"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

perjantai 30. syyskuuta 2011

65. tarina (Trabzon - Camero di don Andrea Santoron muistolle)

Miten kaunis olikaan Mustanmeren rannikko. Vasemmalla aukesi meri ja tien oikealla puolella saimme ihailla teeviljelyksiä, pieniä kyliä ja kaupunkeja. Vihreys oli piristävää vaihtelua elokuun helteissä, jolloin muualla maassa ei enää jaksanut vihertää.

Trabzonissa etsimme hotellia huonolla menestyksellä. Olivat liian kalliita tai liian pieniä. Ruokatauolla silmäni sattuivat onneksi Lonely Planetin suosittelemaan Katolisen kirkon hosteliin, joka sijaitsi ihan kaupungin keskustassa ruokapaikkamme lähellä. Pian jo kolkuttelimme kirkon ovella ja pääsimme pujahtamaan portista viihtyisälle sisäpihalle.

Paikka oli oikea keidas. Kauniisti hoidetulta sisäpihalta lähti ovia pihaa reunustaviin rakennuksiin. Yhdestä ovesta pääsi kirkkoon, toisesta rakennukseen, jossa sijaitsi useita yksinkertaisesti kalustettuja huoneita. Alakerrassa oli vieraiden käyttöön tarkoitettu keittiö ja yläkerrassa pyykkikone, joka oli siinä hetkessä se piste iin päälle. Matka oli vasta alussa, mutta hiki- ja maitotahrapyykkiä piisasi. Perheen miesväki asettui siis toiseen huoneeseen ja naisväki toiseen. Pyykkikone laitettiin pyörimään ja tutustuttiin ympäristöön.

Hostelilla asusti herttainen romanialainen pariskunta, sekä Puolasta saapunut uusi nuori pappi. Vain muutamaa kuukautta ennen tuloamme oli näissä kauniissa puitteissa koettu musertava tragedia. Paikallinen nuori mies oli ilmestynyt aseen kanssa kirkolle ja ampunut palvelusta toimittamassa olevan pappi Camero di don Andrea Santoron alttarille. Ilmapiiri kaupungissa oli edelleen jotensakin kireä ja asiasta tuli keskusteltua useamman paikallisen kanssa. Meidän tyttöjen huone sijaitsi edesmenneen papin huonetta vastapäätä. Tässä oli ollut hänen kotinsa, pieni vaatimaton huone, joka oli jätetty papin muistoksi kuolemaa edeltävään tilaan. Hän ei enää koskaan palaisi, mutta hänet haluttiin muistaa.






Illaksi ajoimme kaupungin yläpuolelle. Ensin Ataturkin kesähuvilalle, sitten näköalapaikalle ihailemaan alla aukeavaa näkymää. Yöllä uni maistui kirkon kainalossa ja pyykki kuivui vauhdilla katolla.



Aamulla mies kävi korjauttamassa auton valot autohuollossa. Minä silitin pyykkiä ja pakkasin kassit lähtövalmiiksi. Edessä ei ollut tällä kertaa pitkääkään ajoa, sillä Sümelan luostari sijaitsi aivan Trabzonin vieressä. Ehdimme siis hyvin käydä lasten riemuksi pienessä huvipuistossa  huvittelemassa ja basaarilla tekemässä ostoksia.  Isän ja äidin iloksi kävimme myös katsomassa bysantin aikaisen Aya Sofya-kirkon kaupungin laidalla. Jokaiselle siis jotakin.









