"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

perjantai 26. lokakuuta 2012

332. tarina (Arkeni- ne suorasuiset turkkilaiset)

Jos sattuu elämään arkeaan Turkissa, siihen väistämättä kuuluu turkkilaiset. Naapurit, kaupan kassat, lasten opettajat, terveydenhoitohenkilökunta, satunnaiset ohikulkijat, ystävät ja kylänmiehet. Suomalaisen maahanmuuttajan osa on perin helppo. Näiden vuosien aikana en ole koskaan kokenut rasismia. Meidät on otettu vastaan kaikkialla sydämellisesti ja ystävällisesti. Suurella vieraanvaraisuudella.

Turkkilaisiin ystävystyy helposti. Juttu alkaa puiston penkillä, bussissa tai kotiovella. Jos haluaa. Voi myös elää suomalaisen tympeästi ja olla kuin ei huomaisikaan kanssaeläjiään. Harrastan molempia, mielialastani riippuen. Naapurien kanssa muistan nyt sentään tervehtiä ja vaihtaa päällimmäiset kuulumiset. Siihen se sitten jääkin. Ystäviä en kaipaa naapurustosta. Ovat näet välistä kiusallisen kiinnostuneita asioistamme ilman lähempääkin tuttavuutta. Minä sen sijaan kaipaan omia rajojani, yksityisyyttä, johon päästän sen, jonka haluan. Siis niissä määrin, kun se täällä on mahdollista:D.




Alkuun piti tottua siihen, että turkkilaiset tuijottavat ulkomaalaista avoimen uteliaasti, eivätkä peittele kiinnostustaan. Kaupassa kärryä työntäessäni oli tavallista, että paikallinen perhe pysähtyi kovaan ääneen ihmettelemään; "Katsokaa ulkomaalaisia. Mistähän ne ovat? Varmaan saksalaisia." Ravintolassa piti oppia syömiseen valvovien katseiden alla. Viereisestä pöydästä tuijotettiin, tarjoilijat jäivät monesti seisomaan pöydän ääreen. "Maistuuko ruoka?" Bussissa oli ja on monesti keskustelun aihe ja harvalle tuli mieleen, että ulkomaalainen voisi osata kieltä.

Lapset saivat tottua paijailijoihin, pusuttelijoihin ja poskesta nipistelijöihin. Joskus se harmitti, mutta useimmiten keksivät nopeasti ottaa tilanteesta hyödyn irti. Esikoinen mm. ymmärsi, että kannattaa mennä tanssahtelemaan karkkikojun ääreen, sillä sieltä nopeasti pellavapäälle heltisi herkku. Kuopus hymyili kaupan kärryssä istuessaan kun Hangon keksi ja keräsi aina ympärilleen hedelmäosastolla ihailijaringin. Suomessa olikin joskus ihmettelemistä: "Eikö kukaan tykkääkään meistä?"

Katseisiin tottuu. Nykyään ulkomaalaiset alkavat olla tälläkin puolella kaupunkia sen verran tuttu näky, että minusta katseet ovat vähentyneet. Lasten kasvettua ovat myös nipistelijät kaikonneet ja saamme kulkea melko rauhassa missä sitten menemmekin. 




Kielitaidon kartuttua törmäsi toiseen asiaan, johon on ollut katseita enemmän tottumista. Nimittäin turkkilaiseen suorasukaisuuteen. Asiat, joita Suomessa ei sovi kysyä, tulee täällä joka nurkassa esille. Tutustuessa jo toinen kysymys voi olla: "Paljonko saatte palkkaa tai paljonko maksatte vuokraa." Raha on asia, josta en tykkää keskustella en sitten yhtään. Olenkin jo hyvä kiertämään näitä kysymyksiä. Palkkakysymyksiin vastaan: "Naisen ikää ja miehen palkkaa ei sovi kysyä." (Turkkilainen sananlasku muuten, joten miksi ihmeessä näitä molempia koko ajan kysytään?) Vuokran tiedusteluihin yleisin vastaukseni on: "Ihan liikaa, kamalia nämä vuokrien hinnat nykyään täällä Istanbulissa." Jos mikään vihje ei mene perille, täytyy heittäytyä ilkeäksi ja kysyä: "Mitä ihmettä se sinulle kuuluu?"





