"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

torstai 31. tammikuuta 2013

385. tarina (Arkeni - ... ja ne hautajaiset)

En ole koskaan ollut islamilaisissa hautajaisissa. Sivusta seuranneena näyttää siltä, että ne eivät olekaan naisten juttu. Muutaman kerran olen näet seisoskellut hautausmaan laitamilla tai moskeijan lähistöllä, kun vainajaa on saateltu viimeiselle matkalle. Saattoväessä on kovin harvoin naisia mukana. Naiset siis surevat ilmeisesti surunsa jossakin muualla? 




Hautajaisissa olen kuitenkin ollut yhden kerran täällä Istanbulissa. Vainaja oli meille tuttu setä, laitapuolen kulkija ja surullisen hahmon ritari. Tutuksi tulimme kirkossa, jonne setä vuosia sitten eräänä sunnuntaina saapui vihreän nokkahuilunsa kanssa ja yhtyi säveleen korvakuulolta. Sen kerran jälkeen hän saapui sunnuntai sunnuntain perään ja kuulemistamme tarinoista koitimme yhdistellä palaa sedän elämästä, siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Setä kun yhdisti totuuden ja tarun ja tarina muuttui matkan varrella moneen kertaan. Milloin hän oli ruotsalaisen äidin poika, millon kolmen pojan isä tai vaikkapa suomalaista sukujuurta. Se kuitenkin tuli selväksi, että sedällä ei ollut Istanbulissa ketään sukulaista, jos mielikuvitusperhettä ei otettu huomioon. Hän oli kreikkalaissyntyinen ja sitä myöten kristitty, mutta suku oli lähtenyt vuosien myötä yksi toisensa perään pois Istanbulista. Tai he lepäsivät jollakin kaupungin kristillisistä hautausmaista.




Vuosien varrella setää yritettiin auttaa. Etsittiin asuntoa. Pestiin pyykkiä. Setä ei kuulunut niihin, joita on helppo rakastaa. Hän keräsi roskia laatikoista ja haisi pitkän matkan päähän. Lensi ulos asunnoista muutettuaan ne vähä vähältä kaatopaikoiksi. Mieli oli repaleinen, joskin vahvassa ruumiissa. Ikää oli yli kahdeksankymmentä ja setä teki pitkiä kävelylenkkejä, joissa nuoremmilla oli perässä pysymistä. 

Kunnes sattui se kohtalokas kävelylenkki jolla setä kaatui ja löi päänsä, eikä noussut enää. Kylällä setä tunnettiin ja tiedettiin kristityksi. Näin saapui tieto kuolemasta mutkien kautta seurakuntamme papille, joka lähti mieheni kanssa vainajaa tunnistamaan sairaalalle. Saaden samalla hautajaiset järjestettäväkseen, kun ei ollut ketään muutakaan, joka ne järjestäisi. Tai oli, mutta ei Turkissa. Kuoleman myötä saimme näet yhteyden sedän veljiin, jotka asuivat ulkomailla. Sieltä luvattiin kiitollisina olla maksumiehinä hautajaisille, jos vain setä pääsisi kunnialla ylösnousemusaamua odottamaan pyhiin multiin. 




Feriköyn kaupunginosasta löytyi pieni protestanttien hautausmaa, josta ostettiin kirkolle samoin tein viisi hautapaikkaa. Papit tekivät siunauskaavan ja sanaa sedän kuolemasta laitettiin menemään pitkin Istanbulin seurakuntia. Armenialainen hautaustoimistokin löytyi huolehtimaan arkusta ja vainajan hausta. Opittiin sekin, että muslimit  haudataan käärinliinoissa, mutta kristityt pitää haudata arkussa. Autossa matkalla haudalle harjoiteltiin vielä hautausvirsiä turkiksi. Kuopus kyseli silmät ymmyrkäisinä, että miksi meidän pitää laittaa setä kiven alle makaamaan?




Iloksemme pieneen kappeliin kerääntyi noin kaksikymmentä henkeä saattamaan setää viimeiselle matkalleen. Pappi piti puheen, josta huokui se, että vainaja oli tullut tutuksi. Kuului ylösnousemustoivo. Haudalla veisattiin ja hautaa kiinni lapioidessamme alkoi spontaani muistelu. Vuosikymmenien aikana sedän piipahtelu milloin mihinkin seurakuntaan oli luonut monta muistoa. Hänen luonteensa kimuranttius, mutta myös ne kaikki yhdessä koetut tapahtumat. Kuten se kerta, kun setä tuupertui penkkiin kesken ehtoollisen. Kuinka koetin virvoitella häntä ja huusin soittamaan ambulanssia. Ja kuinka juuri ennen ambulanssin tuloa setä virkosi, katsoi hetken ympärilleen, tarttui vihreään nokkahuiluunsa ja jatkoi soittoa välittämättä ympärillä olevista hätääntyneistä ja kyselevistä katseista. "Kohtaus kun Kaurismäen elokuvasta", toteaa mieheni aina kun tämä tapaus tulee mieleen. Silloin setä  vietti yön sairaalassa tarkkailussa  ja palasi vielä elämäänsä muutamaksi vuodeksi.



Nyt oli setä tullut maallisen vaelluksensa päätyyn. Feriköyn pienellä hautausmaalla hän makaa odottaen ylösnousemusaamua ja pääsyä taivaalliseen kuoroon. Pään vieressä risti ja haudalla havupuu.

ps. Kuvasin hautajaiset sedän sukulaisten pyynnöstä. Jotenkin olen vakuuttunut siitä, että heitä ei haittaisi tämä blogiteksti ja asian jakaminen. Tietävät kyllä, että emme me pahalla muistele vaan päinvastoin. Rakkaudella, sedälle.

