"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

maanantai 26. toukokuuta 2014

685. tarina (Kyllä maalla on mukavaa)

Istanbulin ruuhkat ovat viimeaikoina kiristäneet pinnaani. Ikään kuin projisoin kaiken minuun kertyneen stressin, ärtymyksen, surun ja muut negatiiviset tunteet edessäni olevaan autojonoon ja jokaiseen liikenteessä törppöilevään kuskiin. Minusta on tullut autossa jupisija. Mies on pistänyt asian merkille. Hänestä on huvittavaa, kuinka pystyn olemaan aivan lehmänhermoinen siinä tilanteessa, kun joku on parkkeerannut automme taakse ja jättänyt meidän automme nalkkiin. Istun siinä puoli tuntia aidan nokassa odottamassa ja tervehdin kohteliaasti autolle basaarilta palaavaa tätiä. Edessäni oleva ruuhka keskellä päivää, siksakkia vetävä nuori kuski, eteeni punkeva taksi taas aiheuttaa niin kiukkuisen jupinan auton sisällä, että mies päättää siirtyä kuljettajaksi. Ehkä lehmänhermot löytyy vaimolle taas liikenteeseekin, kun käydään vähän maaseudun rauhassa?


Ainakin siellä on naapurissa niitä lehmiä. Mikäs hätä sinulla olikaan nainen? Sehän on vain useampi auto jonossa. Kyllä sinä lopulta aina perille pääset, eikö niin?


Muutama päivä poissa kotoa tekee hyvää. Ei pakkaamista, ei ruoanlaittoa, siivousta eikä pyykkäämistä. On vain ystävät, maaseudun rauha ja pöytä, johon istahtaa säännöllisin väliajoin syömään. Aikakin rauhoittuu eikä juokse. Tietokone on mukana, mutta se viettää koko viikonlopun autossa. Minusta muualla maailmassa saa tapahtua mitä vain, minä olen nyt tässä ja hengitän rauhassa sisään ja ulos. Ainoan poikkeuksen tekee lauantain keikunta, jonka syyksi selviää Egeanmerellä tapahtunut maanjäristys. Onneksi Turkki pääsee tällä kerralla vähällä, sillä kun on edellinen surutyökin vielä kesken Soman tapahtumien vuoksi.






Ei ole ruuhkaa. Vastaan tulee kaksi traktoria ja muutama mopo. Tien vierustalla kasvaa kirsikat, mulperit ja viikunat. Granaattiomena on kukassa ja ruusut ovat komeat useammassakin pihassa. Kukko kiekuu ja kanat kuoputtaa. Miksi ihmeessä ihmiset haluavatkaan kaupunkiin asumaan?






Meitä on saapunut kokoon porukkaa kolmelta suunnalta. Sydämen kyllyydestä suut puhuvat. Suurimmalta osalta ollaan tuttuja ja meille on syntynyt omat traditiot. Ekan kerran käveltiin rannan suuntaan. Toisella kerralla päädyttiin mehiläispesille. Tällä kertaa käytiin kävelemässä kylätie. Aurinko lämmittää ja linnut laulaa. Kyllä maalla on mukavaa.








Keräännytään leiritulille. Ilta hiipii, laulattaa, sana on vapaa. Sanoja sitten riittääkin pitkälle yöhön. Välillä käydään peittelemässä peteihin pienimmät, isommat levittäytyy pitkin pihoja ja nuorison äänet kuuluvat pimeästä vielä silloinkin, kun koitan saada unen päästä kiinni. 



Hyvästellessä hymyt hyytyy. Päätetään, että tämä ei ole mikään piste, vaan pilkku. Niin kauan kuin on elämää, on mahdollisuus tulla vielä yhteen. Emme me katoa maapallolta, eikä kuolema toivotavasti vielä korjaa. Sanotaan siis: Voikaa hyvin, kaikki rakkaat, siiheksi kun taas tavataan. Isän taskuun, Pojan laskuun.

perjantai 23. toukokuuta 2014

684. tarina (Elämä on)

Ystävät kalliit, niin elämäkin on. Kalliin lisäksi se on nyt myös täysi, sutjakkaasti etenevä ja silti joiltakin osin niin mahdottoman tahmea. Pinnistelen mennäkseni eteenpäin, mutta välillä täytyy suostua perästähiihtäjän rooliin. Yritän hyvästellä kaupunkia, karistaa kiloja, ostaa ja rakentaa muistoja, pakata, luopua, saattaa asioita valmiiksi ja samalla teeskennellä, että tässä on myös joku normaalielämä menossa. Koti on elävä muistomerkki kaikesta tästä keskeneräisestä ja välitilassa olemisesta. Lapsilla on nälkä ja vaatteet silittämättä, vaikka aikaa on vain saman verran kuin tavallisellekin elämälle tarjotaan. On vastausta odottavat konttifirmat, liian nopeasti tyhjentyvä pankkitili, sormien läpi soljuva aika…

