"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

maanantai 23. syyskuuta 2013

540. tarina (Sinne minne Orhankin)

Orhan Pamuk on kiistelty hahmo Turkissa. Toiset tykkäävät, toiset ei sitten yhtään. Osa turkkilaisista pitää häntä maanpetturina. Luulen, että moni tähän ryhmään kuuluva ei ole koskaan lukenut kirjailijan yhtäkään kirjaa, vaan jatkaa kuulopuheiden ja oletusten sarjaa, joihin on hyvin vähän totuuspohjaa löydettävissä. Toiset taas jakavat minun ajatusmaailmaani ja pitävät hra Pamukkia loistavana turkkilasten tunnelmien tulkkina. Rakastan kirjoista löytyvää melankolista, hieman nukkavierua, mutta silti niin elämänmyönteistä Turkkia. Kaihomieltä johonkin menneeseen, mutta samalla vaikeuksienkin takana pilkottavaa optimismia ja kykyä tarttua hetkeen. Orhanin Istanbul on itselleni kirja, josta löydän myös sen oman Istabulini. Kallellaan olevat puutalot, lauttamatkat ja nukkavierut teehuoneet takakujilla.

Lenkkeilyn aloittaminen hieman pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen vaatii tarpeeksi motivoivan kohteen. Päätin siis lähteä sinne minne Orhankin, eli etsimään Nişantaşin Teşvikiye-kadulta Pamuk-taloa, jossa pikku Orhan kasvoi kirjailijaksi. Ensin kuitenkin työ, eli hakemaan musiikkikirjoja maanantaiaamuun heräilevältä Istiklalilta. Kirjat repussa toikin samalla hieman lisähaastetta lenkkeilyyn löysistyneelle verkkaripöksylle.




Taksim-aukiolta lähdetään kävelemään pitkin Cumhuriyet-katua. Täällä pukumiehet astelevat toimistoihin ja hienostorouvat juovat kahvia Kahve Dünyasin terassilla. Tuoreen leivän tuoksu tunkee nälkäisen lenkkeilijän nenään. Jutta kun sanoo, että aamulenkille pitää lähteä tyhjin vatsoin. Ehkä hän ei tiennyt, että tämä lenkkeilijä lähtee lenkille näin kauas ja näin ollen aamupalaton elämä hurahtaa helposti lounasaikaan asti. Itse katu on aika tylsä, mutta katukäytävät ovat suhteellisen leveät ja hyvät kävellä. Tien risteytyessä, valitaan Nişantaşin suunta ja aletaan olla lähellä päämäärää.




Nişantaşi on Euroopan puolen kalleimpia ja siisteimpiä alueita. Täällä voi pistäytyä ostamaan merkkivaatteita ja näyttäytyä niissä sitten katukahviloissa tai tyylikkäissä ravintoloissa. Kieliopettajani mukaan hänen suuri huvinsa oli tulla katsomaan ihmisiä "jotka näyttävät kaikki kuin tuulitunnelista tulleilta." Nişantaşissa siis suositaan kasvojen kiristämistä plastikkakirurgin toimesta? Kyllähän se hieman pokkaa vaati kulkea kaduilla lenkkareissa ja verkkareissa, reppu selässä ja kamera kaulassa:D. Eipähän tullut sorruttua kahviloiden kutsuun, sillä ehkä minua ei olisi sinne sisään päästettykään?

Pian jo oli edessäni Teşvikiye-katu. Pamuk-talo löytyi kadun oikealta puolelta ja on ehkä alueen yksi vaatimattomamman näköisistä taloista. Muistaakseni Orhan katseli parvekkeelta Bosborissa risteileviä laivoja, joten talon takapuoli täytyy näyttää kovin erilaiselta kuin tämä kadulle avautuva etupuoli? 