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

384. tarina (Arkeni - neljät häät... osa 2)

Kun saimme kutsun ensimmäisiin turkkilaisiin kirkkohäihin, olin innoissani. Häät pidettiin armenialaiskatolisessa kirkossa Istiklalilla. Suhanen oli tuttavan poika ja miniä ulkomaalaisia. Seremonia tuntui tutulle ja siinä oli vahvasti samoja aineksia, kun meillä Suomessa. Ruokaa ei  näissäkään häissä tarjottu, ainakaan meille. Kaikki merkit viittasivat siihen, että lähipiiri lähti kirkolta jatkamaan juhlia, kun taas me toisen luokan vieraat saimme lähteä syömään jälleen itse. Aloin ymmärtämään, että pitäisi kuulua sisäpiiriin, jos mieli päästä keittolautasen ääreen Turkkilaisissa häissä. Tai omistaa rikkaampia ystäviä?


Mutta sitten sattui jotakin somaa. Miehen lähimmät työkaverit kokivat työpaikkaromanssin. Asia johti toiseen ja lopulta alkoi kuulua huhuja tulevista häistä. Kun tuleva sulhanen sattui olemaan suomalainen ja morsian turkkilaisia kristittyjä, aloin aavistella lopultakin kokevani erilaiset häät. Tämä tunne vahveni, kun selvisi, että meidät otettiin nyt todellakin sisäpiiriin. Koska miehen vanhemmat eivät olleet lähistöllä, eivätkä olisi aikeissakaan tulla Turkkiin, kutsui tuleva morsiuspari mieheni ja minut edustamaan sulhasen vanhempia. Ja kyllähän se nyt tietenkin meille sopi.

Uusi tilanne aukaisi meille ihan uudella tavalla turkkilaista hääperinnettä. Vajaa puoli vuotta ennen häitä, meidän piti lähteä tyttöä tahtomaan. Tulimme siis kutsutuiksi morsiamen kotiin. Talo oli täynnä morsiamen sukulaisia ja me olimme nyt saapuneet pyytämään pojallemme morsianta. Koska tilanne oli meille hieman uusi, olimme saaneet lyhyen opastuksen tilanteen kulusta ja mieheni oli opetellut lauseet, joilla tyttöä sopivassa tilanteessa pyydetään.


Istuimme siis huoneessa suvun keskellä tutustumassa toinen toisiimme. Tarjolla oli ruokaa, lopultakin:). Ilta eteni ja lopulta saapui pyytämisen aika. Alettiin nimittäin keittelemään turkkilaista kahvia, joka oli merkkinä miehelleni ryhtyä kehumaan "poikaansa". Ja niin hän kehui ummet lammet, kuinka hyvä ja ahkera poika meillä olikaan. Kahvi on tässä kohdassa merkki tulevasta vastauksesta. Jos kysyjälle tarjotaan suolainen kahvi, ei kannata edes vaivautua tyttöä kyselemään. Jos kahvi taas on hyvä ja makea, voi edetä seuraavaan vaiheeseen. Meillä oli hyvät kahvit ja niin mieheni sitten kysyi morsiamen äidiltä ja veljeltä tytärtä "Jumalan käskystä ja profeettojen tunnustuksen mukaan" ja saimme onneksi myöntävän vastauksen. Tämä tytön tahtominen on katoavaa perinnettä, mutta edelleen sitä tapahtuu. Ehkä hieman kuten tässä tilanteessa, pilke silmäkulmassa.

Häät olivat sitten kesällä. Morsian kaunis ja sulhanen komea. Mieheni oli mukana avioliitto toimistolla tuomarin vihkiessä pariskunnan. Me lasten kanssa lähdimme kirkkohäihin, jossa avioliitto siunattiin. Täälläkin me edustimme sulhasen vanhempia ottamalla vastaan onnitteluja. Sulhanen esitteli meidät isäkseen ja äidikseen ja minä sain kehuja nuorekkaasta ulkomuodostani muutamilta vierailta, jotka eivät taineet ymmärtää asian olevan vitsi. Kehut siis kääntyivät vähän nurinkuriseksi, kun sulhanen oli minua vain kolme vuotta nuorempi:).

Ja tulihan se huomattua sen sisäpiirinkin edut. Kirkkojuhlien jälkeen kävimme vaihtamassa vaatteet ja jätimme lapset lastenhoitajan hoiteisiin. Sisäpiiri oli kutsuttu illaksi juhlimaan Meyhaneen. Suomalainen käännös kääntää Meyhanen kapakaksi, mutta se antaa minusta paikasta vähän väärän kuvan. Meyhane on ennemminkin ravintola, jossa musiikkia raikaa, väki laulaa kaikille tuttuja lauluja. Illan hintaan kuuluu rakit ja ruoka, mutta et näe täällä humalaisia. Keskustelu oli näissäkin juhlissa aika hankalaa, mutta hauskaa oli. Illan kuluessa tanssi pöydällä niin uusi anoppi, kuin ihanasti turkkilaistunut sulhokin:). Ja minutkin saatiin lopulta houkuteltua tanssiin pöytien väliin. Se tosin oli vain hauskaa, sillä ravintola oli niin tupaten täynnä, että kukaan ei pystynyt tarkistamaan menikö kuviot oikein vai väärin.


Näistä juhlista lähdettiin vatsalihakset kipeinä naurusta ja mahat täynnä. Oli myös saatu hyvä kenraaliharjoitus lasten avioitumista ajatellen. Oltiinhan oltu sulhasen isä ja äiti. Saatu perheeseen ensimmäinen miniä.

tiistai 29. tammikuuta 2013

383. tarina (Arkeni - neljät häät... osa 1)

Tiina toivoi, että kertoisin turkkilaisista häistä. Tässä kohden piti oikeasti miettiä. Olen kyllä ollut useimmissakin häissä, mutta ne kaikki ovat olleet niin kovin erilaisia. On ollut avioliittotoimisto-häitä, turkkilaisia musiikki täysille ja tanssit pystyyn-häitä, suomalaisturkkilaisia häitä ja sitten kirkkohäitä, joissa ei ole niinkään kyse turkkilaisista häistä vaan kristillisistä häistä. Pitänee siis kertoa kaikista näistä neljistä häistä, jotta tulisi oikeammanlainen kuva?


