"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

426. tarina (Arkeni - elämäni autot)

Ostin ensimmäisen autoni lukion jälkeen. Olin päiväkodissa harjoittelijana ja sain jotakin pientä palkkaakin siitä hommasta. Niillä rahoilla ostin pienen hopeanvärisen Hondan, joka maksoi muistaakseni 2500 markkaa. Se oli persoonallinen pieni auto, jonka nimesimme rekisterikilven mukaan Hociksi. Viikon sisällä ostopäätöksestä, autosta hajosi startti. Onneksi isäpuoli oli taitava ja asensi autoon punaisen nappistartin. (Mies tosin muistaa, että se oli vihreä!)Säästyi rahaa ja autosta tuli entistä erityisempi.

Hoc palveli meitä muistaakseni pari vuotta. Siitä jäätyi talvella ovet kiinni. Mies kulki sisälle ja ulos takapaksin kautta yliopistolle mennessään. Kaverin talvisiin ylioppilasjuhliin ajaessamme, lakkasi lämmitys toimimasta pohjanmaan suorilla. Piti siis säännöllisin väliajoin nousta autosta hyppelemään lämpimiksemme ja raappaamaan tuulilasi näkyvyyden takaamiseksi. Lopulta auto sanoi yhteistyö- ja avunantosopimuksensa irti matkalla Jyväskylästä Kotkaan. Onneksi ei oltu keretty vielä pitkälle ja niin ystävä kävi meidät hinaamassa takaisin Jyväskylään. Siellä Hocin tie vei romuttamolle. RIP.

Toinen automme oli punaruskea Toyota Corolla. Auto ostettiin miehen tädin kylältä, kun edellinen omistaja oli muuttanut autuaammille ajoteille. "Ainakaan pitkien valojen katkaisin ei ole kulunut, sillä setä ajeli jatkuvasti pitkät päällä," tuumasi M-täti. Tämä ajokkimme kuljetti meitä uskollisesti muutaman vuoden. Kävimme sillä Englannissa ja kurvailimme pitkin Lontoon katuja ja liikenneympyröitä. Välillä hiottiin ja maalailtiin isompia ruosteita piiloon. Auto alkoi näyttää tilkkutäkiltä. Toyotalla huristettiin Mikkeliin synnyttämää esikoista ja Hämeenlinnaan vastaanottamaan pikkukakkosta maailmaan. Kun tuli aika muuttaa Istanbuliin, auto jäi vielä lähipiiriin kuljettamaan mm. miehen siskoa. Aikanaan se myytiin eteenpäin jostakin "huimasta summasta."


Istanbuliin tullessamme emme olleet aikeissa ostaa heti autoa. Meillä oli kaksi pientä lasta, koti perustettavana ja arvelimme pärjäävämme julkisilla kulkuneuvoilla ja rattailla ainakin aluksi. Sitten sattui talousromahdus ja muutaman viikon ajaksi autojen hinnat tipahtivat Turkissa puoleen. Muutamat suomalaiset tarttuivat tilaisuuteen ja kehoittivat meitäkin tarttumaan. Niin ostimme tuosta vaan extempore elämämme ensimmäisen uuden auton. Se ostospäätös tehtiin ihan vaan muiden mukana, ostaen sieltä ja sitä mitä muutkin. 


Emme ole kumpikaan mitään autoihmisiä. Meillä ei lueta autolehtiä tai selailla autosivustoja. Emme ole merkkiuskollisia emmekä kärsi joka keväisestä autokuumeesta. Meille auto on välttämätön paha ja sen olisi paras kulkea paikasta A paikkaan B ilman mitään kiukutteluja. Uuden auton osto tuntui siis aivan hullulle hommalle etenkin Istanbulissa. Täällähän  ei voi välttyä kolhuilta ja naarmuilta. Ruuhkat ovat kuluttavia niin autolle kun kyydissä istujille. Keksisimme monta muuta rahareikää, johon mieluummin sijoittaisimme kuin autoon. Mutta niin vain perhettämme kuljetti noin viisi vuotta hopeanvärinen Renault Kangoo. Totuimme tilavaan paksiin ja Istanbulin hulluun liikenteeseen. Kolhuilta säästymättä ja hermoja menettämättä.