Raha kysymysten jälkeen pääsemmekin ulkonäköön. Se on täällä kommenttivapaata maata.  Jos muutto Turkkiin on suunnitteilla, hanki itsellesi paksu nahka. Täällä sinulta nimittäin kysytään kahvipöydässä tai bussissa, että "Paljonko painat?". Kerran punnittuasi, voit unohtaaa vaa'an, sillä sitä et tule tarvitsemaan. Naapurit ja ystävät muistavat kyllä sanoa, jos on tullut lihottua. Eikä mitenkään sievistellen, vaan suoraa ja päin naamaan. "Kylläpä olet lihonnut. Apua, mitä sinulle on tapahtunut? Et kai TAAS ole raskaana vai miten mahasi noin pullottaa?" Saat myös kuulla sopiiko asusi sinulle, onko tukkasi hyvin vai ihan kamalasti, onnistuiko uusi hiusvärisi vai menikö se ihan pieleen, näytätkö vanhalle ja väsyneelle vai oletko tänään tyylikäs ja hyvän näköinen.

Jos tästä selviää, on kolikon toinen puoli tämä: sinua myös kehutaan. Kukkakaupassa kaksi naista haluavat ehdottomasti tulla juttusilleni ja kertoa, että ovat ihailleet nenääni, joka on niin pieni ja esteettinen. Kadulla mummo pysäyttää minut ja kysyy, että olenko malli. Ystäväperheen mies muistaa kehaista, jos satuin onnistumaan hänen mielestään asuvalinnassa. Nukutukseen mennessäni koko anestesiahenkilökunta kutsutaan ihailemaan "maailman kauneimpia silmiäni". Naapurusto huomaa, jos olen laihtunut ja muistaa säännöllisesti ihailla, kuinka neljän lapsen äidiksi olen aika hyvin säilynyt. Jos totta puhutaan, en osaa sanoa kumpa on kiusallisempaa, tuo ruotiminen vai kehuminen? 




Jos meillä ei ole verhoja ikkunassa, on myös kotielämämme vapaasti toisten katseltavissa ja kommentoitavissa. Kukaan ei mitenkään edes koita peitellä sitä tosiasiaa, että katselevat meidän ikkunoista sisään. Alakerran täti, joka on erityisen kiinnostunut tulemisistamme ja menemisistämme, sai vastapäätä auvaltamme siskoltaan arvokasta tietoa, jota hän kävi meille aina kertomassa. "Siskoni sanoi, että kyllä sinulla on rankkaa, kun joudut ruokaa laittamaan vauva sylissäsi. Teillä oli ollut paljon vieraita, niin kyllähän se meillekin kuului." Toisen talon nurkkahuoneistosta tehtiin havaintoja, kuten "Sinun miehesi auttaa paljon sinua kotona." Tämä kommentointi loppui, sillä hankin muiden turkkilaisten tavoin lopulta valoverhot. Niiden merkitys ei siis ole auringon säteiden vaan naapurin katseiden estäminen.

Naapurit voivat tietysti havainnoida elämäämme muutenkin, kun katselemalla. Turkkilaiset talot ovat tehty ilman minkäänlaisia äänieristeitä. Seinien ja kattojen läpi kuuluu kaikki. Pieru, kuorsaus, puhe, kolahdukset, riidat jne. Alakerran tädin huvina onkin ollut tehdä havaintoja äänten perusteella. "Teidän vauva taisi tippua sängystä eilen klo. 14.30, kun kuului kolahdus ja sen perään itkua." tai "Mitä teillä tapahtui illalla kuuden aikoihin, kun kuului sellaista kolahtelevaa ääntä. Et kai kulje sisällä korkokengissä?"