Elämä on. Onneksi se on ja onneksi se on vielä muutonkin jälkeen. Onhan se? Välillä voi piipahtaa puoleksi päiväksi ystävien vihkitoimitukseen ja muistaa, että maastamuutto on oikeastaan vain materiaa ja muutaman kuukauden vähemmin nukutut yöt. Mitä rahasta, kun tässä on rakkautta ympärillä ja toiset yhteisen elämän kynnyksellä. Ja ystävät kalliit, ne oikeasti arvokkaat ja säilyttämisen arvoiset. Heidät voi kutsua kotiin pystytettyyn kisastudioon lyhyellä varoitusajalla. Unohtaa muutot, remontit, tulevat työt ja keskittyä jännittämään, että kumpaan verkkoon se pieni musta esine sujahtaa. Se muuten sujahti kolmesti oikeaan ja kahdesti väärään. Hetken saimme kuvitella, että sellaisella on paljon merkitystä ja arvoa.




Kodin ulkopuolellakin se elämä on. Sen tähden on tänään kiva pistää ovi kiinni. Jättää kaikki tämä mitä pitäisi edes muutamaksi päiväksi ja lähteä ystävien kanssa maaseudun rauhaan leiritunnelmiin. Sitten minä taas jaksan ja jatkan. Ja kuka vielä uskoo, että toukokuun lopussa on valmista? Minä en aina, mutta joskus minä uskon.

Ja kirjalista jäi tekemättä, mutta ehkä sekin vielä joskus…. Sitten kun elämä on.

tiistai 20. toukokuuta 2014

683. tarina (Reality Blog - Tosi Blogi)

Istanbulissa on mitä parhain sää. Aurinko paistaa ja lämmittää. On kevään vehreys ja kukkivat kunnaat. Käyn niitä ihastelemassa tästä keittiön ikkunasta aina kahvia juodessani. Todellinen elämäni pyörii pieniä ympyröitä tässä sisätiloissa, eikä tarvitse paljon ulos nokkaansa pistää. Tänään nyt sentään kauppamatkan verran, sillä täytyy sitä pakatessakin näemmä syödä. Tai ainakin juoda näissä lämpötiloissa. Meillä on siis pistetty iso vaihde sisään ja päätetty, että kyllä tästä valmis täytyy tulla. Hyvä välietappi oli maanantaina, kun muuttomiehet hakivat myytyjä kalusteita uusille omistajilleen. Tämä pakotti meitä järjestämään näiden kaappien sisällykset muuttolaatikoihin ja roskapusseihin.


13-vuodessa on kertynyt vaikkapa yksi kaapillinen postikortteja ja kirjeitä. Seasta löytyi mm. Isäinpäivän sanomat vuodelta 2005, kasoittain lasten tekemiä kortteja sekä ystävien lasten joulukorttikuvia. Siinähän sujahti muutama tovi mukavasti niitä lajitellessa.


Laatikkoon pakatut lapsuuskirjat on kaivettu taas esiin. Ääneen on luettu  lausahduksia vuosien takaa. Kuvassa lukijat ovat kaikonneet, mutta kirjat eivät yllättäen löytäneet tietään takaisin laatikkoon.


Isännän puuhamaa on ollut mm. taloon hillottujen cd-levyjen järjesteleminen kansioihin. Assistentti on mukana mielellään yhdessä ja toisessakin projektissa. Hän on toiminut mm. silppurina ja repinyt säkillisen papereita pieniksi paloiksi.


Eräitä ei muutto vaivaa yhtään. Aina löytyy jostakin tilaa minimiehelle ja läppärille. Mikäs hätä tässä, kun muut uurastaa ja itse saa rakentaa tietokonemaailmoita patjakasassa.


Vaatekaappimme katosi maanantaina ja se aiheutti ketjureaktion. Minun mättäessä vaatteita sängylle, kävi isäntä siivoamassa kellarin ja toi sieltä varastohyllyt makkariin. Kiinnitti ne seinään ja johan on uusi sisustushitti syntynyt: avovaatehyllyt. Niin kätevät. Kaikki esillä ja valmiina puettavaksi tuosta vain. 




Kenkäkaapin katoamisen vuoksi piti myös raivata kylppärin hyllykkö. Se siirtyi kenkähyllyksi eteiseen. Kenkäkaapin laatikoihin tungettu epämääräinen pikkusälä velloi aikansa ruokapöydällä ja oli tehdä muuttajan hulluksi. Päätin suosia Talossa vain kalusteita, joissa ei ole laatikoita. Meillä kun näyttää olevan joku ihme tarve sulloa kaikki epämääräinen sälä laatikoihin ja sen seulominen on rankattu nyt ykkösinhokkien joukkoon tässä muutossa.


Kenkäkaapin laatikoista löytyi mm. hiuspompuloita ja pinnejä, aurinkolasikoteloita, pumpun palasia, kenkälankkeja, kyniä, käyntikortteja, ruuveja, vessapaperirullan loppuja…. Miksi, voi miksi?

Kellarin sisällys taas mahdollisti paikkani auringossa. Parvekkeella on nyt soviteltu kenkiä seuraaviin kasoihin: Otetaan, jätetään, käytetään nyt ja käytetään ehkä tulevassa.



