, että elämä kantaa. Me lähdimme synnyinmaasta maailmalle hyvillä mielin. Tiesimme tulevamme kaipaamaan läheisiä ja tuttuja asioita Suomesta. Samalla olimme innoissamme siitä mitä edestämme tulemme löytämään.

Lentokentällä kädessäni roikkui perheemme esikoinen, 2,5 vuotta. Rinkassa matkusti pikkukakkonen, 6kk. Minä, joka kasvoin ilman isovanhempia, tunsin syyllisyyttä siitä, että vapaaehtoisesti vein lapsilta tärkeän osan heidän elämäänsä. Isovanhemmista ei tullut lasteni arkipäivää, vaan lomien juhlahetkiä, tarinoilla muistoissa säilytettäviä rakkaita ihmisiä. Samalla meistä tuli lapsillemme vanhempia, jotka olivat aina heille läsnä. Ainakin toinen meistä päivysti 24 tuntia vuorokaudessa, jos toisen oli pakko olla poissa kotoa.

Vuosien ajan olimme vauvan tai taaperon vanhempia perheen kasvaessa nelilapsiseksi. Ei ollut isovanhempia, tätejä, setejä tai Mannerheimin lastensuojeluliittoa. Vanhempien yhteinen aika oli illalla, kun lapset saatiin nukkumaan. Jos jaksettiin valvoa. Joskus joku ystävä tuli katsomaan muutamaksi tunniksi, jos oli johonkin yhteistä menoa. Usein ei kehdattu pyytää, olla vaivaksi. Suomen lomillakaan ei raaskittu kuormittaa läheisiä ja jättää yöhoitoon pienintä, joka oli kovin kiinni meissä. Mihin muuhun hän olisi tottunut? Emme mekään olleet. Sitäpaitsi meillä meni mukavasti lasten kanssa ja perheenä. Turkki hitsasi meidät tiiviiksi yksiköksi, perheeksi. Se riitti meille oikein hyvin.

Reilu vuosi sitten ystäväpariskuntamme tarjoutui ottamaan lapsemme hoitoon ja kehoittivat meitä lähtemään viikonlopuksi jonnekin kahden. Emme olleet osanneet toivoa mitään sellaista, joten suorastaan hämmennyin tästä ystävällisestä eleestä. Kun tarjous toistettiin alkoi meissä herätä ajatus pariskunnasta, joka oikeasti voisi olla kahden poissa kotoa yli yön. Matkakohteita mietittiin, laskettiin rahoja. Vertaa.fi:ssä surffattiin urakalla ja luettiin tietoa yhdestä ja toisesta kohteesta. Kun matkakohde alkoi hahmottua, sain vielä vinkkejä ainoalta henkilöltä, jonka tiesin Tunisiassa asuvan, eli blogistaan tutulta Mizyenalta.

Lapset peittoineen ja tyynyineen, kasseineen ja unikaverineen jäivät ystäviemme haltuun. Heidän aloittaessa viikonlopun viettoa kahdeksan lapsen kanssa me kaksi lensimme talvisesta Istanbulista keväiseen Tunisian Tunisiin. Kahteentoista vuoteen ensimmäisen kerran kahden.


2 kommenttia :

Yaelian kirjoitti...

Ihanaa kun on tuollaisia ystäviä!

Mine kirjoitti...

Yaelian: Kalliimmat kuin kulta:).