Suurin kommenttien aihe on kuitenkin ollut lapsilukumme. Tai lapset ylipäänsä. Turkkiin saapuessamme meillä oli kaksi pientä. Sairastivat raukat korvatulehdusta ja kurkunpääntulehdusta yhtäaikaa ja erehtyivät itkemään yöllä ja päivällä. Majapaikkamme alakerrassa asusti vanha rouva kahden vanhapiikatyttärensä kanssa, jotka päättivät käydä marisemassa joka kolahdusta ja itkua. Kielitaidottomalle maahanmuuttajalle siitä kehkeytyi painajainen. Kuinka ihmeessä pitää hiljaisena sairas vauva ja kipeä kaksi vuotias? Ovelle saapuvia askelia odotti kauhulla. Jälkikäteen opimme, että naapurit on joko painajainen tai lahja. Noiden ensimmäisten jälkeen meillä on ollut aika hyvä tuuri. Tämä nykyinenkin, kun tyytyy vain toteamaan ja utelemaan, mutta ei koskaan valita. Ja jos sattuisikin valittajat naapuriin, en enää ehkä ottaisi sitä niin raskaasti. Täällä kynnys sanomiseen on äärimmäisen pieni, eikä se siksi ole samanlailla vakavasti otettavaa, kun Suomessa.

Sen sijaan ilmeissä on ollut pitämistä, kun naapurusto ja kadunmiehet ovat päättäneet ruveta perhesuunniteluneuvojiksi. Neljäs oli yllätysraskaus ja mietin siinä alkujärkytyksessäni, että "Mitähän naapurit tästä sanoo?" Sanoivathan ne: "Mitä, neljäs, kuinka monta te oikein meinaatte näitä tehdä?" "Minä katsoinkin, että raskaanako se TAAS on, vai onko vain kamalasti lihonnut?""Voi voi, miten sinä selviät?" Vauvan synnyttyä; "Ihana vauva, mutta muistithan jo tehdä sterilisaation." Täti puistossa: "Neljä lasta, eiköhän tuo nyt jo riitä. Mene sterilisaatioon." "Neljä, ei voi olla totta!" "Tehän olette kun itäturkkilaiset, talo täynnä mukuloita."

Kun siis saa ruotia ihmisten palkat, elämisentason, ulkonäön, pukeutumisen, lapsiluvun ja perhe-elämän, niin mistä sitten ei saa puhua? Ystäväni vastaus tähän oli: "Jos olen tehnyt jotakin väärin, en halua, että kukaan huomauttaa siitä minulle." Turkissa saa siis laukoa vapaasti kaikesta minkä näkee, mutta älä ikinä puutu ihmisten virheisiin, että he eivät vaan ota niistä opikseen!?

 Ps. Kaikesta tästä huolimatta, että ei jää epäselväksi, minä sitten tykkään näistä suorasuisista turkkilaisista! Ja ei, ympäristö ei ole tehnyt kaltaisekseen. En edelleenkään huomauttele ihmisten ylikiloista, epäpukevista vaatteista enkä pieleen menneistä permanenteista. Palkkatietonnekin saatte pitää ihan itsellänne.

ps. 2. Postauksen kuvat ei liity yllä mainittujen kommenttien laukojiin.

25 kommenttia :

Leena Lumi kirjoitti...

Viimeinen kuva olisi ihan kiva, mutta tuo musta lakana myös miehen päälle ja miehellä saa sitten näkyä vain yksi silmä!

***

Voi Mine, minä en kyllä pärjäisi;-) Olen siis Satakunnasta, jossa oikein vaalitaan yksityisyyttä. Vaikutan vilkkaalta ja seurassa voin sitä ollakin ja viihtyä, mutta aina on raja, jonka voivat ylittää vain aivan lähimmät ystävät. Ne muutamat ikiystävät. Edes sukulaisilla ei ole teittyihin asioihin mitään oikeutta.

