"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

perjantai 18. tammikuuta 2013

373. tarina (Peshtera - lämmin vastaanotto)

Ystäviämme ja meitä erottaa 500 kilometriä. Ensin 250 km Turkin laveita ja nopeita teitä. Sen jälkeen 250 km Bulgarian vaihtelevia teitä tarkasti nopeusrajoituksia seuraten. Heidän kylänsä löytyy vuorien kupeesta Peshteran kaupungin laidalta. Se on kuin oma maailma Bulgarian sisällä. Siellä on oma kulttuuri ja tapa elää.  Vuosien myötä heidän tapansa ovat tulleet tutuksi ja kylään saapuessa tuntuu tutulle ja omalle. 




Yläkorttelista kuuluu soitto. Me kävelemme katsomaan nuorenparin kihlajuhlaa. Morsian on ihan lapsi eikä sulhasenkaan parta vielä kasva. Mutainen tie ei estä tanssijoita. Letka pyörii väkijoukon sisällä antaen tarvittaessa tilaa ohi kulkeville autoille. Ulkomaalainen saa liittyä piiriin tai jäädä sivusta seuraamaan juhlaa.




Kiipeämme vuoren rinnettä yöspäin. Haluan katsella alhaalla lepäävää kaupunkia. Olisi helppoa ryhtyä päivittelemään tai surkuttelemaan, jos ei tietäisi paremmin. Näissä taloissa tiedetään mitä on työttömyys, puute ja ylenkatseet. Millaista on palella ja olla nälkäinenkin. On monenlaista hätää, sairautta ja vaivaa. Ja siltikin täällä kuulee enemmän kuin missään kiitosta. Näkee kuinka naapuria ei jätetä. Kuinka elämä jatkuu päivästä toiseen ja iloon ei tarvita suuria ja ihmeellisiä asioita.








Me istumme iltaa ystävien kodissa. Puhumme pois välimatkan ja menneet kuukaudet. Kamiinassa ratisevat palavat puut ja pöytä on katettu. Lämmin vastaanotto,  kaikilla mittareilla mitaten. 

11 kommenttia :

Pepi kirjoitti...

Sä vedät aina välillä täysin sanattomaksi näillä tarinoillasi!

Allu kirjoitti...

Piti oikein kartasta katsoa tuo paikka. Itse olen ollut Sofiassa joskus lukioikäisenä kauan kauan sitten. Mitä kieltä te puhutte bulgarialaisten ystävienne kanssa?

Tiina kirjoitti...

Näissä tarinoissasi on niin täydellisesti elämänmaku, ihan kuin astuisi itse mukaan samoihin maisemiin... Oikein mukavaa ja antoisaa reissua teille!

Tiina kirjoitti...

Ai niin, piti ihmettelemäni tuota, että ensin katsoin yhdestä kuvasta, että siellä sataa ja kuvassa on pieniä sadepiskoja, mutta seuraavasta kuvasta tajusin, että ne piskothan onkin satelliittilautasia :)

Mine kirjoitti...

Pepi: Jotkut tarinat vain ovat sellaisia?

Allu: Ystävämme ovat millet turkkilaisia, joka elää vähemmistönä Bulgariassa. Näin ollen meillä on yhteinen kieli eli turkki.

Tiina: Kiitos. Mukavaa, kun jaksatte aina lähteä matkaan mukaan. Nyt tämä matka on siis jo takanapäin, palasin kotiin torstai-iltana.

Hurmioitunut kirjoitti...

Voi kuinka kaunista vuoristomaisemaa... Hitsi että tykkään kirjoitustavastasi.

On joskus niin vaikea ymmärtää (tai asettua toisenlaiseen asemaan) kuinka maailmassa on niin erilaisia elämäntapoja. Tuolla kaikki näyttävät nauttivan juhlasta täysin rinnoin,vaikka näkee että puutetta todennäköisesti on ja pari on niin nuori. Ja Suomessa vastaavassa tilanteessa kauhisteltaisiin kuinka sitä niin nuorena mennään naimisiin. Mutta toisaalta tuntuu että tuolla osataan iloita elämän pienistäkin asioista eri tavalla. Tuntuu että täällä unohdetaan keskittyä arjen hyviin puoliin ja löytää sieltä iloa. Ajatellaan vain työtä, kiirettä, stressiä, rahan- tai ajanpuutetta. Vaikka niistä ei todellisuudessa tarvitsisi olla huolissaan.

Huomaan sortuvani "suomalaisuuteen" itsekin. Mutta toisaalta on ihanaa jäädä matkalla tuijottamaan vaikka sillalta jäätynyttä jokea, irrottaa itsensä arjesta ja pysähtyä siihen hetkeen. Nähdä kaunista juuri siinä hetkessä, ei kaataa päälleen kaikkia negatiivisia asioita, joita ei oikeasti olisi edes olemassa ilman liikaa ja turhaa ajattelua.

Voi kuinka tykkäisin kuvata tuolla. Kiitos että saadaan nauttia kuvista ja tunnelmista, jostakin aidosta, kauttasi :)

Mukavaa viikonloppua! Ja valoisaa sellaista, täälläkin kun vihdoin päättyi kaamosaika :)

Matkatar kirjoitti...

Yhdyn edellisiin, aivan ihanasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu tarina jälleen kerran -kiva että matkanne onnistui. Ja kuvat ovat loistavia!

Riina kirjoitti...

Hieno postaus taas, kuvineen kaikkineen. Kuten Pepi, minäkin olen melkein sanaton.

Petra kirjoitti...

wau mika elamantunne naissa kuvissa, se jolla on aina ollut kaikkea ei tieda oikeasta puutteesta mitaan. Sinulle on tunnustus blogissani, kay noutamassa!

A kirjoitti...

Miten upeat maisemat, kiitos kuvista!

Näkyy että puitteet ovat vaatimattomat, mutta näillä ihmisillä on sydän paikallaan antamaan ja ottamaan vastaan!

Kiitos tästä postauksesta, Mine, ja hyvää matkasi ja työsi jatkoa sinulle!<3333

Mine kirjoitti...

Hietzu: Minä olen ennakkoluuloinen. Meni monta vuotta ennen kuin halusin, edes lähteä tänne ystävien kylään. Kuinka hullulta se nyt tuntuukaan, kun tämä kylä on itselleni nykyään niitä paikkoja joinne lähden mieluiten. Joissa saan kokea olevani niin tervetullut, että itkettää. Joskus täytyy riisua kaikki turha, jotta voi ymmärtää mikä on oikeasti tärkeää. Niin minulle tuolla käy joka kerta. Valitettavasti unohdan sen taas, kun palaan tänne yltäkylläiseen turhuuteen...

Matkatar: Kiitos. On helppoa puhua siitä mitä sydän on tulvillaan?

Riina: On hyvin lähellä sekin, että on sanaton tai sitten niin täynnä sanoja, ettei tiedä mistä alkaisi. Minulla se kai on tuo jälkimmäinen aina takaisin tullessa.

Petra: Niin se on. Me länsimaalaiset olemme liian turruttamia. Kaikkea on liikaa ja silti kaikkea vain haluaa lisää. Se on pelottavaakin, kun tunnistaa ses oikein hyvin itsessään... Kiitos tunnustuksesta, minulla olikin yksi sellainen ennestäänkin odottamassa, joten yhdistän sitten tämän reissun jälkeen!

Aili: Kiitos Aili. Kun puitteet eivät vie huomiota, voi helpommin kohdata ihmisen. Ja siitähän ne parhaat tarinat syntyvät.

Hyvää viikonloppua!