Sitä odottaisi tällaisen vieraanvaraisuuskulttuurin keskellä, että häissä ja muissakin juhlissa pöydät notkuu ja juhla kestää loputtomiin. Siksi ensimmäiset avioliittotoimisto (Evlendirme dairesi) - häät olivat varsin kummallinen kokemus. Ystävämme tytär, jota emme edes itse tunteneet, oli menossa naimisiin. Meidät oli kutsuttu paikalle. Kokoonnuimme siis juhlatamineissamme tuon suuren Evlendirme dairesin eteen ja astuimme sisään sen suureen odotushalliin. Väkeä oli hurjasti paikalla ja pian huomasimme, että kaikki emme ole tulleet todellakaan samaan juhlaan, vaan siellä täällä meni morsiuspareja. Neuvoa kysyessämme, joku kertoi, että seunustalta olevista valotauluista voi etsiä oman parin nimen ja sen perässä oleva koodi kertoo missä salissa heidät vihitään. Saleja oli kymmenittäin, joten jo siitä voinee päätellä, että Turkissa avioliittoon vielä astellaan tiheästi.


Lopulta olimme oikean salin luona ja ystävämme löysi meidät ovelta kurkkimasta. Tulimme johdatelluksi tuon elokuvamaisen salin etuosaan morsiammen isän kanssa istumaan. Istuuduimme penkkiin odottamaan. Tasan sovittuna aikana saapui tuomari ja hääpari täysissä tällingeissään ja istuivat lavalle varatun pöydän ääreen. Heiltä kysyttiin aiheeseen liittyviä kysymyksiä, tuomari piti pienen puhuttelun ja lopulta kirjoitettiin avioliittotodistus tms. Yleisö taputti ja tuomari poistui paikalta. Koko hommaan oli mennyt ehkä noin 10-15 minuuttia. Aikalailla samanlainen toimenpide, kun siviilivihkiminen Suomessa?


Pian meitä vieraita alettiin johdatella määrätietoistesti toisesta ovesta ulos,  sillä tätäkin salia tarvittiin pian uusiin häihin. Eli viimeisin pari uunista ulos ja uutta peltiä sisälle. Tulo-ovella jo seisoi kärsimättömänä seuraavan parin yleisö, joka valui sisälle samaa tahtia kun me kävelimme pois. Kävelimme siis ulos toiseen halliin, jossa hääpari seisoi odottamassa. Alkoi lahjarahojen ripustaminen paiskunnassa roikkuviin nauhoihin. Sitä mukaan ripustajasta ja pariskunnasta napattiin kuva, heille annettiin hääkarkki ja ohjattiin jonottamaan kuvan tulostusta. Sitten vain ovesta ulos ja häät oli juhlittu. Koko toimenpiteeseen oli mennyt ehkä vähän yli puolituntia ja me olimme pöllämystyneitä. Tässäkö kaikki, mitäs nyt tehdään? Kun oli niin nälkäkin, niin mentiin sitten itseksemme syömään.


Jos pariskunnalla on edes hieman rahaa, kutsutaan vieraat myös "musiikki täysille ja tanssit pystyyn- tilaisuuteen". Ne järjestetään yleensä hääsalongeissa eli sitä varten suunnitelluissa suurissa tiloissa. Kaava on näissäkin aina yleensä sama. Tilaan lähdetään yleensä morsiamen kotoa. Tai lähisuku ja ystävät lähtevät tööttäävänä autoletkana. Ensin tulee morsiusparin auto, jota seuraa liinoin merkityt hääseurueen autot. Kierretään lähiteitä ja töötätään, että koko seutukunta varmasti kuulee. Mitä pitempi ja äänekkäämpi letka, sitä parempi. Joka risteyksessä lapset kieppuvat vaarallisesti hääseurueen auton ympärillä, sillä pyytävälle kuuluisi antaa rahaa. Minusta näyttää, että kukaan ei enää anna. Se ei estä yrittämistä ja uskaliaimmat lapset makoilevat auton konepelleillä ruinaamassa saataviaan.


Lopulta saavutaan hääsalonkiin, johon muut vieraat ovat tulleet suoraan kodeistaan. Musiikki soi niin lujaa, että ei tarvitse kuvitellakaan keskustelevansa kenenkään kanssa mitään koko iltana. Istutaan missä nyt sattuu olemaan tilaa ja sitten odotetaan. Morsiusparin saapuessa heidät ohjataan omalle paikalleen. Illan kuluessa on tarjoilua. Unohda tosin edelleen ruoat ja notkuvat pöydät. Vaatimattomimmillaan tarjoilut ovat olleet mehupurkki ja pala kakkua. Runsaimmillaan meidän käymissämme häissä on tullut lautanen, jossa on ollut vaikka pala börekkiä, pala kakkua ja muutama keksi, sekä se mehu tai limsa. Itse voi ostaa salongista kahvia, teetä ja pikkupurtavia.  Tai sitten ei. Sekin riippuu salongista.


Entä sitten ohjelma? Jos pariskunnalla on varaa pitää hääsalonki-häät, on ohjelmassa hääkakun leikkaaminen, rahojen ripustaminen ja tanssia. Juuri tuossa järjestyksessä tai sitten vaihtaen ripustamisen ja kakun leikkaamisen paikkaa. Rahat ripustetaan siis juhlan alkuvaihessa, eikä avioliittotoimistolla, kuten edellä kuvaamissani häissä. Kuuluttaja kertoo, hieman liioitellen, paljonko kukakin ripusti. Rahan sijasta voi myös antaa kultaa. Kultaa myydään sekä ketjuina, rannerenkaina tai sitten eriarvoisina kultakolikkoina. Myös kulta ripustetaan morsiuspariin. Kun kaikki lahjat on annettu, poistuu hääpari takahuoneeseen laskemaan päivän saldon ja jättämässä rahat parempaan talteen. Ja sitten voi tanssi alkaa.


