"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

perjantai 25. huhtikuuta 2014

671. tarina (Sipulit, artisokat ja mansikat)

Tätä kirjoittaessani Istanbulin peittää sakea sumu. Takana on hauska ilta ja siitä johtuen niukasti nukuttu yö. Koko viikko on ollut tarkoin aikataulutettu ja viikonloppukin näyttää sujuvan samaan tahtiin. Kohta lähden viemään esikoisen ystävää lentokentälle. Tuntuu, että tyttöjäkään ei ole ehtinyt melkein näkemään koko viikkoon. Mukavaa on kuulema ollut ja rahat mennyt. Tähän päivään voi yrittää tankata energiaa kahvista ja näistä tiistain basaarikuvista. Silloin ei ollut sumua, vaan aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lämpötilat nousivat 27 asteeseen. Pysähdyimme kauppareissulla ostamaan vihannekset tiistaibasaarilta. Tai minä pysähdyin. Esikoisen ja ystävänsä kasseista löytyi jotakin ihan muuta kuin sipulia, artisokkaa ja mansikkaa.







Basaarin vihannekset ovat niin paljon paremmat kuin marketin. Mietin joka kerta, että miksi en aina tee vihannesostoksia basaareilta, vaikka minulla olisi siihen mahdollisuus suhteellisen pienellä vaivalla? Puuttuu vain basaarikärri, joka tekisi kantamisen aikalailla helpommaksi. Täällä nimittäin nälkä kasvaa syödessä. Jos vielä nippu semizotua ja kilo sitruunoita. Välillä olisi tarjolla huikopalaa väsyneille ostostensa raahaajille. Tässä alakuvassa oli mm. naisten börekkipiste.








Vihanneskasojen keskellä sisäinen wannabe puutarhurinikin nostaa päätään. Omasta kasvimaasta on tehty suunnitelma, mietitty miltä se näyttää ja kuinka se toteutetaan. Olen selvitellyt viherlaatikoiden hintoja ja kokoja. Niiden alla käytettävää materiaalia ja sijoittelua. Mutta mitä siellä kasvatetaan? Mansikoita nyt ainakin ja herneitä, lasten tähden. Uusia perunoita täytyy tietenkin saada omasta maasta ja sipulia. Munakoisoja tahdon ainakin yrittää. Tomaatteja myös, ihan jo sen huumaavan tuoksun tähden. Täksi kesäksi en taida vielä ehtiä, mutta ehkä sitten ensi vuonna.








Näillä eväillä tähän päivään. 

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

670. tarina (Vähän notkollaan, työn alla tai muuten vain heikun keikun)

Toinen pääsiäispäivä oli Istanbulissa tavallinen työ- ja koulupäivä. Lähettelin siis lapset kouluun ja lähdin vetämään matkaseuruetta entiseen Nikeaan, nykyiseen Iznikiin. Nikea oli muinoin merkittävä kaupunki. Se on ympäröity komealla muurilla edelleen, vaikka kaupungin loisto onkin vaihtunut sellaiseen letkeään maalaismenoon. Pääkulkuväline Iznikissä näytti olevan traktori. Kaupungissa ei ole yhtään viimeisen päälle olevaa paikkaa. Kaikki on vähän notkollaan, työn alla tai muuten vaan heikun keikun ja silti se tuntuu heti jotenkin mukavalle paikalle olla. 

Kauneuttakin saatiin ihailla. Tie Istanbulista Iznikiin sisältää laivamatkan Gebzestä Topçulariin ja sitten niin kauniin vuoriston ylityksen, että sitä oli välillä ihan pakko pysähtyä katselemaan. Mitä esim. sanotte tuosta alapuolella olevan maatalon paikasta joen ympäröimänä? Kelpaisiko siinä asua ja katsella ympärillä kohoavia vuoria?






Aloitimme kaupunkikierroksen Iznik-järven rannalta. Täällä tehtiin kirkkohistoriaa, sillä ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous kokoontui Nikeassa vuonna 325. Kokous kutsuttiin koolle aleksandrialaisen presbyteerin Areioksen vuoksi. Hän väitti, että Kristus on luotu eikä siten samanarvoinen kuin Isä Jumala. Nikeassa Areios tuomittiin harhaoppiseksi ja hänen oppiaan vastaan muotoiltiin kristillinen kolminaisuusoppi. Kirkolliskokouksessa annettiin myös kirkkoa sitova uskontunnustus, joka täydennettiin vuonna 381 järjestetyssä Konstantinopolin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa. Tämä ensimmäisen kirkolliskokouksen kirkko löytyy nykyään Iznik-järvestä. Tuo kolmannen kuvan kyltti kertoo kirkon paikasta ja se näkyikin varjona vedessä.




Nikeassa pidettiin myös seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous vuonna 787. Tämä kirkolliskokous oli kutsuttu koolle kuvienraastajia vastaan. Tämän kokouksen kirkon rauniot on nähtävissä kaupungin keskustassa. Ottomaanit tekivät kirkosta aikanaan moskeijan, sitten se oli pitkään museona ja nyt yllätykseksemme se olikin taas otettu moskeija käyttöön. Hämmennyin jotenkin tästä käänteestä ja jäi kuvatkin ottamatta. Lähdettiin sen sijaan kaupunkikierrokselle.