***

Nyt kun niin moni on lomalla tai lähtemässä lomalle Turkkiin, muistan aina meilata etukäteen sinun mainion blogisi linkin, joka valottaa maasta niin hyvät kuin pahat. On se parempi tietää, vaikka tuskin murto-osaankaan sinun kokemastasi joutuu/pääsee turistimatkalla oleva henkilö.

Tiina kirjoitti...

On tuossa kyllä aikamoinen ero perustyypilliseen suomalaiseen "vaikenemiskulttuuriin" :)

Pepi kirjoitti...

Ja sanotaan, että turkkillaiset on sukulaiskansa suomalaisille tuppisuille, jotka mennessään mulkaisevat olkansa yli ja jupisevat toisesta suupielestään kaverilleen, että katois tuokin joskus peiliin, hyvänen aika!

Molempi parempi? :D

Kiitos näistä arkielämän postauksista, nämä antaa aina kivan perspektiivin asioihin.

Ama kirjoitti...

Interesting post. I could say the same what comes to commenting weight.. Here in Africa it's normal to say "you've gained/lost weight". I found.. and still do find it quite offensive. But what can I do! I'm also so shy that would never say anything back!

sannabanana kirjoitti...

Vau, vaatii varmasti totuttelua tuollainen! Minusta onkin ihanaa, kun toisessa kulttuurissa pitkään asuessa outo muuttuu pikkuhiljaa normaaliksi ja näkee ymmärtäen sen toisenkin puolen. Mustavalkoisuus katoaa.

Kun asuin Intiassa, nipistelivät (nais)työkaverit melkein joka aamu kylkiäni testatakseen, olinko laihtunut liikaa ja pitäiskö minua syöttää lisää. Säännölliset ruokamyrkytykset pitivät hoikkana:-)

Suomessa muistan havahtuneeni siihen, että en voinutkaan bongata jälkikasvua helposti leikkipaikoilta. Täällä vitivalkoisen blondikuontalon erottaa helposti, mutta Suomessa suurin osa leikkijöistä olikin samanlaisia blondeja ja melkein hätäännyin!

Yaelian kirjoitti...

Olen ennenkin ihaillut ihmiskuviasi ja nyt taas:)Tuota mitä kuvailet ohn osittain täälläkin...

Lissu kirjoitti...

Heh, heh! Tààllà ollaan myòs hyvin kiinnostuneita, varsinkin ulkomaalaisista. Koska olen TYYPILLINEN suomalainen erakko, en istuksele tuossa piazzalla naapurin rouvien kanssa. Viime viikolla yksi kysyikin, miksi en kày omassa baarissa aamucappuccinolla? No, alakylàn baarissa saa ostaa lehtià ja saa cappuccinon lisàksi upeammat maisemat. Toisaalta, minuun on kait jo totuttu, joten saan olla rauhassa. Jopa yksi 85-vuotias leskimies on kait heittànyt toivonsa!!!!

Anonyymi kirjoitti...

Anteeksi ! Sain niin hyvät naurut, että kuului varmaan sinne asti ?!

Paljonko painat ? Paljonko tienaat ? Ketä äänestit ? Käytätkö lääkeitä ? Uskotko Jumalaan ? Paljonko asuntosi maksoi ? Ketä äänestit ? Luulen, että maanantaina työpaikan kahvipöydässä tulisi vähintäänkin omituinen tunnelma, jos noilla kysymyksillä avaisin keskustelun. Pitäisiköhän kokeilla ?

Toisaalta tuo paino-asia on naisvaltaisessa työyhteisössä AINA esillä. Herkästi saa palautetta laihtumisestaan; lihomista ihmetellään sitten selän takana. Ompas se turvonnut; raskaana ? tai ehkä jopa juopottelee ? jne. ?

Minä lihoin / turposin toissa kesänä 7-8kg parissa viikossa, kun jouduin käyttämään kortisonia kuurina ISOILLA annoksilla; se lisäsi ruokahalun taivaisiin...Ja vei yöunet. Yöt katsoin elokuvia ja SÖIN, SÖIN sekä SÖIN.