Ajelisimme varmaan edelleen Renautillamme, ellei olisi sattunut yllätystä nimeltä Kuopus. Iloisen pakon edessä myimme hyvin palvelleen Kangoomme. Iloitsimme siitä, että olimme tarttuneet silloin aikanaan tilaisuuteen. Tässä autokaupassa saimme näet viisi vuotta vanhasta autosta lähes saman verran, kun olimme maksaneet siitä uutena. Mietimme kuumeisesti millainen auto suurperheellemme nyt ostettaisiin. Minimissään tarvitsimme kuusi paikkaa ja mielellään paksitilaa. Minä en halunnut minibussia, sillä ajattelin niin ison auton olevan melkoisen hanka Istanbulin liikenteessä ja parkkihalleissa. Näin meille tuli mukamas vähän käytetty KIA Carnival, joka hajosi heti ensimmäisellä retkellä ja opetti meille kantapään kautta miksi Istanbulissa ei kannata ostaa käytettyä autoa ellei ole ihan pakko. 

KIA hajosi jatkuvasti, tuli maksamaan meille järkyttävän summan rahaa ja aiheutti loputtomasti pahaa mieltä. En yleensä menetä yöunia tai murehdi itseäni kipeäksi tavaroiden takia, mutta tämän auton  vuoksi valvottiin. Kurjimmalta tuntui, kun tajusi tulleensa petetyksi. Autokaupan "kuntotarkastus" osoittautui jälkikäteen huijaukseksi. Kun itse yritimme myydä autoa myöhemmin, selvisi meidän teettämässämme kuntotarkastuksessa, että kilometrimittaria oli ruuvattu, koko auto oli maalautettu eli se oli ollut isossa kolarissa, pakoputki oli korjattu käyttäen muita kun KIAn omia osia jne. jne. Autoliike oli ilmeisesti maksanut kuntotarkastuksen tekijälle, joka sanoi sellaista mitä myyjä tahtoi. Meidän ostajaehdokkaamme oli onnekkaampi ja häipyi. Jossakin vaiheessa ajattelin meidän joutuvan maksamaan siitä, että pääsemme siitä kauhukaarasta eroon. Herkuttelimme ajatuksella kuinka ajaisimme auton Bosborin syvyyksiin. Tosin se olisi varmaan noussut sieltäkin pintaan meitä kiusaamaan. 


Se auto meni lopulta vaihtoon tappiolla, mutta olimme vain iloisia, että pääsimme siitä eroon. Toista käytettyä autoa emme sitten uskaltaneetkaan enää harkita, emmekä katsoneetkaan enää korealaisiin autoihin päinkään. Pienen tutkailun jälkeen ostimme Fiatin minibussin uutena. Se oli minibussivaihtoehdoista sieltä halvimmasta päästä ja sisätiloilta meille mieluisin. Samalla opimme senkin, että jos muut autot Turkissa ovat nykyään aika Suomen hinnoissa, minibussin saa verotussyistä melkein puolella hinnalla. 

Viisi vuotta olemme huristaneet Fiatillamme. Se on kuljettanut meidät Van-järvelle ja Balkanille. Olemme käyneet sillä Suomessa ja  työntäneet sen läpi Euroopan. Tähän autoon liittyy pääosin mukavia muistoja. Kun nyt Suomeen paluu hämöttää edessä ja sen myötä olemme tietoisia siirtymisestämme asuntovelalliseksi, tuntui järkevältä vaihtaa vielä kerran autoa. Kun ostamme Turkista minibussin, saamme sen ostettua Suomeen nähden edullisesti ja myytyä sen tarvittaessa Suomessa jopa voitolla. Lisäksi saamme muutaman huolettoman vuoden ajaen autoa, jossa on takuu voimassa ja toivottavasti edessä remonttivapaita vuosia?