Iltapäivällä jätimme Trabzonin taaksemme. Seurasimme tien vierellä virtaavaa vettä ja päädyimme paratiisiin. Tai ainakin sen juurelle.

ps. Tiesittekö muuten mitä yöpaikkamme meille maksoi? Ei varsinaisesti mitään. Hostel ei ottanut rahaa yöpymisestä, mutta kirkolle sai antaa halutessaan kolehtia. Uskoakseni ja toivoakseni muutkin meidän lisäksemme ovat halunneet. Uusimmassa Lonely Planetissa tästä kirkon hostelista ei sanota enää mitään. En tiedä onko se lopettanut vieraiden vastaan ottamisen?

torstai 29. syyskuuta 2011

64. tarina (Amasya - Pontoksen kuninkaiden haudat)

Ensimmäiseksi etapiksi otettiin tällä matkalla Trabzon. Sinne vain oli niin mahdottoman pitkä matka, että yöksi päätettiin jäädä Amasyaan. Kaupunki oli meille aikaisemmalta käynniltä tuttu ja  siksi meitä ei haitannut vaikka saapumisaika tulisi olemaan myöhään. Tiesimme mistä etsiä hotellia ja olimme varmat siitä, että tilaakin löytyy. Amasya on ihana, mutta sinne ei kovin moni eksy lomailemaan.

Lapset ja tavarat saatiin pakattua autoon ja matka sujui mukavasti. Meillä on ollut reissuilla tapana kuunnella äänikirjoja. Matkalla Amasyaan kuuntelimme siis Narnian tarinoita. Vauva nukkui heräten tauoilla hörppimään maitonsa. Muu takapenkin väki keskittyi tarinan lisäksi kysymään kymmenen minuutin välein, että: "Milloin me ollaan perillä?". Kun se kysymys kuultiin vielä kolmesta suusta ja joka kerta oli vastattava, saimme tarpeeksemme. Iltapäivällä tehtiin juhlallinen sopimus, että jokaisella lapsella oli oikeus esittää SE kysymys kerran päivässä. Oppivat loppureissulla hienosti tekemään yhteistyötä ja miettimään milloin kenenkin kannattaisi käyttää oma vuoronsa.




Minulla on sellainen pinttymä, että etsin matkoilla aina uusia ennen ajamattomia teitä. Siis meille uusia teitä, joilla näkisimme aina uusia paikkoja tästä kauniista maasta. Tällä kertaa reittivalinnat ei ihan onnistuneet. Tie Tosyasta Corumiin oli pieni ja paikoin tosi huonokuntoinen ja se nousi nousemistaan. Vuoren huipuilta näkymät olisivat varmasti olleet komeat, mutta emme päässeet niistä iloitsemaan iltapimeässä. Autostakin katosivat sopivasti pitkät valot kokonaan, joten maisemien ihailun sijasta tuijotimme kilometritolkulla vuoristoteiden kulunutta pintaa. Hyvän miehen tietää löytäneensä silloin, kun hän ottaa tilanteen huumorilla. Reissulapset saa tällaisissa tilanteissa hyvälle mielelle kaivamalla matkakarkit esiin ja virittämällä tietokoneelta elokuva-hetken.






Puolilta öin saavuimme perille Yesil-joen varrelle. Takapenkki oli nukkunut jo pitkään. Kallion valaistussa seinämässä oli Amasyan kuuluisin nähtävyys. Siellä louhituissa onkaloissa olivat Pontoksen kuninkaiden haudat. Vanhoihin ottomaaniajan taloihin tehdyt hotellit löytyivät joen ja hautojen välistä ja pian saimme peitellä lapsia uniaan jatkamaan hotellin sänkyihin.




Aamulla heräsimme auringonpaisteeseen. Söimme aamupalaa sympaattisella sisäpihalla. Kulutimme ensimmäiset matkarahat Amasya-tuliaisiin. Kietaisin vauvan huiviin ja kipusimme korkealle. Pontoksen kuninkaiden lepopaikalta aukesi Amasya. Tuntui justiinsa lomalta.

ps. Kuvat ei ole kaksisia, suokaa anteeksi. Kun yhdellä oli sylissään vauva ja toinen paimensi 3- ja 6-vuotiasta eläväistä poikaa ja 8-vuotiasta neitiä niissä korkeuksissa, ei kuvaaminen ollut ihan ykkösenä mielessä:). (Alimmat kuvat ihan ensimmäiseltä reissultamme Amasyaan, ennen digiaikaa.)