Luksusliikkeitä, siivottuja katuja, viimeisteltyjä putiikkeja, kauniita ihmisiä ja kliinisyyttä. Siitä on Nişantaşi tehty. Ihmettelettekö kun sanon, että en oikeastaan tykännyt? Minusta koko kaupunginosa oli ihan sieluton ja jäin ihmettelemään, että täältäkö se Orhan muka aineistonsa kirjoihinsa ammensi? En löytänyt  sieltä pilkahdustakaan mistään turkkilaisesta vaan koko alue voisi olla repäisty suoraan mistä tahansa Eurooppalaisesta kaupungista. Missä ovat ne vanhat puutalot, naiset keskustelemassa ikkunoissa talosta toiseen? Ei tällaisessa ympäristössä kaihota, täällä eletään materiaalille tai masennutaan, kun naapurilla on enemmän kuin itsellä. 











Jätin siis taakseni koiranulkoiluttajat ja korkokenkien kopseen. Puikahdin Maçkan puistoon. Vasemmalle jäi hienostohotellit, mutta puistossa näkyi jo tavallinenkin rahvas teekuppien ääressä keskustelemassa. Tuleeko tässä nyt jotenkin sellainen kuva, että rikkaus ärsyttää minua?  Se ei ole oikeastaan totta. Lottovoitto on jatkuvasti itselläkin haaveissa. Huomaan kyllä, että rikkaus tuo usein mukanaan kulissit, jotka kätkevät kaiken minulle aidon. Sellainen tekee minut hämmentyneeksi ja saa kaipaamaan jonnekin missä on tavallista elämää. Tämä tällainen "rahalla tehty kulissi" on hyvin vahvasti löydettävissä juuri täällä Turkissa, jossa ihmisten tuloerot ovat vielä valtavat ja sen myötä ihmiset ja asuinalueet jaettu omiin kategorioihinsa palkkapussin suuruuden mukaan. Täkäläinen rikas ei vielä mitenkään peittele hyvää osaansa vaan antaa sen näkyä ja kuulua. Se on jotenkin vaikeaa suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaneelle, joka on opetettu siihen, että nöyryys ja kohtuus on arvokasta. Ja siihenkin, että ihmisarvo ei kasva samassa suhteessa tilin saldon myötä. 








Kliiniselle tulikin sitten mukavasti vastapainoa Beşiktaşissa, jossa oli jalkapallostadionin purkutyöt käynnissä. Siinä missä vain jokunen viikko aikaisemmin vielä hurrattiin pelissä tullutta maalia, on nyt jättikokoinen aukko. Galatasaray ja Fenerbahce on saanut uudet hienot stadionsa, joten eihän nyt Istanbulin kolmas suurista voi jäädä huonommalle. Näissä jalkapallokuvioissakaan ei tosin olla köyhiä ja kipeitä. 






Huilitauko laivassa tulikin tarpeeseen. Lenkkeilijä sai vetää takkia päälle ja seilata kohti kotia. Loppumatkalla turvauduin myös bussiin, sillä olihan tuossa nyt jo tarpeeksi lenkkiä yhdelle päivälle. Olihan? Palasin siis mielihyvin omaan taviskaupunginosaani ja päätin, että seuraavalla lenkillä etsitään sitä Orhanin kirjojen Istanbulia. Nuhjuisia katuja ja maaleistaan hilseileviä puutaloja.





Lenkkeilijä on myös aloittanut sokerilakon ja karppaamisen. Turkkilaista optimistisuutta ei ole havaittavissa, sillä viime yritys on ihan hyvin mielessä. Mennään siis eteenpäin ihan vain sisulla. 

18 kommenttia :

Allu kirjoitti...

Helena kirjoitti juuri blogissaan Orhan Pamukin Viattomuuden museosta
KLIK

Petra kirjoitti...

Minustakin Pamuk on ihana ja hanen Istanbul kirja on yksi suosikeistani kaikkien kirjojen joukossa. Onkohan Pamukin nuoruudessa seutu ollut toisenlainen? Taallakin ollaan nyt kiristetty syömisissa ja talla vkolla alkaa lenkkeily etta perasta tullaan!

//aNNiKa kirjoitti...

Olen samaa mieltä. Kuviasi sieltä, missä ei saanut kuvata olivat paljon mielenkiintoisempia! :) Vaikka toisaalta oli mieltä avartavaa nähdä myös tällaista Istanbulia. Koiranulkoiluttajat voisivat olla vaikka Buenos Airesin tai NYCin kaduilta!

Tiina kirjoitti...