Nyt olemme sitten notkuneet netissä ja opiskelleet mitä eroa on Volkkarilla, Mersulla, Renaultilla ja Fordilla. Olemme tinkineet hintoja ja laskeneet senttejä ja kuruseja. Fiat lähti perjantaina Kappadokian teille ja palvelee siellä toivottavasti hyvin kahdeksanhenkistä perhettä. Me keräämme voimia, jotta huomenna jaksamme taas raahautua autokauppaan ja laittaa omat ostoprosessit käyntiin. Jos kaikki hyvin käy, olemme ensi viikon lopulla ehkä Fordin onnellisia ja köyhiä omistajia?


En tiedä kuinka autokauppa toimii Suomessa, mutta kerronpa kuinka se tapahtuu täällä Istanbulissa. Löydät netistä jonkun sopivan auton ja lähdet sitten autokauppaan sitä kysymään. Haahuilet aikasi näyttelyhallissa, josta joku myyjä löytää sinut. Istut myyjän pöydän luo ja sinulle tarjotaan teetä tai kahvia. Kahvia ryystäessä alkaa sitten keskustelu ja auton myynti/osto. 

Useimmiten autoja ei ole heti tarjolla tai niitä on hyvällä tuurilla kaupassa yksi. Jos hyvin käy, myyjä osaa sanoa, että milloin autoja saattaisi tulla tai hän voi löytää autokaupan, jossa saattaisi olla yksi toivomamme yksilö paikan päällä. Unohda väritoivomukset. Turkissa nähdään harvoin punaisia tai muita värkkäitä autoja. Myöskään yksityiskohtaista lisävarusteluetteloa on turha kaivaa esiin. Joko otat sen auton, joka on tarjolla tai tulossa, tai olet sitten ilman. Yksityiskohtaista tilausta saattaa voida tehdä, tai sitten ei saata. Maahantuoja näyttää nimittäin tietävän asiakasta paremmin, että Istanbulissa auton tulee olla musta, valkoinen, hopea tai metallinruskea ja millaisia ominaisuuksia sen käyttäjä tarvitsee. 

Kun auto on valittu ja se on saapunut paikan päälle, alkaa rekisteröiminen. Tätä varten ulkomaalainen tarvitsee maassaololuvan. Autoliike hoitaa rekisteröinnin, liikennevakuutukset ja maksaa ensimmäisen autoveron, mutta Kasko pitää muistaa tehdä erikseen. Ulkomaalainen saa Turkissa erityiset MB, MC tai MD kilvet, jotka kertovat omistajan olevan ulkomaalainen. Tällaisella kilvellä varustettua autoa saa ajaa vain omistaja ja yksi perheenjäsen, eli meidän tapauksessa minä tai mies. Toisaalta siinä on huonot puolensa, mutta toisaalta voi olla varmoja, että poliisi pysäyttäisi nopeasti automme, jos sitä ajaisi joku ei ulkomaalaisen näköinen.

Sitten vain liikenteeseen. Voitte vaan arvailla miltä tuntui ajaa elämänsä ensimmäinen uusi auto Istanbulin liikenteeseen, kun heti ensimmäisellä rampilla liikenne kulki vastakkain ja ristiin. Tai miltä tuntui, kun uuden minibussin kylkeen oli kotipihalla vajaa viikko ostosta vedetty avaimella viivat koko kyljen mitalta. Siinä muistaa, että tämä on metallinen koppero joka kuljettaa meitä paikasta toiseen, ei mikään pyhä peltilehmä. "Käytä hymyillen", toivottaa naapurit. Mitä sitä turhaan verenpainetta nostamaan. Sehän on vain auto.

20 kommenttia :

Matkatar kirjoitti...

Hauska tarina! Kyllä autojen kanssa tosiaan olla hermoja pitelemässä :)

Anonyymi kirjoitti...

