"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

708. tarina (Hatunnostoni kärsivällisille naisille)

Hatunnostoni kaikille teille, jotka elätte kuukausia tai jopa vuosia remontin keskellä. Meillä tätä lystiä on kestänyt nyt kaksi viikkoa ja kumpaakaan ei huvittaisi enää aamulla nousta sängystä ylös. Paljon on tehty, mutta aina vain sitä tekemistä riittää. Kun olet tapetoinut ja maalannut ikkunan pielet, näyttää patterit ihan törkyisiltä. Valkoista kattoa vasten portaikko ei enää olekaan viehättävä, vaan oikeastaan aika tunkkainen. Lisätään tähän niukat yöunet ja epäsäännölliset ruoka-ajat ja johan ärsytyskynnys kasvaa. Itseänikin jo huvittaa, kun kuuntelen itseäni.:"Kyllä mua sitten ärsyttää tää ettiminen/viimeistely/peittäminen…"


Ärsyttää tai ei, minä olen oppinut tapetoimaan. Alla olevassa kuvassa on olohuone juuri tapetoitu ja lattiat huoltovahattu. Ja ne katot maalattu. Sitä iloa kesti päivän ja sitten...


Keskiviikkona saapui kontti. Täsmällisesti sovittuun aikaan. Kun Istanbulin päässä hääräsi kahdeksan ukkoa, saapui Suomen päässä kolme miestä. Varttunein puuhasi jotakin autolla ja kaksi salskeaa nuorta miestä kantoi tavarat sisään. Minä seisoin oven pielessä ja neuvoin; "Yläkertaan, olohuoneeseen, keittiöön". Kahdella kielellä, sillä toinen nuorista miehistä oli Hollannista. "Tulin tyttöystävän perässä. Minä rakastan muuttamista ja tässä työssähän sitä saa nyt muuttaa." Hyvä hänelle. Minä en enää rakasta muuttamista yhtään. Koti on pahvilaatikkoja täynnä. Samoin piha. Mihin nämä kaikki tavarat laitetaan? 




Seuraava hatunnostoni kaikille kärsivällisille naisille. Heille, jotka pistelevät asioita järjestykseen pikkuhiljaa. Eivät piittaa keskeneräisyydestä ja jaksavat odottaa. Minä en kuulu niihin naisiin. Minä tahdon valmista nyt ja heti. Tässä tavaramäärässä vain jopa minunkin on hyväksyttävä, että valmista ei tule päivässä eikä ehkä vielä kahdessakaan. Silloin on hyvä hieman huijata ja järjestää kodista edes yksi kolo, jossa voi leikkiä valmista. Olohuone valmistui siis jo aika pitkälle keskiviikkoiltana. Epätoivon hetkinä käyn aika kurkkaamassa sitä ovelta:D.



Tänään iltasella pistettiin kotiovi kiinni ja unohdettiin rempat ja laatikoiden purkamiset. Rahjustettiin Kotkan keskustaan Meripäivien avajaisiin. Säät suosi ja Kotkan keskustassa oli vilskettä kun Istiklal-kadulla konsanaan. Lasten toiveena oli ostaa mahdollisimman monta metrilakua ja äidin toiveena oli rommirusinajäätelö. Molemmat toiveet tuli toteutettua.






Yksi tädin mussukkakin tuli nähtyä. Hän oli lähtenyt liikkeelle mukavissa jalkineissa:). Mussukan Meripäivä-traditioihin kuuluu kuulema ostaa lautasellinen muikkuja. Täytyihän meidänkin seurueen siis sellainen päähänpinttymä hankkia. Tarjontaa oli joka kulmassa ja lopulta ne muikut tuli ostettua satamasta.













Kun nyt lopultakin päästiin tuulettumaan, niin päätettiin miehen kanssa lähteä huomisiltana Meripäivä-konserttiin. Siellä kun sattuu olemaan monta artistia, jotka meillä laulelee aika tiheästi. Jospa se olisi hyvä porkkana sille, että aamulla jaksaisi nousta sängystä ja pistää ainakin keittiön ja makkarin järjestykseen? 

Kiitos teille kaikille kommenteistanne ja myötätunnostanne edellisessä postauksessa. Äiti on edelleen olemassa ja luulen, että tilanne on tällä kertaa kääntynyt hänen kohdallaan elämän puolelle. Lääkärin mukaan hän saattaisi päästä takaisin hoitokotiin, kunhan tulehdusarvot ovat täysin laskeneet. Olemme siis jatkoajalla, äiti ja minä. 

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

707. tarina (Hioakaan ei enää huvita)

Remontti alkaa pursuta korvistakin. Tiedämme ainakin sen, että tapetointi on inhottavaa hommaa, mutta vielä inhottavampaa on vanhojen tapettien irrottaminen. Maalaaminen alkaisi riittämään. Hioakaan ei enää huvita. Seitsemäntenä päivänä Jumalakin lepäsi. Tästä on terveellistä vetää johtopäätös sille, että ihmisenkin kannattaa levätä ja jättää remontit sunnuntaisin sikseen. Sen sijaan voi lähteä vaikka pyöräretkelle opettelemaan esikoisen koulureittiä.