Hamamissa olisi ollut naisten vuoro.


Mistä muusta Iznik on tunnettu kuin kirkkohistoriasta? Kuka muistaa? Tietenkin Iznikin kaakeleista. Etenkin arkkitehti Sinan suosi Iznikin kaakeleita ja koristeli niillä monet tekemänsä moskeijat. Kaupungissa on ihan oma tyylinsä tehdä keramiikkaa ja alan jatkajia on siellä edelleen runsaasti. Kyllähän siinä ehti miettimään, että kuinka niin pienessä kaupungissa voi kannattaa niin moni keramiikkakauppa. Me ainakin teimme parhaamme ja kuljetimme ropomme aika monelle yrittäjälle. 






Tämä lamppu suorastaan huusi minua, mutta vastustin sen viekoittelua. 



Yllä oleva neliskulmainen kaakeli oli jo melkein pakko saada, kunnes kysyin hintaa. 500€ tuntui aika paljolle yhdestä, joskin suuresta ja komeasta kaakelista! Ostin sen sijaan kaulakorun (3€), pannunalusia 3 kpl (3€), keramiikkamunan (5€) ja taloon numerot, taas (7€). Minä tykkään näet tästä keramiikasta, kuten ehkä olette huomanneet.





Vihreän moskeijan minareetti oli päällystetty Iznikin keramiikalla. Sisältä moskeija oli harmi kyllä paljas ja tylsä.





Oli kiva käydä Iznikissä, vielä kerran. Kiitos kiitolliselle ja hauskalle matkaseurueelleni!

maanantai 21. huhtikuuta 2014

669.tarina (Terassilta terassille)

Pääsiäissunnuntai alkoi ihan perinteisin menoin. Silmät ristissä etsittiin pääsiäismunia. Puettiin kirkkovaatteet ja suunnistettiin hautausmaahetkeen. Koska hauta oli tyhjä, alkoi ilojuhlat kirkolla. Sen jälkeen jätettiin perinteiset pääsiäisen vietot muille ja otettiin ilo irti tällä erää viimeisestä istanbulin pääsiäisestä. Perheen miesväen kohdalla se tarkoitti elokuvaa, keilausta ja hampurilaisia miesseurassa. Perheen naisväki lyöttäytyi naisseuraan ja suunnisti ostoksille ja terassikierrokselle. Nuoret naiset eli esikoinen ystävineen keskittyi siihen shoppaamiseen ja kuopus äiteineen ja äidin ystävineen keskittyi niihin terasseihin.

Koska kirkolla oli syöty vatsat pinkeiksi, päätettiin keskittyä ensimmäisellä terassilla kylmään limsaan. Tämä terassi löytyi läheltä Galata-tornia ja sieltä oli näkymä kadulle, kattojen ylle ja Dervissi-museon pihalle. Auringon paiste, hyvä seura ja monta syytä juhlaan.




Kahviterassiksi valikoitui Çaykana niminen paikka. Liittyyhän tuo kana jotenkin pääsiäiseen. Täältä katselimme polveilevia kattoja, ihailimme kattoterasseja ja hyrisimme tyytyväisyyttämme. Pohdimme kauneuden olemusta ja päädyimme siihen, että Istanbul on juuri sopiva kaupunki romuromantiikan ja rujon kauneuden ystävälle. Miten hyvä, että juuri me päädyimme Istanbuliin, kun osaamme antaa kaupungille sille kuuluvan arvon.



Kuopus tykkää ainakin jäätelöstä. Saakoon äiti romut ja rujon kauniit maisemat.


Kun aamulla on pukenut jalkaansa korkokengät ja päätyy lopulta kävelemään terassilta terassille, alkaa kenkäkaupat kummasti houkuttamaan. Çaykanan vieressä olevassa kenkäkaupassa myytiin todella hauskoja kenkiä. Näistä ei mitkään lähtenyt mukaan, mutta toisesta kenkäkaupasta ostin kävely-ystävällisemmät kengät ja sitten taas matka jatkui.




Esikoisen ja ystävänsä kanssa treffattiin ja tarkastettiin tilanne. Molemmilla ryhmillä kaikki hyvin ja miesväkikin oli kuulema siirtynyt elokuvasta keilaamaan. Nuoret naiset päättivät lähteä dürümeille, mutta meillä isommilla naisilla (ja pikkunaisella) oli aikeissa syödä hyvin. Oli siis ruokaterassin aika, ja pääsiäisateria syötiin lopulta täällä.








Ruoka oli hyvää. Maisemat hiveli silmää. Pöydässä nauratti. Olisin melkein valmis tekemään tästä jokavuotisen pääsiäisperinteen, jos vain jatkaisimme eloamme täällä. Tyhjien lautasten kohdalla mies soitti, että siellä oltaisiin valmiita lähtemään kotiin. Jälkiruokaterssi jäi siis tällä erää kokematta, mutta ravintolan terassilta otettiin vielä viimeiset kuvat pimenevään kaupunkiin.




Toinen pääsiäispäivä ei onneksi sisältänyt enää näin paljon syömistä, vaan jotakin ihan ihan muuta. Meillähän alkoi siis arki ja lapset palasi koulunpenkille. Mutta mitä äiti teki, siitä sitten ensi kerralla.