Pudotin kilot nopeasti (eläköön Nutrilet !!), mutta sen jälkeen toistuvasti saan palautetta laihtumisestani ! Viimeksi pari viikkoa sitten... Olen kuitenkin ollut näissä kiloissa + mitoissa jo vuosia, jos tuota kortisoniturvotusta ja -mässäilyä ei lasketa.

Eläköön naisvaltaiset työpaikat ! t: Tiina

Anonyymi kirjoitti...

Ja paljastan itsestäni yhden jutun, vaikka en ole silti mikään TIRKISTELIJÄ ! Kun käytän koiraa iltaisin ja pimeällä ulkona, niin katson mielelläni sisään ihmisten ikkunoista... En siis seiso ikkunoiden takana kyyläämässä, mutta ohikulkiessa voin vilkaista.

On jännitävää (?) nähdä ihmiset istumassa keittiön pöydän ääressä yhdessä tai muuta arkista.

Ja onhan tämä blogeissakin vierailu yhdenlaista tirkistelyä, vaikka ehkä sosiaalisesti hyväksytympää tai jopa suotavaa ? Toisaalta onhan blogeissakin "valoverhot", vai mitä ? t: Tiina

Matkatar kirjoitti...

Mainio tarina kuulla sikäläisistä! Ja upeita kuvia sinulla jälleen!

Mine kirjoitti...

Leena: Minä sanon aina uusille tulijoille, että ei tarvitse jakaa asioita hyviin ja pahoihin. Täällä on erilaista. Ihmiset toimivat ja ajattelevat toisin kuin olen tottunut, mutta ei se mitään. Minun on vedettävä joskus rajoja, jotta jaksan. Ei se ole kuitenkaan heidän vikansa, että ovat sosiaalisempia ja suorempia. Ja onhan siitä hyötyäkin, kun ei voi rauhassa lihoa. On vähä niin kuin oman mielenterveytensä vuoksi parempi pysyä niin hyvässä kuosissa, kun pystyy:).

Tiina: On eroa, on. Enkä sano, että parempaan tai huonompaan suuntaan.

Pepi: Minäkään en löydä meistä minkäänlaista sukulaisuutta. En minkäänlaista. Mutta erilaisuus on rikkautta. Ihan oikeasti.

Ama: When in Rome do as the Romans do and when in Turkey do as the Turks do:). We just have to live with it!

Sannabanana: Minä olen aika hyvin sinut itseni kanssa, joten kestän pitkälle tämän puolen Turkissa asumisesta. Olen kyllä monesti ollut huolissani nuorten tyttöjen vuoksi, jos joutuvat kovasti kuulemaan näitä totuuksia. Onneksi kielitaidottomuus on monia säästänyt:). Jos olen tulkkaamassa, tulkkaan aina asiat parhain päin..

Yaelian: Ai sielläkin. Olemmeko me suomalaiset vain niin umpimielisiä, että meistä ei ole kivaa, kun kilomme on kahvipöytäkeskusteluina? Sellaistakin minulle on käynyt...

Lissu: Minunkin naapurit pitävät minua ihan outona. Säälittelevät todennäköisesti ankeaa yksinäistä elämääni, kun en kaipaa istua jokaista aamupäivää yhdessä rupatellen ja aamupalaa syöden jollakin naapuruston rouvalla. Minä en vain jaksa olla aina sosiaalinen. Etenkin kun täällä kotonakin tätä seuraa piisaa ja sen myötä omat hetket on kullan kalliit.

Voi leskimies parkaa, toivonsa heittänyttä:D.

Tiina: Sepäs se, eihän se takanapäin kyräilykään mitään kivaa ole. Luulen silti, että mieluummin olisin takanapäin puhumisen aihe, kun suorasukaisen päivittelyn? Toisaalta, kun suoraan kauhistelevat, niin ainakin siinä voi yrittää sanoa jotakin puolustuksekseen. Jos ei jää sanattomaksi. Minä en kyllä yleensä jää, sen verran on siperia opettanut:).