Kotka on ihan uskomattoman hieno kaupunki. Keskusta sijaitsee saarella, joten tulee sinne mistä suunnasta tahansa, saa ylitellä siltoja. Meidän koti sijaitsee aika lähellä keskustaa, joten pyöräily keskustassa sijaitsevalle koululle käy kätevästi. Ensin ohitetaan keskussaairaala ja sokeritehdas, ajetaan siltojen yli saareen ja pian jo ollaan perillä.




Tässä taustalla näkyvässä  lukiossa kävin itse aikoinani. Naapurissa on Kotkan kirkko ja kirjasto.

Mennessä käytettiin toista reittiä ja tullessa toista. On siltoja joista valita. Takaisin tultiin Hovinsaaren kautta. Poikue on tottumaton pyöräilyn ja liikenteen suhteen. Istanbulissahan koulubussi haki kotiovelta ja kuljetti koulun ovelle asti. Suomen mukanaan tuoma vapaus liikkumiseen on siis uutta ja ihmeellistä. Äidillä on sydän vähän sykkyrällä. Muistavatko olla varovaisia kadun ylityksessä ja osaavatko pysyä tien reunassa? Ovathan turvassa?







Uudet kotikulmat on myös ollut riemun aihe. Minulla oli ystäviä kouluaikoina, jotka asuivat täällä, mutta vasta nyt näen alueen hienouden. Vanhat puutalokorttelit on kuin minulle tehdyt. Jaksan ihastella aina uusia löytöjä, joita  putkahtelee eteeni uusilla kulmilla. Jokainen tie on nimetty lintujen mukaan; Allintie, Kiuruntie, Merilinnuntie. 



Kaikkein ihanin on oma koti. Illalla nappaan matot kainaloon ja kävelen tien toisella puolella olevalle matonpesupaikalle niitä hankaamaan. En voi vieläkään uskoa, että minä nyt asun täällä. Tällaisessa paikassa. Olohuoneen  ikkunasta saan katsella tätä:


Kuopus se siellä kiitää uudella pyörällään iltalenkillä.


Puiden takana pilkottaa meri. Ystäväni. Tänä iltana petaan pedin myös kuopukselle. Hänkin muutti tänään omaan huoneeseensa. Kolmikko seuraa perässä, kunhan saavat kontista sänkynsä.

Usein se on elämässä niin, että ilo ja suru kulkevat käsikädessä tai peräkkäin. Niiden välinen viiva on hiuksenhieno. Toisen alku merkitsee toisen loppua. Me muutimme Kotkaan, jotta saisimme olla viimeinkin rakkaittemme lähellä. Isäni menetin jo kauan sitten. Äitiäni olen hyvästellyt pala palalta. Altzheimer on vienyt häneltä muistin, liikuntakyvyn ja nyt se on viemässä elämän.

Muisto äidistä makaa sairaalassa ja minä kuljen remontin ja sairaalasängyn väliä. Paijaan äitini kuorta ja muistelen. "Sinä olit läsnä. Oli ihana herätä ja tietää, että istuit siellä jossakin. Olit aina paikalla, kun tulin koulusta kotiin. Keitit puurot ja mansikkakiisselit kesätyöläiselle. Olit lettumummi ja pakastimessasi oli aina Ville Vallattomia. Meillä oli yhteiset Porvoon reissut ja automatkat Ouluun. Jouluksi vaihdettu karvamatto ja rakastava kuri. Sinä olit riittävän hyvä äiti ja olisin halunnut pitää sinut vielä. Ihmetellä yhdessä tätä elämänvaihetta, kun tulimme takaisin. Äiti, olisin halunnut tulla sinunkin luoksesi." 

Soittivat sairaalasta ja pyysivät valmistautumaan lopulliseen lähtöön. Istuin sängyn äärellä ja veisasin ne virret, jotka muistin ulkoa. Sen jälkeen on saanut veisata monta muutakin. Vointi kohenee, huononee, junnaa paikallaan. Minulla on vielä äiti ja minulla ei ole enää äitiä. Minä olen vielä äiti, se ainakin on varmaa. Ja sitä äitiyttä ei olisi ilman tätä äitiä. Minua ei olisi ilman äitiä.


"Mua siipeis suojaan kätke, oi Jeesus Herrani, suojassas suo mun olla, jos kuinka kävisi. Sä kaikeks tule mulle, valollas neuvoillas. Suo joka päivää elää, mun yksin armostas."