Turkkilaiseen juhlaan kuin juhlaan kuuluu siis kovaääninen musiikki ja rivitanssit. Musiikki tulee joko nauhalta tai sitten paikalle tulee rumpali ja pillipiipari. Nämä kaksikin saavat soittimistaan sellaiset desibelit, että Suomessa jo vaadittaisi kuulosuojainten käyttöä. Siellä menee sekaisin mummot ja tyttöset, miehet ja naiset. Ikään ja sukupuoleen katsomatta. Myös ulkomaalaista halutaan mukaan, ehkä sitten siksi juhlan hassuttelu-aiheeksi, kun voi katsoa miten pieleen se tanssii:). Itse en tanssi ja joka juhlan ohjelmanumeroni onkin kieltäytyä sitkeästi sitkeistä tanssikutsuista. Jos suinkin omistaisin edes jonkun sorttisen rytmitajun, olisin kyllä opetellut, sillä minusta nämä kansantanssit ovat hauskan näköisiä. Joskin täytyy tunnustaa, että ei niitä nyt jaksa kovin montaa tuntia siinä melutasossa katsella, vaan mitta täyttyy kovin nopeasti ja viimeistään parin tunnin päästä sitä rupeaa miettimään, että jokohan olisi soveliasta poistua vaihvihkaa paikalta....


Häät ovat siis Turkissakin suuri taloudellinen ponnistus. Vieraita pitäisi saada kutsuttua paljon, sillä monelle köyhemmälle parille nämä häistä saadut raha- ja kultalahjat ovat varsin oleellinen pesämuna yhteisen taipaleen aluksi. Ja jos rahaa ei oikein ole, ymmärtäähän sen, että on vaikea järjestää mitään isoja pitohäitä. Suurin taloudellinen ponnistelu häistä kyllä edelleen tulee vanhemmille, sillä joku kirjoittamaton sääntö täälla on, että nuorelle parille pitää vanhempien kustantaa ensiasunnon huonekalut. En muista nyt mitä huoneita piti kummankin vanhemman kalustaa, mutta aika tasan se taitaa mennä puoleksi ja puoleksi. Eikä mikään vanha käy, vaan uutta sen olla pitää. Kodinkoneineen kaikkineen tämä on suuri summa. Lähisuvulta odotetaan myös aika suuria kulta tai rahasummia lahjaksi, joten monesti on nähnyt ystävien kasvoilla huolen ryppyjä sukulaisten häiden lähestyessä. 

Jatkuu seuraavassa numerossa...

ps. Olen pahoillani, mutta kuvat on kyllä tosi surkeita. Tilat ovat pimeitä tai sitten ihmiset liian tunnistettavia....

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

382. tarina (Arkeni - kun pupu söi tuolit)

Muistattehan te meidän Helmin? Viime keväänä sattui jokin hairahdus ja tähän perheeseen, johon ei pitänyt ikinä ottaa mitään lemmikkiä, tuli pupu. Emme me mitään eläinvihaajia ole, mutta mies on allerginen eläinten karvoille ja pölyille. Tuppaa myös tuota menojalkaakin vipattamaan, niin kukas sitä lemmikkiä silloin hoitaisi, kun olemme reissussa? Mitäs sitten, kun tulee muutto Suomeen? Ennen kuopuksen synttäreitä päästäni vain hävisi kaikki järkipuheet ja mietin vain, etä kuinka hauskaa olisi jos lapsilla olisi lemmikki. Kuinka mukavaa olisi omistaa kani. Miten hauskaa sen olisi hyppiä parvekkeella koko pitkä Turkin kesä.

Helmi saapui siis perheeseen ja siitä tuli meille rakas oma pupu. Se eli leppoisan kesän parvekkeella. Asusteli tuolin alla kuumimmat ajat, hyppeli syömässä tomaatintaimiani yläparvekkeelle päästessään, viihtyi hyvin sylissä ja tähysteli maailmaa parvekepöydältä illat ja yöt. Häkkiin sen ei tarvinnut mennä kuin pissille ja syömään. Syksyn kylmetessä tuli jo suru. Miten sellaisen vapaan sielun voi vangita häkkiin koko pitkäksi talveksi?


Pian huomattiin, että Helmistä saattoi tulla myös vapaa sisäkani. Se osasi käydä pissillä vessassaan ja papanavahingoissa ei ole kovastikaan työtä. Helmi ei myöskään ollut mikään intohimoinen johtojen jyrsijä, se oppi pian, että sohville ei ole pomppimista ja niin se saa aika vapaasti päiväaikana vaeltaa talossa. Silloin saamme seurata sen iloloikkia ja silitellä jalkaa puskevaa pupua. Häkkiin se joutuu vain yöksi, meidän ollessa poissa kotoa tai tehdessään pahojaan. Niitä paheita Helmillä ei ole montaa, mutta se yksi koituikin sitten tuolieni kohtaloksi. Helmi nimittäin rakastaa ruokapöydän tuolien banaaninlehtipunosta. Joululomalla sen ollessa hoitajan kanssa kotona meidän nauttiessa Suomijoulusta, se piti omat juhlat ja söi lähes jokaisesta tuolista reunapunokset. Ja jyrsi paloja sieltä täältä, mihin sattuikin ylettämään.




Siinä sitten hetki mietittiin, että mikä nyt neuvoksi. Vahinko oli jo tapahtunut ja tuolit todella ruman näköiset. Helmiä ei haluttu sulkea häkkiin ja ei siitä nyt jälkikäteen olisi mitään hyötyäkään ollut. Päätin siis niellä pahanmieleni ja kääntyä Ayşe-rouvan puoleen. Tuoli siis auton paksiin, muutama lehtikuva malliksi ja kurvailu tuonne takatielle. Se oli muuten justiinsa se Istanbulin luminen päivä.