Että tällaisin postauksin taidetaan nyt mennä tämä viikko. Huomenna voisin laittaa listan suomalaisista kirjoista ja meidän DVD-levyistä, jos halukkaita ottajia löytyy? Istanbulilaisten kanssa voin sopia sähköpostilla, että mistä näitä voisi hakea ja Izmirin suunnassa oleville tiedoksi, että sinnekin suunnalle minun olisi mahdollista tulevana viikonloppuna kirjoja ja DVD-levyjä lähetellä. 

Seuraavaksi tosielämässä on vuorossa silitystä. Säästän teidät niiltä kuvilta:). Nauttikaahan te auringosta meidänkin puolestamme!

maanantai 19. toukokuuta 2014

682. tarina (Minä olen mannekiini)

Ystäväperheen nuorimmalla tyttärellä olisi varmasti kielipäätä. Hän poimii suomalaisia sanoja ja sanontoja tuosta vain ja käyttelee niitä sujuvasti oikeissa kohdissa. Jo muutaman vuoden ajan hänen suustaan on kuulunut vaikkapa lause: "Minä olen mannekiini." Tähän tartuttiin viimeisenä aamuna ja mies nappasi tämän vuoden Peshtera-koruista kuvat mannekiinimme avustuksella. En laita koruja ainakaan vielä tänne myyntiin, mutta jos jos jossakin tulee tällaisia koruja eteen, niin osaatte sitten yhdistää.









Selvisimme lähtösurulta, sillä ystävät ovat tulossa viikon päästä kanssamme leirille. Näin ollen jätimme jäähyväisiä ihmisten sijaan vain tutuille paikoille ja teille. Siinä kauneimmassa mutkassa piti ihan pysähtyä ja seisoa hetki auton vieressä hellimässä tätä näkymää vielä kerran. Kamera nyt ei kerro taaskaan mitään siitä, miltä siinä näyttää. Kun ojanpientareet kukkii punaisena, pellolla vilja lainehtii ja takaa nousevat vuoret.




Jää hyvästi Bulgaria,  sinä ihana maa ja ystävieni koti. Toivottavasti pääset jaloillesi ja tarjoat vielä työtä omillesi. Kaunis maa olkoon myös antelias ja lempeä maa sen asukkaille.

ps. Bloggeri ei taaskaan näytä teille päivityksiäni. En tiedä miksi se koko ajan sensuroi minua? Tätä ennen siis on postaus Plovdivista.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

681. tarina (Vanhankaupungin aurinkoisempi puoli)

Torstaina ajoimme Plovdiviin hakemaan opiskelijatarta kotiin. Sade piti hetken taukoa ja näin saimme näyttää ystäville vanhankaupungin aurinkoisempaa puolta. Ystäväperheen naisväki oli elämänsä ensimmäistä kertaa ulkomailla ja kaikki oli heistä kaunista ja erityisen hienoa. Sellaisessa seurassa on itsenkin kiva kiertää ja pujahdella kirkkoihin ja näköalakukkuloille.





Plovdivin vanhakaupunki on mukavan pieni. Sen kiertää muutamassa tunnissa, ellei sitten jää istuskelemaan johonkin alueen kahvilaan tai ruokapaikkaan. Katselimme hieman tuliaisia, pistäydyimme antiikkiliikkeisiin ja kuuntelimme katusoittajia. Ruusut kukkivat kauneimmillaan ja sisäpihoilta löytyi mitä milloinkin. Oli päättäjäisiään juhlivat koululaiset ja kirkon juomalähteet. Vessakin löytyi ja se oli yllätykseksemme ala Turka.



Jos asuisin Plovdivissa, haluaisin asua täällä ja juoda aamukahvia näillä rapuilla.








Tämä taisi nyt olla kolmas kertani Plovdivin vanhassakaupungissa. On yllättävää kuinka nopeasti sitä alkaa liittämään paikkoihin muistoja. Tuolla on se ravintola, jossa söimme silloin ensimmäisellä kerralla. Tai tuolla on se paikka, jossa otettiin yhteiskuvia. Tuosta kävelimme silloin ylös, mutta emme enää löytäneetkään takaisin autolle. Miten asiat kokikaan silloin ensimmäisen kerran ja onko mukavampi nyt, kun tiedän jo jotakin, johon kannattaa käskeä ystäviä kurkkaamaan?












Opiskelijattaren päivä oli loppunut ja oli aika noutaa hänet asunnoltaan. Ensimmäinen vuosi opintoja on loppusuoralla ja neito on tyytyväinen elämäänsä. On löytynyt oma paikka opiskelijatovereiden keskeltä ja oma tapa elää elämäänsä omillaan. Kotona tulee käytyä, mutta yksinkin on hyvä. Tulevaisuus on edessä ja ehkä nyt jo uskaltaa nähdä sen myös oman kylän ulkopuolella. Se luo tulevaisuuden toivoa koko yhteisölle. Ehkä joku toinenkin nyt uskaltaa yrittää? Meistähän voi tulla vaikka mitä!