Muistetaanpas siis elää tämä elämä. Olla tarttumatta lillukan varsiin. Iloita siitä, että on ilmoja pidellyt. Nähdä se hyvä mikä kuhunkin päivään on talletettu. Sulkea silmät siltä, mikä ei mennyt niinkuin toivottiin. Halataan niitä, jotka meillä on. Muistetaan rakkaudelle niitä, jotka meillä oli. Unohdetaan ne, jotka pitivät pahasti. Nähdään elämän rikkaus. Nähdään rakkaus, joka meille on lähimmissämme annettu. Ilo. Onni. Ne löytyy hetkistä. Ei anneta niiden valua ohi.

perjantai 18. heinäkuuta 2014

706. tarina (Maalari maalasi ja Raju nainen hioi)

Olemme muuttaneet. Minä ja mies. Ensin muutimme kuopuksen huoneeseen ja nyt kaksi yötä olemme nukkuneet täällä meidän huoneessa. Hyvin nukuttaa ne muutamat tunnit mitkä maltetaan viettää poissa remontin keskeltä. Niskaan hönkäilee Helsingin satamassa seisova kontti, joka saapuu Taloon ensi viikon alkupuolella.  On huomattavasti helpompi maalata, hioa, tapetoida jne. talossa, jossa ei ole huonekaluja.

Olemme siis olleet suomalaisia viikon ja päivän. On suorastaan hämmästyttävää, että kuinka paljon siinäkin ehtii. Talossa toimii netti, lapsilla on puhelinnumerot, auto on katsastettu ja rouva terveystarkastettu. Talossa on maalari mieheni maalannut kaikki sisäkatot yhtä pientä eteistä lukuunottamatta ja valkeus tuli sen myötä Taloon. Minä olen raju nainen ja hioin lainavempeleellä yläkerrasta pari huonetta ja aulan. Raju siksi, että vuokraamon ukot nauroivat kauluksiinsa, kun kävin koneen hakemassa ja kyselin sen käyttöohjeita: "Siis SINÄKÖ tällä meinaat hioa? Tämä on kuule aika raju vehje." 


Keittiö ennen valkaisua.



Ja valkaisun jälkeen.


Olohuone ennen ja jälkeen.




Seinät on puoliksi maalattu ja sängyn vieressä muistuttaa vaikeinta rastia tapettikirja poikineen. Mistä tykkää, mihin on varaa ja ehtiikö odottaa tilaustapetteja? Tänään on aika astua tapettikauppojen ihmeelliseen maailmaan.

Yläkerrassa oli kahdessa huoneessa vanhat lautalattiat, jotka olivat kovin kuluneet ja ne on nyt hiottu ja maalattu. Esikoisen seinien maalaus on parasta-aikaa menossa, sillä entisen asukkaan väriterapia ei purrut uuteen asukkaaseen. Sitä ennen oli irrotettava melkoinen määrä sinitarraa ja meidän lapset sai siinä samassa ikuisen sinitarrankäyttökiellon, oli meinaan sen verran ikävää puuhaa. Tänään saapui Lappeenrannan seudulta yksi ihana apulainen, joka irroittelee parasta-aikaa olkkarin tapetteja. Minun pitäisi olla maalaamassa toista kierrosta….


Tämä on kyllä lavastettu tilanne, sillä johto oli jo irrotettu, mutta ihan hymyssä suin meni hionta rajulla naisella todellisuudessakin:).




Piha oli muuttunut viidakoksi tai kukkakedoksi. Sitä on ihanat apulaiset pistäneet siistiksi viimeisen viikon aikana. Helmi on saanut suuret kasat heinää, jossa makoilla ja josta voi haukata makoillessa hiukopalaa. Jokaisessa välissä lämmitetään saunaa ja juostaan pihan poikki uimaan. Eilen illalla jäjestyi pihaterassilla mummolan väen avustuksella lettukestit saunomisen oheen. 





Lapset asuvat vielä mummolassa, mutta reitti kodin ja mummolan välillä hoituu jo pyörällä. "Hei vaan äiti, huomenna nähdään."


No, kuopus nyt ei sentään vielä yksin pyöräile, mutta taito oli kuitenkin tallella ja nyt oli Prismasta kuulema ostettu uusi pyöräkin. Kiitos vielä mummolaan!


Varauksellisista suomalaisista ei ole näkynyt jälkeäkään. Meidän naapurit on erittäin mukavia ihmisiä. Naapurin setä on asunut täällä koko ikänsä ja hänellä on tarinoita enemmän kuin tuhat ja yksi. Meillä on hänessä silminnäkijätodistus talomme alusta tähän päivään asti. En malta odottaa, että koti on valmis ja saamme hänet kahville. Toisella puolella asuu uskomattomat remppaajat, joilta löytyy tietoa joka asiaan. Eilen saunapuita pilkkoessa saapuivat pölli kainalossa pihalle ja johan helpottui puuhommat kummasti. Lettukestien keskelle saapui aidan taakse ohikulkija, joka iloitsi pihalle tulleesta elämästä. "Minun ystäväni asui tuolla yläkulmassa, siellä on vierailtu moneen kertaan. Onpa mukavaa, että täällä on taas elämään." Letut kelpasi kulkijallekin ja taas karttui tieto kotimme historiasta.

Että tällaista. Mutta nyt hommiin!