Onnea tuleviin autokauppoihin ! Ja ehkä myös kärsivällisyyttä ? Niin haasteelliselta tuo kaikki "kuulosti". Samoin turvallisia kilometrejä ! Taidatte autoilla kesäksi Suomeen ?

Minä tietäisin heti, minkä auton ostaisin, JOS olisi rahaa...Mutta kun ei ole, niin osto-ongelmaa ei siis ole. Haluaisin ison, mustan, tummennetut lasit ja paljon kromia. Noloa suorastaan, mutta kyllä kelpaisi... t: Tiina

Leena Lumi kirjoitti...

Ilman sanaa Kia tuskin olisin autojuttuusi mitään kommentoinut;) Minulla on insinööriystävä, joka vannoon Kian nimeen. Hänellä on just se iso. Hänen mukaansa mikään ei ole hinta-laatusuhteessa yhtä erinomainen.

Minä lähdin lukion jälkeen alpeille ja sitä aina vain heti kun sain rahat säästöön. Exällä oli joku englantilainen, joka hajosi aina ennen mun tilipäivääni.

Ajoin ajokortinkin vasta täällä Keski-Suomessa ja ihme on suuri, että läpi pääsin. Meillä oli aina firman uusi auto alla, joten oli kiva tehdä alppireissuja lasten kanssa. Nyt siis on kyseessä nykyinen avioliittoni. Vain kerran hurahdin ja se oli rättikattoinen, pieni ja turkoosi. En miettinyt mitään, sillä se oli must.

Kuten sinä, en ole mitenkään perso autoille. Minuun ei voi myöskään tehdä niillä vaikutusta. Vaihdoimme just, mutta edellinen oli 7 vuotta vanha. Ehkä tällä menee taas toisen mokoman.

Sisareni ja minä olemme kuin yö ja päivä. Siskoni on ollut lehdessä siitä, että hän on niin useasti ostanut uuden Audin...Minä siitä, että olen lukenut Bo Carpelanin Axelin liian monta kertaa.

Arvaa onko nautinto linkittää tämä juttu kaiken tietävälle insinöörille, joka fanittaa Kiaa;)

Satu kirjoitti...

Takapaksin kautta autoon, tuota en ole ennen kuullutkaan! :-D Se olisi melkein pitänyt päästä näkemään. :-) Minä kuljen joskus repsikan puolelta, jos pysäköin liian lähelle jotakin, etten pääse omalta puolelta ulos, mutta se on aika vaatimatonta tuohon paksin kautta menemiseen verrattuna. ;-)

Hauska juttu kerrassaan. Onnea auton ostoon!

Pepi kirjoitti...

Jaahas, siellä ollaan nyt sitten pakkorakosessa suuntana autokaupat :)
Olipa hyvä että viikko sitten olitte vielä auton omistajia, olis meiltäkin jäänyt muuten mukava päivä kokematta ja hyvät ruuat nauttimatta....mistä tulikin mieleeni, että tämä sunnuntai onkin sitten ollut tylsistä tylsin, sataa LUNTA, ruokakin vain simppeli lasagne - tosin turkkilaista suklaata on mennyt lueskellessa luvattoman paljon (KOKSA oli yllättävän houkuttava ostospaikka) vähän tyyliin oikea käsi ei tiedä mitä vasen tekee....

Onnea autokaupoille, toivottavasti pian tiedetään millaisen kulkuneuvon te maahantuojan mielestä tarvitsette :)

Tiina kirjoitti...

Meillä oli myös joskus auto mallia takaluukusta (hatchback) talvella sisään :) Nyt ei olekaan moneen vuoteen ollut autoa, kun tuli niin vähän kilometrejä, ettei ollut järkeä pitää. Tarvittaessa lainataan naapureilta ( luetaan vanhemmilta), ja minä en autoa kaipaakaan kun ei ole korttiakaan :)

Voin kyllä hyvin kuvitella, kuinka rauhoittava tunne on lähteä siellä liikenteeseen uudella autolla :D Onneksi olette taitavia kuskeja kumpainenkin, vaikka ei se taida tuossa liikenteessä aina lohduttaa :)

Lycka till vaan uuden metsästykseen, toivottavasti siihen ei tarvita litratolkulla teetä.