Minulle myös tuli koirienulkoiluttajista NY mieleen (missään muualla en ole nähnyt).
On tuo Istanbul niin monipuolinen ja -ilmeinen kaupunki...

Pitäisi varmaan itsekin alkaa taas nuo kävelylenkit, nyt olisi sopivan raikas kelikin :) Inspistä odotellessa :)

Matkatar kirjoitti...

Meikäläinenkin vierastaa hienostoalueita. Tavallisen kansan elämä on paljon mielenkiintoisempaa. Tsemppiä lenkkeilemiseen ja sokerilakkoon -tiedän itsekin omasta kokemuksesta, että motivaation ylläpito ei ole niin helppoa!

Jael kirjoitti...

Minulla on Pamukin "the Museum of Innocence"-kirja,mutten ole vielä saanut sitä luetuksi.Ja olen silmäillyt muita Pamukin kirjoja....Hei teillä samanlaisia koirasittereitä kuin täälläkin:) täällähän niitä näkee myös pyörien perässä;D

Anonyymi kirjoitti...

Hei!!

Se koirienulkoiluttaja hienostokaupunginosassa oli jotenkin hauska...niillä koirilla on varmaan paremmat oltavat kuin monella ihmisellä Istanbulissa.....

Mainitsemasi kirja olisi kiva lukea, siis kirjastoon mars heti huomenna.
Tsemppiä sokerilakkoon ja karppaukseen, kyllä ne kannattaa kokeila:))
Syysmyrskytuulisin terkuin Ulla

Kirjailijatar kirjoitti...

Mekin kävimme tietysti bongaamassa Orhan Pamukin talon silloin aikoinaan. Olihan se pakko nähdä, vaikken minäkään Nisantasista muuten pitänyt ollenkaan. Ei minun mieleeni.

Myös Mackan puiston muistan ja kissat ja koirat siellä. Ihmeellistä, miten sinä tuot mieleen rakkaita muistoja.

Mine kirjoitti...

Allu: Täytyypäs käydä lukemassa. Viattomuuden museo on luettu ja käyty katsomassa omin silmin.

Petra: Ehkä Nisantasin sliippaus on vasta viime vuosien aikaansaannosta. Toivon, että se oli Orhanin lapsuudessa nuhjuinen. Muuten koen tulleeni petetyksi:). Tsemppiä sitten sinnekin kilojen karistukseen!

Annika: Ihan totta. Istanbulin hienous on juuri se, että jokainen kaupunginosansa on ihan omanlaisensa. Ja ei olisi kovin reilua, jos vain näyttäisi sitä Istanbulia mistä itse pitää. Tarlabasi oli tosiaan sellainen minun mieleinen.

Tiina: Ylös, ulos ja kameraa lenkittämään! Nyt tosin on niin hektinen aika, että en minäkään taida kovin tiheästi päästä, mutta ainakun joku rako löytyy...

Matkatar: Minulla menee kyllä yleensä hyvin nämä lakot, jos ei tule jotakin yllättävää eteen. Kuten vieraita tai viikkoja jolloin ei ehdi valmistautua sopivien ruokien valmistamiseen. Sitten kun repsahdus saapuu, on taas vaikea motivoida itsensä alkuun. Nyt minulla on päätepiste tiedossa, joten on helpompi taas tsempata, kun tietää, ett se ei kovin kauaa kestä:).

Jael: Luepas, olisi kiva tietää mitä tykkäsit. Minä muistinkin sinun koiranulkoiluttajat nämä nähdessäni. En ole missään muualla nähnytkään Istanbulissa tällaisia. Koirahan on monelle muslimille likainen eläin, joten kovin paljon niitä ei lemmikeiksi haluta. Rikkailla taitaa tässä suhteessa olla omat säännöt. Onneksi.

Ulla: On kokeiltu monesti ennenkin, mutta nyt niistäkään ei näytä enää olevan apua. Kroppani on ikään kuin päättänyt, että "vararenkaasta en luovu, vaikka mikä olisi". Ärsyttävää!

Suosittelen Orhania, mutta huomaan hänen jakavan mielipiteitä myös suomalaisten joukossa.

Kirjailijatar: Minä kävin vasta nyt. Kauan siinä siis menikin. Ei sattunut Orhan tulemaan vastaan, mikä sääli. On kiva tuoda mukavia muistoja mieleen!