Ayşe-rouvaan minä tutustuin joskun ihan sattumalta. Poikkesin hänen pieneen verho-ompelimoonsa jonkun kankaan kanssa. Huomasin saavani rahoilleni hyvän vastineen. Sen jälkeen olen palannut milloin minkäkin asian kanssa. Ayşe-rouva lyhentää verhot ja ompelee verhonipsut, tekee uudet päälliset pihatuoleihin ja tällä kertaa hän lupasi tehdä minulle kuvan mukaiset päälliset pupun syömiin tuoleihin. Hinnat ovat minusta edullisia, joten itse ei kannata ompelukoneeseen katsoakaan. Ainakaan näillä ompelutaidoilla. Eilen mm. hain kahdet verhot, jotka olivat lyhennetty ja laitettu niihin nipsut kiinni. Hintaa näille tuli yhteensä noin 7€. Ja tuolini saivat uudet päälliset. Kaikki kahdeksan päällystä maksoivat noin 80€. En tiedä Suomen hintoja, mutta oletan siellä olevan aika paljon kalliimpaa?






Ensin sattui väärä kangas. Kankaan numero oli kirjattu väärin ja minua odotti liikkeessä marjapuuron punaiset päälliset. Vian onneksi tunnustettiin olevan liikkeen pässä ja niin odotin vielä toisen viikon. Ja kannatti odottaa, sillä niistä tuli hyvät, melkein paremmat kuin uudet. Vai mitä sanotte? 



Ja syyllinen sai armahduksen ja jatkaa sisällä loikkimistaan ainakin kevään ensimmäisiin lämpimiin päiviin asti. Silloin se muuttaa taas parvekepupuksi ja vaihtaa paheensa tuolin järsimisestä tomaatintaimieni harventamiseen. Ellei se keksi taas jotakin ihan uutta ja ennalta arvaamatonta.


"Ota kuva, tungin tähän villasukkiesi väliin ihan sitä varten."



lauantai 26. tammikuuta 2013

381. tarina (Arkeni - kuinka opastetaan taksikuski perille)

Suomessa taksilla ajo on kallista. En muista montaakaan taksikyytiä tehneeni. Sen kyllä muistan, että taksit oli hienoja, niissä oli pemeät penkit ja jotenkin juhlallinen tunnelma. Taksikuskit olivat vähäeleisiä ja kaikkitietäviä. Vaikka ei ollut navigaattoria käytössä, niin aina tiesivät tien perille. Suomalainen taksi on siis mielikuvissani hyvin toimiva ylellisyystuote.

Turkissa taksikyyti on melko edullinen. Taksimatkoja olemme tehneet Turkin vuosina hullun monta ja milloin mistäkin syystä. Taksia käytetään, jos oma auto on rikki, jos on kiire, eikä ehdi bussilla tai jos on paljon kantamuksia tai lapset mukana, eikä ole lähdetty jostakin syystä liikkeelle autolla. Nyt on siis vuorossa katsaus turkkilaiseen taksikulttuuriin.


Ensimäisinä vuosina turkkilaiset taksit olivat poikkeuksetta rämisevisiä ja tupakalle haisevia Tofaseita. Jokainen kadun monttu tuntui takapuolessa. Kesällä oli hullun kuuma, sillä Tofasin varustelutasoon ei kuulunut ilmastointia. Saattoi siis pyytää, että "voisitteko avata ikkunan ja sammuttaa savukkeenne." Kuskista riippuen pyyntösi vastattiin kyllä, ei tai sekä että. Nykypäivän taksikanta on jo hieman parempi. On tarjolla Fiiatia tai Peugeotia, mutta ei edelleenkään mitään mersuja. Taksi kun on työväline, joka ei kolhuilta säästy, joten sen hankinnassa kannattaa pysyä kohtuudessa. Merkki kuin merkki, turkkilainen taksi on joka tapauksessa keltainen ja katolla lukee kotoisasti: TAKSI. Niin, ja nykyään takseissa on lähes poikkeuksetta hieman paremmat jouset, ilmastointi, jota ei käytetä ja tupakointikielto.

Turkkilaiset taksikuskit tulevan oman galluppini mukaan noin 90 prosenttisesti Mustaltamereltä, joko Sivasista, Trabsonista, Rizestä tai Samsunista. Jokainen ajaa kuin mielipuoli ja luottaa sokeasti ajotaitoihinsa. Turvavöitä ei tietenkään käytetä, koska "Bir şey olamaz". Turkkilainen taksikuski ei myöskään ole tuppisuu. Juttu lähtee lentämään ihan välittömästi ja lyhyenkin matkan aikana on ehditty selvittää kuskin ja kyytiläisen siviilisääty, lapsiluku, uskonto, työpaikka, taloudellinen tilanne, alkuperämaa tai kaupunki, jalkapallojoukkue jne. Hassuimmat kuskit on epäilemättä jäänyt ikuisesti mieleeni. Kuten vaikka se oopperalaulaja, joka luikautteli meille lauluja pitkin matkaa. Ja kyydistä jäädessämme kuulimme hänen aariansa pitkään pois ajavan auton avonaisesta ikkunasta. Monesti miestä kotiin odottaessa, on myös käynyt niin, että taksi seisoo pitkään ovemme edessä. Siellä on menossa niin mielenkiintoinen keskustelu, että kumpikaan ei malta lähteä sinne minne pitäisi. Mies kotiinsa tai kuski ajoon.