Jael kirjoitti...

Onnea uuden minibussin hankinnalle !Mukavaa oli lukea autohistoriaasikin.Minulla on 2 maan ajokortit,mutten ole koskaan omistanut autoa enkä edes varmaan osaisi enään ajaa autoakaan;julkisilla aina liikun.Tarvitsisin tosin viikonloppuauton,koska perjantai-illasta lauantai-iltaan ei ole julkista liikennettä tällä minun alueellani.

Riina kirjoitti...

Haha, tuosta Kia-tarinasta tuli mieleen tämä meemikuva: http://i.imgur.com/8osoF.jpg

Meillä miekkonen on vähän kaavaillut auton ostoa, minä vastustelen. Pariisissa sillä ei kannattaisi ajella, vaan se olisi sitten viikonloppureissuja varten. Tähän asti olemme käyttäneet vuokra-autoa, varsinkin jos kissat ovat matkassa mukana, kun ei noiden möykkämaukkojen kanssa viitsi matkustaa pitkiä matkoja julkisilla. Eipä se vuokra-autoilukaan tietysti ilmaista huvia ole, mutta kyllä se edullisemmaksi tulee kuin autonpito "huvikseen". No, jos miekkonen ostaa itselleen oman auton omilla rahoillan, niin mitäpä minä siihen sanomaan. :)

Mine kirjoitti...

Matkatar: Omistaminen lisää tuskaa. Mitä se onkaan sitten kun omistaa talon?

Tiina: Me olemme löytäneet auton, jonka haluamme ja vielä viime viikolla sellainen seisoi autoliikkeen pihalla ihan passelissa värissäkin vielä. Ans kattoo nyt, että onko se siellä enää huomenna? Silloin tilaamme sitten rahoja Suomesta ja jos hyvin menee, saamme auton ehkä viikon lopulla??? Tai sitten ei. Sillä sitten kesällä Suomeen.

Leena: Terveisiä sitten vaan insinöörille. En ikinä enää anna KIAlle toista mahdollisuutta, niin kamalaa oli yhteiselomme:). Hankaluutta lisäsi se, että sitä mallia oli Turkissa vain muutama auto ja joka ikistä osaa tilattiin Koreasta ja odotettiin pahimmillaan kahdeksan viikkoa. Sen jälkeen teimmekin myyntipäätöksen ja se oli paras päätös mikä tulee siihen autoon...

Satu: Minäkin harrastan tuota repsikan puolelta kulkemista. Paksia ei ole tarvinnut vielä käyttää:).

Pepi: Toistaiseksi olemme maahantuojan kanssa samaa mieltä. Tosin tämä kiikarissamme oleva auto on myös tehty täällä Turkissa, joten sitä ei tarvitse tuoda maahan:). Jos ihan saisin valita värin ottaisin kyllä ehkä viininpunaisen. Mutta niitä ei Turkissa ole, joten se siitä.

Tiina: Turkissa ei vaan riitä, että itse on hyvä kuski. Muutama viikko sitten sain betoniauton takakulmaan. Väitti vielä mokoma kuski, että minä siinä ruuhkassa PERUUTIN häntä päin. Justiinsajuu. Kaikkein vaarallisinta on olla parkissa, kun ihmiset aukoo oviaan voimalla auton kylkiä päin ja lommoilta on mahdotonta välttyä. Ei me itketä naarmuja eikä lommoja, mutta ne ekat aina kirpaisee...

Niin ja kyllä meille aina kahvit kelpaa. Se on se paras osa sitä kaupankäyntiä.