Anonyymi kirjoitti...

Pamukin Muistojeni Istanbul oli suomennoksena monia vuosia loppuun myyty. Nyt näyttää tulleen pokkariversio. Minulle kirja on niin monitasoinen ja -ulotteinen, että joka lukukerralla tulee uutta oivallusta. Oltava omassa hyllyssä kuten muutkin Pamukin ja Kemalin teokset.

Parhaillaan luen vuonna 1950 julkaistua Tapio Hiisivaaran matkakirjaa Tarunhohtoinen Turkki. Eiköhän Nisantasikin Pamukin lapsuudessa liene ollut vähän toista kuin tänä päivänä. Ja liekö ollut samanmoinen Istanbulin kujien ja rantojen koluaja kuin sinäkin Mine. Koetulta ja läpieletyltä hänen tuotantonsa tuntuu. Anisi

R Hänninen kirjoitti...

Kuinkahan Suomessa pärjäisi koirienulkoiluttajana? Kiitos mukavasta jutusta. Terveisiä syksyisestä Suomesta.

Terhi kirjoitti...

Oletpa ottanut tiukan aloituksen "ryhtiliikkeelle", hyvä juttu ja tsemppiä siihen :)

Kyllä nuo siistit kulmakunnat ovat nekin ihan mielenkiintoisia, mutta parasta on se, kun sieltä kulman takaa tuleekin jotain vähän rosoisempaa vastaan. Sen vuoksi (ja sanon tämän nyt erittäin pikaisen ja ohuen Tokion pintaraapaisun perusteella) pidän jokseenkin enemmän Soulista kuin Tokiosta; Tokio oli makuuni kovin kliininen, hajuton ja mauton yleisilmeeltään. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö sieltä löytyisi vaikka mitä hienoa ja mielenkiintoista, mutta Soulista löytyy sopivasti myös sitä rähjäisyyttä...

Mine kirjoitti...

R Häkkinen: Voisi olla, että omakotipihojen luvatussa maassa ei kovin moni koira kaipaisi ulkoiluttajaa? Tosin onhan sitä mukavuudenhaluisia ihmisia sielläkin.

Terhi: Ihan totta, juuri siitä Istanbulissa pidänkin, että on sekä että.Sen tähden Nisantasi olikin tylsä, kun oli vain sitä yhtä ja samaa joka puolella. Luksusta.

Mine kirjoitti...

Anisi: Minäkin luulen, ja kirja sen itseasiassa kertookin, että Orhan tapasi kuljeskella. Ehkä se oli mukavaa vaihtelua porvarilliseen arkeen Nisantasissa? Huomenna ehdin toivottavasti taas hieman kuljeskella ja etsiä vinoja taloja, tänään on vienyt kiire... Ja nyt taas pitäisi joutua...

Satu kirjoitti...

Jopa kerkesit näkemään paljon kaikenlaista yhden lenkin aikana!

Minä en ole koskaan ymmärtänyt tuota,että lenkille pitäisi muka lähteä tyhjin vatsoin. Jollekulle se voi ehkä sopiakin, mutta itselleni se ei sovi ollenkaan, kun tuntuu, että tulee vain huono olo, eikä jaksa mitään. Paljon kivempi mennä lenkille syöneenä, niin lenkistäkin jää paljon parempi mieli. :-)

Mine kirjoitti...

Satu: Minulle se siinä mielessä sopii, että en pysty syömään aamupalaa heti, kun herään. Juon normaalisti kupin kahvia ja pari-kolme tuntia heräämisestä syön sitten jo lounastyyppisen aamupalan. Silloin kun lenkkeilin tässä lähellä kotia, pystyi helposti tekemään lenkin pelkän kahvin voimalla.

Eilen Tänään Huomenna kirjoitti...

Kirjojen jalanjäljissä on salaperäistä kulkea.

Nyt syksyn viilentäessä taas Suomeen kaipaan jo tuota kadunvarsilla istuskelukulttuuria!

Mine kirjoitti...

EilenTänäänHuomenna: Ihan totta. Nyt harmittaa, kun pakkasin Orhanin Istanbulin jo suomeen.