Niin, tuota sinun iltakävelyäsi en kutsu tirkistelyksi. Tämä on täällä ihan toisella tasolla...

Matkatar: Kiitos. Tarinoitahan täällä riittää, jos vaan kehtaa kertoa:).

Vihreatniityt kirjoitti...

Oletpas lihonut! Joo, kiitos kun kerroit, en olekkaan itse huomannut. Mihin on tullut lisää? Vyötärölle vai onko kaksoisleuka kasvanut?
Hyvin taas kirjoitit ja mielenkiinnolla tätä luin (vaikkakin välillä haukoin henkeä)!

Irlantilaiset osaavat myös tämän kyselemisen taidon, mutta ihan noin henkilökohtaisuuksiin ei mennä. Halutaan vaan tietää, että kuka olet, mistä tulet ja millä asiolla liikut. Välillä nämäkin kysymykset ärsyttää.

Kerronpa sinulle tässä vielä yhden hauskan jutun. Meidän työpaikan kantiinissa kaikki aina juttelevat keskenään, eikä kukaan istu yksin ja lue vaikkapa kirjaa. Viime aikoina olen alkanut syömään töissä, koska teen pitempiä päiviä. Lämmitin mikrossa keittoa vähän liikaa ja keittolautanen oli tosi kuuma. Löin sen lähimmälle pöydälle, koska sormia poltti ja jäin siihen yksin istumaan. Siitäpä häly nousi. Ensin tuli pomo viereen, että ei tarvitse istua yksin, sitten muutama muukin. En sitten jaksanut selittää, että jäin tähän , kun sormet meinasivat palaa... Eilen puolestani istahdin taas tyhjään pöytään ja kolleegani toiseen. Syy: hän halusi jotain maustekorista. Paikalle valui muita ja alkoi taas kysely. Miksi ette istu samassa pöydässä? Miksi ette puhu? Olimme juuri puhuneet pitkään italialaisesta ruoasta ja työkaverini lupasi lähettää minulle sähköpostilla reseptin. Siis olimme tosiaakin puhuneet pitkään ja hartaasti. Istuimme nyt hiljaa, omissa pöydissämme, koska SÖIMME ja ruoka suussa ei puhuta. Olen tainnut leimaantua täysin epäsosiaaliseksi erakoksi!!!! Joskus vain haluasin olla ihan hiljaa ja syödä rauhassa. Ei onnistu.

Sude kirjoitti...

Voi tuo oli niin totta ja tuttua :)
Kun olin aikanaan 3 kuisen vauvani kanssa Istanbulissa lomalla, olin ihan vaikeuksisa hotellin siivoojan kanssa. Monta kertaa päivässä hän kävi tarkistamassa vauvanhoito-taitoni. Penkoi surutta laukkujani ja puki vauvalle joka kerta lisää vaatetta, kun minä kuulemma palellutin sen. Toi omia pöperöitään vauvalle syötäväksi, kun en hallinnut sitäkään hommaa :) Silloinen turkkilainen aviomieheni vielä säesti taustalla. Enhän minä mahtanut mitään siinä tilanteessa. Ilmankos avioliittoni alkoikin menemään alamäkeä sen matkan jälkeen :)
Joka kerta Turkkiin tullessani olen myös saanut kuulla, kuinka olen lihonut ja vanhentunut. No, onneksi muistavat välillä kehuakin, joten en ole moksiskaan =)

Petra kirjoitti...