Kielitaidottomana sitä astui taksiin osoitelappujensa kanssa ja istahti luottavaisena kyytiin. Aika pian aloimme ymmärtämään, että isolla osalla taksikuskeista ei ole aavistustakaa missä mikäkin osoite on. Oli siis itse opeteltava nopeasti taksisanasto; suoraan, oikealle, vasemmalle ja pysähtykää tässä. Tai sitten seurattava, kuinka kuski soittelee tai pysähtelee kyselemään ajo-ohjeita milloin mistäkin ja saapuu kuin saapuukin lopulta haluamaasi osoitteeseen muutamien sakkokierrosten jälkeen. Jotka jäävät tietenkin sinun maksettavaksesi. Onpa minulla ollut sellainenkin kyyti, jossa jouduin opastamaan juuri kaupunkiin muuttaneen taksikuskin joka ikisestä risteyksestä. Pappa ei tiennyt Çamlıcaa, eikä mitään pääkatuja. Sen kyydin jälkeen mietin pitkään, että löytikö hän ikinä tietänsä takaisin vai olisiko minun pitänyt lähteä saattamaan kuski takaisin.

Entä voisitteko kuvitella Suomessa tällaista tilannetta: Menet taksikuskin luo ja ilmoitat haluavasi tiettyyn osoitteeseen. Taksikuski katsoo osoitetta hetken ja sanoo: "En lähde, se on liian ruuhkaisen tien takana" tai "En lähde, kohta on iftari-aterian aika, enkä ehtisi syömään." Turkissa tällaista sattuu ja silloin voi joko lahjoa eli maksaa kuskille tuplahinnan tai sitten ei auta yhtään mikään. Näin meille kävi ystävättäreni kanssa vuosi sitten Saksasta palatessamme. Yksikään lentokentän taksi ei suostunut ajamaan meitä Euroopan puolelta Aasiaan. Lopulta yksi kuski otti meidät kyytiin ja lupasi viedä vähän matkaa johonkin, josta pääsisimme jatkamaan matkaa. Taksissa sitten yhdessä pohdimme eri vaihtoehtoja. Soiteltiin puhelimella ja laskettiin, että mistä pääsisimme julkisiin tms. Kunnes hajosi taksi. Jokaisessa risteyksessä se sammui ja kesti aina vain kauemmin saada auto uudelleen käyntiin. Me pyysimme kuskia viemään meidät lähimmälle metropysäkille. Hän yritti saada auton pysymään käynnissä ja soitteli samalla: "Isä, auto hajosi, voitko tulla hakemaan metropysäkiltä." Metropysäkille me pääsimme. Kuski jäi autoineen odottamaan isäänsä ja meidän matka jatkui painavia kasseja kantaen metroon, metrosta ratikkaan, ratikasta laivaan ja Aasian puolen taksiin. Kysymykseni kuului, että mitä sellaisessa tilanteessa olisi tehnyt maahan saapuva kieltä osaamaton ja kaupunkia tuntematon turisti? Vai onkohan turisteille turkkilaisessa taksikulttuurissa eri säännöt?


Ja vielä yksi taksimatka ei niin kauan aikaa sitten. Olimme tulossa kotiin kantamuksinemme ja otimme Üsküdarista taksin. Kuski murahteli, eikä olisi millään viitsinyt nousta taksista nostamaan tavaroitamme konttiin. Koko alkumatkan hän puhisi ja rähisi itsekseen liikennettä, edessä olevaa autoa ja punaisia valoja. Sitten hän kurvasi tien vierustalla olevalle huoltoasemalle ja meinasi siinä samassa ajaa vieressä olevan auton kylkeen. Sanaakaan sanomatta hän katosi huoltoaseman vessaan. Kipaisi vessasta huoltamolle sisään ja saapui taksiin kivennäisvedet kädessä. "Maha ihan sekaisin, mutta ehdin," tuumasi sitten meille. Oli siinä hymyssä pitelemistä, kun toivottelimme geçmis olsunia.  Hätä oli selvästi ohi ja vessareissun jälkeen kuskista tulikin hyväntuulinen rupattelija ja kotipihalla nousi nostamaan tavaratkin kontista ja toivotteli kohteliaasti hyvät päivät. Ajattelin, että tätäkään episodia ei ehkä olisi suomalaisessa taksissa tapahtunut?

Oi turkkilainen taksi, olet kyllä elämys.

perjantai 25. tammikuuta 2013

380. tarina (Arkeni - soitellaan)

Kun nykyinen mieheni, silloinen poikaystäväni, lähti opiskelemaan, kirjoitin hänelle pitkiä kirjeitä. Soittelimme myös pitkiä puheluita, jotka kestivät niin kauan, että sanat loppuivat kesken. Puhelun päättäminen tuntui niin vaikealle, että niiden lopettamista vitkuteltiin. Tai minä vitkuttelin. Kirjoitettuja sanoja minulla sen sijaan tuntui aina löytyvän. Ne piti vain johonkin kohtaa lopettaa, jotta saattoi jatkaa taas seuraavassa kirjeessä.


Lukuunottamatta näitä puheluita, en ole ikinä viihtynyt puhelimessa. Tai jos tarkemmin ajatellaan, en viihtynyt varmaan silloinkaan, mutta koska ei voitu nähdä oikeasti, oli soittaminen edes joku laiha lohtu.   Minusta keskustellessa pitää nähdä kasvot, ilmeet, eleet. Täytyy voida hipaista keskustelukumppania, kumartua häntä kohden. Täytyy erotella äänenpainot ja huomata kaikin aistin puhekumppanin mielenlaatu. Elehtiä käsillä. Nähdä naurunrypyt ja huulen vapina. Puhelin tekee kaikesta jotenkin monotonista ja latistettua. Jotakin oleellista ja tärkeää jää näkemättä, kokematta ja huomaamatta. Siksi puhelimessa voi mielestäni korkeintaan hoitaa asioita, mutta ei varsinaisesti kohdata tai keskustella.