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

63. tarina (Suuntana Itä)

Kun ensimmäisen kerran saimme päähämme lähteä Turkin Itään, paikalliset ystävämme eivät hihkuneen riemusta. Meillä oli neljä lasta, joista pienin oli ihmetellyt elämää vasta muutaman kuukauden. Istanbulissa elämänsä viettäneelle turkkilaiselle Itä oli ilmeisen pelottava. Saimme kasan viisaita neuvoja, meitä kehoitettiin olemaan vastuuntuntoisia ja matkustamaan jonnekin muualle.

Minä luin samoihin aikoihin kirjan suomalaispojista, jotka kaapattiin idässä. Se ei lieventänyt matkahaluja. Halusin nähdä Sümelan luostarin Trabzonissa. Mies halusi nähdä Araratin. Lapsille oli ihan sama, etenkin sille pienimmälle, kunhan sai maitonsa ajallaan.

Pakkasimme siis auton ja lähdimme. Emmekä joutuneet katumaan.

maanantai 26. syyskuuta 2011

62. tarina (Tunis- Kiitos ja Amen)

Etukäteen mietimme kannattaako viikonlopun vuoksi lähteä ulkomaille. Kyllä kannatti. Ehdimme nähdä todella paljon, kävellä ihan kylliksemme, saada mukavan kuvan Tunisista. Maistaa, haistaa, katsoa ja kuulla.






Tunisissa kävellessämme silmät saivat jatkuvasti virikkeitä. Kaakeleita, katulamppuja, käsitöitä ja kylttejä.  En osaa arabiaa, joten sanojen merkitys jäi peittoon. Omasta taustastani käsin hymyilytti joka kerta, kun paikallinen pankki sattui eteeni. Se yksi ja ainoa, jolla ei näyttänyt olevan kilpailevia yrityksiä.


Kiitos Tunis, toivon sinulle rauhallista tulevaisuutta, onnellisia jasmiinin tuoksuisia päiviä ja kaikkea hyvää. Amen!

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

61. tarina (Tunis- sinivalkoinen Sidi Bou Said)

Sinivalkoisesta mieleeni tulee välittömästi Suomi. Suomen lippu ja "Kotimaa kun taakse jäi". Sinisilmäinen ja valkotukkainen suomen kansa. Järvien sini ja lumihankien valkoisuus. Suomen lippu on onnistunut värivalinnoissaan ja kuvastaa minusta hyvin Suomea.

Tunisin värit olivat minusta päävoittoisesti beessi, ruskea, vihreä, oranssi ja turkoosi. Paitsi Sidi bou Saidissa, joka oli sinivalkoisuuden iloittelua alusta loppuun. Kylää kutsutaan yhdeksi Tunisian kauneimmista ja se oli helppoa uskoa siisteillä viimeistellyillä kujilla kävellessä. (Sinivalkoisiin puettuna näköjään:)). Sidi bou Said oli ilo silmälle, mutta silti minusta tuntui, että "oikea Tunis" löytyi sieltä Medinan kujilta toisenlaisessa värimaailmassa.







Sidi bou Saidiin oli lyhyt matka Karthagon raunioilta. Se oli mukavaa vaihtelua raunioiden katseluun, sekä hyvä valinta loman kohokohtaan, eli syömiseen tai kahvitteluun. Usein valitsemme ravintolat ihan silmämääräisesti, mutta tällä kertaa luotimme Lonely Planetin vinkkeihin. Tunisialainen ruoka oli meistä hyvää. Niin sinivalkoisessa Sidi bou Saidissa, kun vanhan kaupungin kujilta löydetyssä hyvin toisenlaisessa ravintolassa.






Kylän kiertämiseen ei tarvitse varata kovin pitkää aikaa, joten nämä molemmat kohteet sai käytyä ihan kiireettä yhdessä päivässä. Jos jalat kestää kävelyä tai malttaa käyttää tiheästi hyvin toimivia paikallisjunia. Tai etsiä taksikuskeja, jotka käyttävät sitä taksamittaria:).

ps. Hintatiedoista kiinnostuneille: kevättalvella 2010 junamatka välillä Karthago Sidi bou Said (ehkä 3km) maksoi 15 senttiä/hlö ja sama matka taksilla 2,5 euroa.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Tunnustus



Yaelian muisti minua tällaisella blogimaailmassa kiertävällä tunnustuksella. Kiitos Yaelian:). Sen saajan tulee kertoa kahdeksan ennen tuntematonta asiaa itsestään ja laittaa tunnustus taas eteenpäin.