Jael: Minä tykkään ajaa autoa! Jopa Istanbulissa. Aika usein ajankin meillä pitkätkin matkat ja mies tekee vieressä töitä. Itse en pysty edes lukemaan pidempään karttaa, sillä tulee muuten huono olo.

Riina: Hahhah! Sitä yksi ystäväkin meille sanoi, kun autosta kerrottiin, että Eikö Nokia ole opettanut. No Kia!

Minä en osaisi elää ilman omaa autoa. Kyllä se on niin kätevää. Tänään mentiin taksilla ja meinasi mennä takapenkillä hermo.

ii kirjoitti...

Me olemme myös juuri saamassa uutta autoa, maksettiin se jo ja nyt se pitäisi vielä noutaa kotiin. Tutulta siis ostimme, kukaan ei varmaan Istanbulissa ajakaan enää vuoden 2003 autolla mutta meidän entinen on vielä tuostakin puolet vanhempi. Ja siinä vanhassa on loppunut tila pahasti kesken, eihän siinä ole takaoviakaan ja koiran pitkä nenä mahtuu olemaan takakontissa vain tiettyyn suuntaan. Mietinkin juuri sinua kun ajattelin vähän kauhulla että nyt mun pitää opetella uudestaan ajamaan. Siis ihaillen ajattelin että ajat siellä Istanbulissa.

Petra kirjoitti...

Minulla ei ole minkaanlaista suhdetta autoihin vaikka olen kylla aiemmin tykannyt kai ajaakin, en edes muista millon olen ratissa viimeeksi ollut? Mies saa ajoittain autokuumeen, jolta mina katkaisen siivet ja keskustelu loppuu lyhyeen. Olen niin tottunut autottomuuteen etten tieda mihin sellaisella ajaisin, autonhankinta tulee ajankohtaiseksi kylla jos muutamme sellaiseen paikkaan josta ei vaan liikutakaan katevasti paikasta toiseen jalan kuten nyt. Onnea autokaupoille!

Mine kirjoitti...

ii: En lakkaa hämmästelemättä tätä Istanbulin uutta autokantaa. Ei näytä olevan köyhiä ja kipeitä tässä maassa laisinkaan. Toisaalta Istanbul kuluttaa ja näin ollen viisi vuotta vanha auto on Istanbulissa jo kymmenen vuotta vanha?

Tilasin muuten juuri Reetan kirjan. Adlibriksessä sitä ei ollut saatavissa hetkellisesti. On tainnut myydä hyvin!

Petra: Auto on varmaan niitä juttuja, joita ilman voi elää, kun siihen ei ole tottunut, mutta kun se on olemassa, sitä ilman ei pääse mihinkään:). Tosin kyllä minäkin kuljen omilla asioilla julkisilla, etenkin jos täytyy ylittää Bosboria. Mutta matkat, retket perheellä, kauppareissut jne on tosi kätevä tehdä omalla autolla.

Allu kirjoitti...

Musta tuntuu, että suomalaisille (=Suomessa asuville) auto on pyhä lehmä. Esimerkiksi veljeni ei IKINÄ tarjoisi mulle autoaan, vaikka se seisoisi tallissa käyttämättä ja joudun vuokraamaan auton ja minä taas tyrkytän täällä kaikille autoani, jos vaan tarvitsevat. Ehkä se johtuu autojen kalliista hinnasta Suomessa.

Aili-mummo kirjoitti...

Olipa hauska ja mielenkiintoinen tarina, kiitos Mine!

Sinulla on onneksi hyvin käytännönläheinen suhtautumistapa asioihin, onneksi. Ei kannata ottaa liian suurtia spurtteja auton tähden..:)

Mukavaa viikon alkua sinulle ja perheellesi, Mine.<33333

Leena Lumi kirjoitti...

Minä en muutenkaan usko tuota insinööriä...hän on rankka ensirakkauteni;)

Alkoi vaivata oma vuodatukseni...Siis ei meillä ole vuosiin ollut mitään firman autoa enää alla, vaan itse on ostettu ja kauan on aina pidetty.