Tallaisia nama ovat :) niin hyvassa kuin pahassa. Minullakin on rajat ja onneksi meidan ulkomaalaisten annetaan toimia omien outojen tapojemme mukaan. Meidan talossa naapureita tervehditaan ja muutama sana vaihdetaan mutta henk.kohtaisuuskiin ei menna, naapuritkaan eivat ramppaa kylassa tai oven takana. Seinanaapurit ovat ainoat tuttumme ihan sen takia etta olemme samanhenkisia. Han taisi sanoakin etta Turkki on muuttunut, ei taallakaan enaa ole samanlaisia naapuruussuhteita kun 20 vuotta sitten. Tama kilo/palkkautelu kuuluu kulttuuriin myös K-Aasian maissa, siella arsyynnyin jatkuvasta tuntemattomien poskien ja kasivarsien nipistelyista. Vuodet Turkissa ovat kylla tehneet minusta napakan ja nykyisin saatan helpostikin kivahtaa tuntemattomille etta mitas se sulle kuuluu, en pida siita etta ulkomaalaista kohtaan saa monen mielesta kayttaytya toisin kun paikallista.

Mine kirjoitti...

Vihreatniityt: :). Täällä eivät myöskään ymmärrä, että joku nauttii siitä, kun saa olla yksin. Olimme mm. piknikillä viime keväänä ja yksi suomalainen mieshenkilö istahti jossakin välissä hetkeksi lukemaan. Istui kyllä ihan seuran liepeillä, ei siis vetäytynyt täysin erilleen. Paikalliset menivät ihan levottomaksi ja käskivät lopulta toinen toistaan juttelemaan miesparan kanssa, että tämä ei aivan kuole tylsyyteen ja koe olevansa hyljeksitty. Minun piti käydä selittämässä, että miehellä on todennäköisesti oikein kiva hetki siinä muiden ympärillä hetken itsekseen lukien. Kukaan ei oikein uskonut, mutta antoivat sitten olla...

Sude: Uskomatonta, että vanhenet vuosien myötä, ei uskois:D. Minä myös olen saanut hyviä neuvoja lastenhoitoon ja järkyttänyt paikallisia nukuttamalla vauvaa kesät talvet parvekkeella. Kiristänyt muiden hermot olemalla antamatta periksi lasten kiukuttelulle jne. Lasten kasvatus on täällä kovin erilaista ja tässä kohtaa pisteet menee kyllä suomalaiselle versiolle.

Petra: Kyllä, mehän olemme etenkin oma suomalainen saarekkeemme, joten tässä ei ole turkkilaista sukua, joka voisi puuttua asioihimme. Kotona saamme siiis elellä miten tykkäämme. Ja kyllä on totta sekin, että ulkomaalaiselle annetaan enemmän anteeksi kaikin puolin. Pääosin jaksan siis suhtautua tähän kaikkeen huumorilla. Ja luulen, että Suomeen muututtuamme tulen jopa kaipaamaan sitä ymmärrystä, että meidän asioihimme puututaan, koska emme ole täällä yhdentekeviä.

Aili-mummo kirjoitti...

Näinhän se on: maassa maan tavalla tai maasta pois, sanoo suomalainen sananlasku..;)))

Hyvin ja hauskasti kirjoitit, Mine, ja kuvasi ovat paljon puhuvia:DDD
Turkkiliasten kommentit ovat suoria ja henkilökohtaisia, hienotunteisuutta ei näemmä tunneta.

Meillä osataan kaksinaamisuus ja ystävällisyys ilman ystävyyttä, se on vielä pahempi, kuin myös valehteleminen päin näköä;/

Totta on, ettei ilman huumoria selviä siellä eikä täällä..:))

Rva Pioni kirjoitti...

Apua apua, tuohon olisi tottuminen.
Herkkänahkainen saattaisi muuttua entistä erakommaksi, uhmakkaammaksi ja pidättyvämmäksi.
Valottava postaus kuitenkin. Kiitos.
Minäkin pidän ihmiskuvista ja olisi ihana osata/uskaltaa ottaa niitä.

Ruostevilla kirjoitti...

Tuttua täällä Italiassakin. Mutta eikö sulta ole kysytty kengännumeroa? Minun 41 numeroni oli suuri ihmettelyn aihe pitkään :)

Mine kirjoitti...