Olette ehkä huomanneet, että tykkään olla matkoilla, mutta ette ehkä tienneet, että:

1. Minä olen perheessämme se, joka pääosin suunnittelee kaikki matkamme. Mihin menisimme, minkälaisia nähtävyyksiä kävisimme katsomassa, mitä teitä pitkin tällä kertaa ajaisimme. Mietin ääneen ja heitän ideoita perheen kuullen suunnitteluvaiheessa.  Mies puuttuu todella asiaan yleensä silloin, kun istumme autossa ja olemme lähdössä. Ei siksi, ettei häntä kiinnostaisi, vaan siksi, että minua kiinnostaa niin paljon enemmän. 

2. Emme varaa koskaan hotelleja etukäteen. Pysähdymme sinne missä kello ilmoittaa illan lähestyvän. Mies on pääsääntöisesti se, joka käy tarkistamassa hotellien kunnon ja päättää, että onko se tarpeeksi hyvä ja siisti meidän jäädä. Emme todellakaan etsi luksusta ja viiden tähden hotelleja (lue: sellaiseen meillä ei ole varaakaan, mutta en kestä likaisia huoneita, enkä tupakanhajua).

3. Vihaan pakkaamista. Jokaiselle reissulle lähtöä edeltää äidin pakkausahdistus. Minulla on tapana yrittää varautua kaikkeen, mikä tarkoittaa sitä, että raahaamme joka reissuun ihan tolkuttomasti tavaraa, paljon myös ihan turhaa. Onkin onni, että matkustamme pääosin autolla. Näin tavararöykkiöiden liikuttelu on edes jotenkin mahdollista, vaikkakin tyhmää.

4. En ole rantaihminen. Saan auringonpaisteesta viikset ylähuulen päälle:). Koetan siis vältellä paahdetta.

5. En mielelläni ui alle 25 asteisessa vedessä. Ylipäänsä en ole uimari. Menee helposti niskat jumiin, kun en osaa oikeaa tekniikkaan.

6. Minua viehättää kaikki vanha, kulunut, romuromanttinen ja kauniisti rappeutunut. En ole kiiltävän, modernin, enkä ylisisustetun ystävä. Osaan myös etsiä kaunista ja tarvittaessa ummistaa silmäni rumalle. Viihdyn siis hyvin erilaisissa maissa ja ympäristöissä. 

7. Isäni vanhempien koti jäi rajan taakse Karjalaan. Olen käynyt muutaman kerran Venäjällä ja sitä maata kohtaan minulla on tunnelukko. Eikä vain Venäjää vaan myös kommunismia ja sen mukanaan tuomaa rumuutta. Se on sääli ja toivon, että avattavissa.

8. En jaksaisi opetella uutta mitä tulee kuvien järjestelyyn, tietotekniikkaan jne. Mies kuitenkin pakottaa ja jälkikäteen osaan (ehkä) olla siitä kiitollinen. (Kiitos Kulta!) Siksi olen iloinen, kun saan jonkun asian ratkaistuksi itse, kuten vaikka tuon kuvan laittamisen tuohon ylös:). 

Laitan tämän tunnustuksen eteenpäin seuraavasti.