Ensimäisen kännykkäni ostin vuonna 1998. Se oli sellainen iso punainen mötikkä. Odotin esikoistani ja minulla oli aika pitkä koulumatka. Puhelin tuntui tarpeelliselle, jos jotakin sattuisi. Siitä lähtien olen käyttänyt kännykkää vain äärimmäisessä pakossa. Enkä ole kännyköitä sen ensimmäisen jälkeen ostanut. Minulle on aina periytynyt sukulaisten vanhat. Tämän hetkinen on miehen kummitädin perintöä. Joku Nokia, ei aavistustakaan mallista, ei kameroita, eikä mitään muutakaan. Sen oleellisin toiminto minulle on kello ja herätyskello. Sillä nimittäin soitetaan ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään.


Mitä käy kun puhelin estoinen saapuu Turkkiin? No, pahimman laatuinen kulttuurien törmäys. Turkkilaiset nimittäin elävät puhelin korvalla. Kännykkä soi jatkuvasti tai jos ei soi, sillä soitetaan itse. Istupa yksi matka bussissa ja laske kuinka monta puhelua ehdit kuuntelemaan. Ja jokainen niistä menee jotenkin näin. -Haloo. -Mitä teet? Miten menee? -Missä olet? -Heippa! Nämä minusta ihan käsittämättömän turhat puhelut, joita turkkilainen soittaa monta kymmentä päivässä, on turkkilaiselle merkki välittämisestä, kiinnostuksesta ja ystävyydestä. Kun en soita, en siis välitä, en ole kiinnostunut ja ystävyydessämme on jotakin pahasti pilalla?


Olen kyllä sitä mieltä, että maassa tulisi elää maan tavalla. Siinä missä pystyy. Tähän puhelinasiaan en vain pysty. Se ei tule minulta luonnostaan. En kestä sitä. En tahdo enkä halua. Näin ollen kuuntelen mieluummin ystävieni toistuvat moitteet: "Et ole soittanut. Etkö yhtään kaivannut meitä? Sinua ei sitten taida kiinnostaa mitä meille kuuluu." Ja selitän tuhannen ja yhdennen kerran, että olen kaivannut, olette minulle tärkeitä, minä oikeastaan rakastan teitä, mutta minä en soita puhelimella muuta kun asiaa. (Ja silloinkin vain jos on ihan pakko, sillä mieluummin hoidan asiatkin sähköpostilla.) Olette minulle arvokkaita ilman haloomitäteetmissäoletheippaa.


On siinä kulttuurieroja myös suomalaisten kesken. Kun olemme suominaisten kanssa vuosittaisilla reissuillamme me erottaudumme kolmeen ryhmään. Yksi ryhmä skypettää ja soittaa kotiin monta kertaa päivässä. Puheenaihessa päivän mittaan liikkuvat lapset ja se miten kotona pärjätään. Toinen ryhmä tarkistaa kerran päivässä, että miten on mennyt ja kertoo sen keskustelun jälkeen kotiväen kuulumiset meille muillekin. Ja sitten olen minä ja mieheni. Minä kirjoitan henkilökohtaiseen blogiini päivän kuulumiset, jos ehdin. Jos kuluu enemmän kuin pari päivää, jolloin en ehdi, tulee mieheltä viesti: "Rakas, oletko hengissä." Siihen riittää, että vastaa; "Olen, rakas". Kun mies on reissussa, hän kirjoittaa muutaman rivin jos ehtii, eikä odota riveihinsä vastausta. Meille No news is good news. Poikkeuksen tähän on tehnyt mieheni tämänhetkinen matka Iraniin, joka matkakohteen erikoisuuden vuoksi on tiivistänyt yhteydenpitotarpeen päivittäisiin iltatarkistuksiin sähköpostilla. Kaikki on onneksi mennyt hyvin ja tänään saan matkalaiseni takaisin.


Ja kun saavutaan yhteen aukeavat sanaiset arkut. Puhutaan sielun kyllyydestä ja sydämen halusta. Keskitytään sataprosenttisesti siinä läsnäoleviin. Iloitaan heistä. Otetaan takaisin menetetty aika ja keskustellaan mitätehtiinmissäoltiin ja paljon paljon muuta. Tarttuen kädestä, läppäisten olkapäätä, nauraen silmät sirrillään, nostellen silmäkulmaa jännissä paikoissa ja juoden samalla kahvit.

Soitellaanko? -Eikö voitaisi tavata mieluummin?

torstai 24. tammikuuta 2013

379. tarina (Arkeni - mitäs me hyväosaiset)

Suomessa en olisi missään nimessa kutsunut meitä hyväosaisiksi. Emme ole rikkaita. Meillä ei ole omaisuutta eikä liiemmin säästöjä. Ei taloa, osaketta, osakkeita eikä miljoonia pankkitilillä. Saamme sen verran palkkaa, että sillä elää. Käytännössä kaikki mikä tulee, myös menee. Emmekä elä mitenkään leveästi. Meillä ei vaihdeta kännyköitä uudempaan malliin huvin vuoksi, ei ostella merkkivaatteita, istuta kampaamoissa, harrasteta kalliisti eikä mitään muutakaan sellaista, joka veisi jatkuvasti ylimääräistä. Rahat tuntuu menevän ruokaan ja muuhun välttämättömään ja kesälomamatkaan. Ei meidän nyt tarvitse jatkuvasti venyttää penniäkään, mutta ei tuosta vaan voida ihan mitä tahansa ostaakaan. Sellaista perusjuttua siis.



Jos Suomessa olimmekin perusvirtasia, niin Turkkiin muuton jälkeen meistä tuli parempaa väkeä. Ympäristön oletusarvo oli auttamattomasti se, että ulkomaalainen on rikas ja hänellä on pohjaton pankkitili. Sitä ajattelua vastaan koitimme aikamme taistella, mutta luovutimme huomatessamme, että siitä ei ole mitään hyötyä.  Maassa jossa on näin suuret tulo- ja luokkaerot olemme joka tapauksessa hyväosaisia moneen muuhun verrattuna. Meillä kuitenkin on mahdollisuus maksaa vuokramme, ostaa ruokaa ja vaatteet ja sähkö-, puhelin- ja muut laskutkin tulee hoidettua. Monelle se olisi jo elämän luksusta.  Ja jos asuu hyvin ja hoitaa asiansa, täytyy kai sitä rahaa olla jossakin sammioittain, eikö vain?