Leena Lumi kirjoitti...

PS. Minulle tulee muistoja mieleen tuosta kuvasta, jossa lapset nukkuvat istualtaan takapenkillä. Teimme muutaman reissun Italiaan ja alpeille kolmen tenavan kanssa. Kiva oli matkustaa lasten kanssa, mutta kyllä nyt on jo kiva lähteä kahdestaankin.

Anonyymi kirjoitti...

Oli vielä ihan pakko piipahtaa näin illan suussa kurkistamaan, minkälaisen keskustelun tämä mainio autopostauksesi synnytti meissä lukijoissasi -- naisissa ! Itsellänikin on kanta ja toive siitä, millaista autoa haluaisin ajaa (vaikka en edes aja autoa). Mainiota, mitä tämmöinenkin aihe saa meissä aikaan, vaikka "sehän on vaan auto". t: Tiina

Mine kirjoitti...

Allu: Meillä on kyllä ollut reilut sukulaiset ja auton on saanut lainaa. Mutta sen olen huomannut, että kolhu autossa on monelle maailmanloppu. Istanbulilaiset on oikeastaan aika rentoja kolhujen suhteen. Aina ei edes nousta autoista, vaikka hipaistaan.

Aili: Istanbul opettaa. Kolhuja vaan tulee, ei sille voi mitään. Jos rupeaa suremaan, ei muuta ehdi tekemäänkään.

Leena: Älä vaivaa, kiva kun kävit kertomassa:). Minustakin on ollut kiva reissata perheenä, mutta uskon, että kun lapset lentää pesästä, on myös ihanaa olla kaksin. Oikein odotan sitä!

Tiina: Mikset aja? Eikö sinulla ole korttia? Me kävimme tänään koeajelulla ja ostimme auton! Nyt odotellaan rahoja Suomesta ja viikon päästä toivottavasti jo huristellaan taas...

Anonyymi kirjoitti...

Esititpäs hankalan kysymyksen, mutta vastaan silti. Minulla kyllä on ajokortti, mutta olen päästänyt ajotaitoni ruostumaan ja olen alunperinkin ollut HUONO kuljettaja. Nykyisin ajan vain ison pakon edessä; eli en lainkaan. Aikoinaan oli vaan niin helppo istahtaa kyytiin Miehen viereen ja "hullusti" kävi; vähäinen taito ruostui. Maalla voin ajaa ja isoilla teillä, mutta en ikinä ajaisi edes Jyväskylän keskustassa Istanbulista puhumattakaan... Joskus kaduttaa ja harmittaa tämä ajotaidon puute, mutta sitten hyppään pyörän selkään ja nautin vapaudesta...Joitakin vuosia sitten otin ajotunteja ja ajoinkin sen jälkeen autoa, mutta taas se on jäänyt.

Toinen nolo juttu on se, että olen päästänyt käytön puutteessa kielitaitoni myös rapistumaan... Eilenkin väänsin hermorauniona opintoihin liittyen englanniksi vastauksia yhteen tehtävään. Kyllä oli yhtä tuskaa !

No, itse olen soppani keittänyt; onneksi on Google-kääntäjä (huono) ja polkupyörä + joukkoliikenne + autoileva mies... t: Tiina

Mine kirjoitti...

Tiina: Minusta taas autolla ajaessa tuntuu vapaalle:). Kai se on ajamisen kanssa niin kuin kaiken muunkin, että harjoitus tekee mestarin. Ajamaan oppii ajamalla. Meillä miehestä ajaminen on tylsää ja hän mieluummin käyttäisi ajomatkat johonkin hyödyllisempään. Niinpä minä pääasiassa ajan. Eilen käytiin koeajamassa auto ja sen mies sentään teki. Nauroimmekin kaupassa, kun mies kysyi, että ajanko minä? Ja minä sanoin, että jos nyt kuitenkin koeajon tekisit ihan itse:D.