Kirjailijatar, jonka sanankäyttöä ja kauniita kuvia käyn säännöllisesti seuraamassa.
Liivia, jonka kuvista tykkään myös ja jotka ilokseni ilmestyvät usein juuri aamukahviaikaani.
Mizyena, joka kuvaa kauniisti kotimaataan Tunisiaa ja auliisti opasti minua oman matkamme suunnittelussa.
Bisquits, joka kirjoittelee elämästään Hollannissa ja antoi vinkkejä Hollannin reissullemme (tulossa, joskus).
Karoliina, jonka elämän käänteet Turkin ja Suomen välillä kiinnostaa erityisesti henk.kohtaisenkin tuntemisen kautta.
Ebru, jonka Turkki-blogi oli ensimmäinen, jonka löysin. Ebru saa kunnioitukseni säästelemättä jääneistä suoristakin kannanotoista tätä maata ja sen ilmiöitä kohtaan. Positiivisia kommentteja unohtamatta.
Vihreatniityt, joka avaa mukavan arkisestikin Irlantilaista elämää sanoin ja kuvin.
Kirjatoukka, jonka kanssa istuimme vierekkäin Hangon rannalla, mutta tajusin sen vasta jälkeenpäin, kun löysin bloginsa lehden kautta. Terveisiä Hankoon!

60. tarina (Tunis- sieltähän löytyi Karthago)

Tyroksen kaupungista saapuivat foinikialaiset vuonna 814 eKr ja perustivat nykyiseen Tunisiin Karthagon legendaarisen kaupungin. Byrsa-kukkulalla seistessä voi uskoa sen olleen upea ja tärkeä kaupunki. 34 kilometrin mittaiset muurit kätkivät sisäänsä erityisen pätevän laivaston ja sopivan sataman kaupankäynnille.  Kaupankäynnin ansiosta Karthagosta tulikin läntisen Välimeren alueen suurvalta 500- luvulla eKr.


Joka paikkaan ehtineet Roomalaiset löivät karthagolaiset puunilaissodissa, jonka jälkeen kaupunki jatkoi eloaan osana Rooman valtakuntaa. Kaupunkiin syntyi merkittävä kristillinen yhteisö ja sinne perustettiin myös piispainistuin. Karthago oli kotikaupunki mm. kirkkoisällemme Augustinukselle sen loistokaudella, kunnes arabit saapuivat ja ottivat kaupungin omakseen vuonna 698.





Nykyinen Karthago on Tunisin kainalossa makoileva esikaupunki. Siellä saa ihailla laajalle alueelle levittäytyvien raunioiden seassa tunisialaista omakotitaloaluetta. Maan entinen presidentti oli myös nähnyt Karthagon kauneuden, sillä raunioiden päälle on osittain rakennettu presidentin palatsi.





Vietimme aurinkoisen päivän tutkien raunioita. Ihaillen niiden takana pilkottavaa merta, Tunisian värejä laatikko- tyyliin rakennetuissa taloissa sekä erilaista kasvillisuutta. Raunioille myytiin yhteis- lippu, joka kävi eri pisteissä ja pidemmät välit oli kätevä hurauttaa junalla. Hauskin asema oli tietysti Hannibal, Karthagon sankarin mukaan.




Aloitimme Karthago kierroksemme Byrsa-kukkulalta, jossa oli raunioiden lisäksi suuri museoksi muutettu Katolinen kirkko. Lopetimme kierroksemme Karthagon surullisimpaan kohteeseen vanhan sataman viereen. Sieltä löytyy hautalehto, josta tutkijat löysivät aikanaan yli 20 000 lapsen tuhkauurnat. Tunisin museosta löytyy syy näihin tuhkauurniin eli kuvia Baalin papeista, jotka polttivat lapsia tuliuhreina jumalalleen. Ihmisvauvojen lisäksi paloi Baalille myös eläinten poikasia. Mitä elämän haaskausta, turhaan kipua ja surua.




MonenKarthagossa vietetyn tunnin jälkeen kävelimme läheiselle juna-asemalle. Matkalla ihaillen vielä kotien yksityiskohtia. Hurautettiin junalla takaisin Tunisiin juomaan kupposet kahvia ja illaksi hotellille uimaan. Sitten olikin ihana heittää jalat kohti kattoa ja ihmetellä. "Siellä se oli se Karthago. Tulipas käytyä."



ps. Karthagon kohteiden välissä kävimme myös Tunisian kauneimmaksi sanotussa sinivalkoisessa Sidi Bou Saidin kylässä, mutta siitä kuulette huomenna:).