Aili: Niin, kyllä se selän takana kyräily on ikävää. Ja mielistely. Tosin luulen, että sitäkin harrastetaan myös täällä. Ja kyllä täälläkin osataan olla hienotunteisia, mutta toisenlaisissa asioissa...

Rva Pioni: Jos olisi ulkonäkökoplekseja , niin ne tuskin täällä paranisi? Täällä ihan mielellään ovat kuvassa, mikä on mukavaa.

Ruostevilla: Minun kengännumero on ihan normi, niin ei kai siksi herätä keskustelua? Kiva, kun jätt kommentin, tulenkin katsomaan sinua...

Kirjailijatar kirjoitti...

Nauroin täällä ääneen...olisi kyllä tottumista tuollaiseen suorarukaisuuteen. Mutta ehkä minäkin sulattaisin sen paremmin kuin selän takana puhumisen.

Mine kirjoitti...

Kirjailijatar: Ja kun muistaisi, että harva sanoo pahalla. Se vaan on sellaista, täkäläistä mitesmeneekiitoshyvää.

Sateenkaari kirjoitti...

İhana postaus taas ja ihanat kuvat.
Kovin on tuttua kaikki.
Mina olen naihin asioihin jo niin tottunut, ettei mikaan kummastuta. Alkuun oli toista. Usein huomaa sen, etta itsekkin kayttaytyy usein aivan samoin. Sukulaiset jo kaiken tietavat, joten elama heidan parissaan on helppoa ja normaalia. Vieraitten ihmisten kysymyksiin joko vastaan tai en, taikka annan jonkin puolinaisen vastauksen riippuen kysymyksesta.
Olen usein ihmetellyt sita, etta vaikka talomme on tosi vanha (yli 30 vuotta), niin naapureista ei juurikaan mitaan kuulu. Seinanaapurin lapsenlapsetkin pitavat valilla kovaakin metelia ylla, mutta sekin kuuluu meille hiljaisena. Eika takuulla ole seinat eristetty.

Mine kirjoitti...

Sateenkaari: Sehän on hyvä sitten, että ei kuulu. Meillä on myös aika hiljaset naapurit, joten me emme ole häiriintyneet muuten, kun naapurin isännän kuorsauksesta seinän takana. Luulen, että me olemme se kiljusen herrasväkin, jota on täytynyt naapurien sietää. Tosin lasten kasvettua on meilläkin onneksi pääosin aika seesteistä...

Hippu kirjoitti...

Voi taivas! Ja minä kun luulin, että intialaiset ovat kovia kommentoimaan ja utelemaan, mutta eihän se ole mitän verrattuna turkkilaisten suorasukaisuuteen! Täällä erityisesti raha-asiat palkkatietoineen ovat erittäin hyvin ihmisten tiedossa, ja painoakin kommentoidaan aika usein, mutta ei läheskään siinä mittakaavassa kuin teillä. Meidän lapsettomuudestakin udellaan usein myös aika törkeästi, ainakin jos näin suomalaisittain ajatellaan (itse olen kyllä siihenkin jo tottunut).

Minulla saattaisi olla kyllä aika paljon opettelua, ennen kuin tottuisin siihen, etä joku huomauttelisi silmäpusseistani tai jos joku kyttäilisi jatkuvasti tekemisiämme ikkunasta (tai mistäs minä tiedän, vaikka joku kyttäisikin, hih).

Hihi, nauratti tuo, miten lapset keksivät ottaa tilanteesta hyödyn. Peukut pystyyn heille! :-)

Mine kirjoitti...

Hippu: Nyt meillä onkin varsinaiset viikot, kun talojamme päällystetään uudelleen. Tellingit on tuossa ulkopuolella ja ukkoja kävelee ikkunan toisella puolella. Saa muistaa, että ei kulje ihan missä tahansa vermeissä täällä sisällä. Jos vaikka kurkkivat verhon välistä.