Miltä hyväosaisen elämä sitten tuntuu? Välillä ihan kamalan pahalle. Toisinaan tuntuu hyväksikäytetylle. Joskus hävettää, suututtaa ja itkettää. Pääosin on kuitenkin tosi kiitollinen mieli, kun pääsee asioiden kanssa balanssiin. Se tosin on vaikeaa, sillä hyväosaiselle satelee pyyntöjä. "Voisitteko lainata rahaa?" "Ystäväperheellä on vaikea tilanne." "Tuttaville on tarjoutunut loistava tilaisuus avata oma pikku kauppa, mutta tarvitsisivat lainaa, jota pankki ei myönnä." "Ystävän sukulainen on sairas ja ei ole rahaa sairaalamaksuihin." Jokainen pyyntö on kivireki, jonka vetämistä en halunnut, mutta jota en osaa heittää käsistäkään. Sillä oikeita vastauksia ei löydy. Jos sanon, että "Ei meillä ole", se on kysyjälle vale, sillä onhan nyt ulkomaalaisella. (Kuten se pyyntö 400 000 euron lainasta yritystä varten. Juu, sellaisia rahojahan meillä makaa pankkitilillä ja annamme ne mielellämme?!?). Jos sanon, että "Minä autan" se poikii loputtomia uusia pyyntöjä, jotka vievät minut jokatapauksessa umpikujaan. Kun en anna,  mihin olemme lopulta joutuneet päätymään, olen kova ja itsekäs. Jos en kysyjän mielestä, niin ainakin itseni. Tosin säännöllinen "en anna" johtaa lopulta pyyntöjen loppumiseen ja takaa siinä mielessä yöunien säilymisen. Tai sitten ei.



Suomessa meille on opetettu, että omilla pitää tulla toimeen. Se huutaa minussakin. Velaksi ei ostella, vaan eletään suu säkkiä myöten. Pidän myös itseäni ihan anteliaana ihmisenä. Minusta on mukava harrastaa vieraanvaraisuutta, ostaa lahjoja ja auttaa, kun näen avun oikeasti menevän perille. Turkissa vain ei pelata minun ajatusmallieni mukaan. Täällä raha kiertää. Lainataan, aikomattakaan palauttaa tai palautetaan laittamalla raha kiertoon taas sille, joka sitä kipeästi tarvitsee. Ollaan optimisteja ja tehdään suuria päätöksiä minun mielestäni kovin kepein perustein. Luvataan maksaa, vaikka kaikki muut näkevät ja tietävät, että takaisin maksusta ei ole mitään realistisia takeita. Ulkomaalaisen täytyy siis olla loputon rahasampo tai ryhtyä kovasydämiseksi ja jättäytyä koko ringin ulkopuolelle. Ja toivoa, että ystävyyssyhteet säilyvät tästä huolimatta. Tai ehkä ne säilyvät juuri siksi, sillä raha on varsinainen suhteiden pilaaja myös siinä vaiheessa, kun jää moni "laina" takaisin saamatta.



Suomessakin nostaa päätään pikavippikultturi. Otetaan todella suuria lainoja luottavaisin mielin. Osamaksulla on voitu ostaa myös pidemmän aikaa ainakin joitakin tavaroita. On vaara lähteä sille tielle, joka vie luottotiedot. Pääosin suomalainen kai kuitenkin yrittää elää tulojensa mukaan ja lähtee siitä ajatuksesta, että maksaa velkansa? Se johtuu varmaan opituista asenteista, mutta myös siitä, että Suomen taloudellisessa tilanteessa se on lähes kaikille mahdollista.

Turkissa pelataan luottokorteilla ja osamaksuilla.  Lainaillaan naapureilta, ystäviltä ja sukulaisilta. Sillä erotuksella, että todella iso osa kansasta elää jatkuvasti liian pienillä tuloilla, joten takaisinmaksukykyä ei vain ole. Lainaaja tai "antaja" tietää tämän, mutta toisen kasvojen menettämisen vuoksi sitä ei sanota. Tai sitten lainoja peritään oikeuden kautta tai oman nyrkin oikeudella. Tilanteeseen ei liene olemassa ratkaisua, sillä vaikka tuloerot laimenisivatkin, on asiassa myös se oppimispuoli. Minusta tietyllä osalla turkkilaisia vain puuttu tietynlainen syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen, jonka luulisin tulevan koulutuksen puutteesta ja toivottomasta tilanteesta. Täytyy siis yrittää ymmärtää, että harva nyt pahuuttaan lainailee maksamatta takaisin.




Ja se balanssin löytyminen, miten se onnistuu? Vallalla olevan tilanteen ymmärtämällä. Sen hyväksymällä, että kaikessa ei pysty auttamaan, mutta on autettava siinä missä voi. Eikä se yleensä tarkoita rahan antamista. Tämän kaiken jälkeen oman tilanteen näkee joka tapauksessa uudessa valossa. Ymmärtää, että hyväosaisena oleminen on todellakin sitä, että omistaa sen välttämättömän ja pystyy hoitamaan asiansa ilman vippejä ja velkoja. Ja sen, että välttämätöntä on oikeastaan aika vähän. Ei tarvitse kovinkaan paljoa ollakseen hyväosainen. Mutta jotakin kuitenkin. Tarvitsee oppia olemaan kiitollinen siitä mitä on ja lakattava hamuamasta aina vaan lisää.

Lisään vielä. Iso osa turkkilaisistakin tulee omillaan toimeen. Mutta senhän jo varmaan tiesittekin?