"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

maanantai 9. joulukuuta 2013

590. tarina (Pala pyhää leipää)

Ystäväperheen esikoinen on opiskelija. Hänestä tulee opettaja. Kun opiskelupaikka kesällä selvisi, se herätti monenlaisia tunteita. Vanhemmat miettivät, kuinka uskaltavat laittaa tyttären matkaan? Kuinka selvitään maksuista? Kuinka hän pärjää? Onko opinnoista hyötyä? Me mietimme, että mikä mahdollisuus! Kuinka hänestä tulee esimerkki siitä, että milletillekin kaikki voi olla mahdollista! Kuinka voi pärjätä ja onnistua, jos saa hieman apua! Liekö ylenmääräinen kannustuksemme käynyt välillä ahdistavaksikin? Pääasia on se, että kaunokainen opiskelee ja hän on päässyt osaksi opiskelijayhteisöä. Olen hänestä niin ylpeä, että itkettää tätä kirjoittaessanikin. Muutama vuosi sitten hänen kansansa ei osannut nimetä yhtään omasta kansastaan tullutta kirjailijaa, asianajajaa, lääkäriä, opettajaa…

Aamulla ajoimme Peshterasta Plovdiviin opiskelijaa ja hänen opiskelija-asuntoaan katsomaan. Puimme ulkovaatteet päälle ja teimme kierroksen vanhassa kaupungissa. Hän esitteli matkalla koulunsa, bussireittinsä ja vei meidät ravintolaan, jossa hän on tavannut käydä silloin tällöin syömässä. Minusta tuntui, että elämä levittäytyi hänen eteensä. Kaikki mahdollisuudet on hänellä käsissään. Kunhan hän näkisi sen ja avaisi saman muillekin kansansa nuorille. Kyllä te osaatte ja pärjäätte. 










Pujahdamme sisäpihalla olevaan kirkkoon. Se on tyhjä meitä ja rukousta laulavaa pappia lukuun ottamatta. On selvästikin menossa leivän siunaus. Kun yritämme hivuttautua ovelle, kehoittaa sivuovesta saapuva hopeahiuksinen nainen meitä odottamaan. Rukouksen loputtua nainen tarttuu veitseen ja leikkaa meille palat pyhää leipää. Syömme leipämme kirpeässä ulkoilmassa maalausten edessä. Harras hetki hyvässä seurassa.










Opiskelija jää odottamaan iltapäivällä alkavia tunteja. Me ajamme kohti helmihommia. Ympärillä avautuvat pellot ja nousevat vuoret. Vajaan tunnin matka on mitätön, mutta kuinka pitkä onkaan se henkinen matka, joka tässä opiskelun aloituksessa ylitettiin. Tiesittekö, että noin kymmenen vuotta sitten ystäviemme ei ollut lupa mennä edes kaikkiin kotikaupunkinsa ravintoloihin? 




Sairaalan sängyllä taas istuessamme, päätämme laulaa yhden laulun. Ennen lähtöä. Se houkuttaa paikalle muitakin potilaita, jotka ilmestyvät oven taakse kaksi kerrallaan. Sekoittuvat kielet ja sairaudet unohtuu. Ilmassa kaikuu turkki, bulgaria ja romanikieli. On siinä hoitajilla ja vierailjoilla ihmettelemistä. Paras lepo on se, jota voi levätä yhdessä?


Peshteran matka on takana. Tämä blogi taitaa nyt ruveta jouluttelemaan. Blogisti ei vain tiedä vielä, että miten? Ehkä tulevat päivät sen näyttävät.

13 kommenttia :

hietzu kirjoitti...

No jopas on vaikeaa kuvitella että ei voisi astella sisään ihan mihin tahansa ravintolaan... Mutta mahtavaa että tyttö on päässyt toteuttamaan unelmiaan! Tunne on ihana.
Lupa joulutteluun myönnetty ;)

Anna2 kirjoitti...

Niinhän se on, että me valtaa vailla olevat emme voi muuttaa koko maailmaa, mutta voimme osaltamme yrittää tehdä siitä pienen askelen verran oikeudenmukaisemman ja kannustaa nuorempia sukupolvia tekemään muutoksia.

Petra kirjoitti...

Nama Peshtera postaukset saavat aina tipan linssiin, itkettaa ja hymyilyttaa, ihanaa etta tyttö on paassyt opiskelemaan, jospa se valaisi toivoa moneen muuhunkin nuoreen siella.

Pepi kirjoitti...

Että sun matkassa on mukava reissta - vaikkapa näin kesken tuolatyövuoron :)

Allu kirjoitti...

Onpa nyt värikästä, tunnen nimittäin Plovdivin isäni mustavalkoisista kuvista 1960-luvun alusta.

Mine kirjoitti...

Hietzu: Minusta se on ihan käsittämätöntä ja räikeää rotusortoa. Niin lähihistoriassa vielä. Ja muistaakseni niitä "mustalaisaitoja" rakenneltiin muutama vuosi sitten muuallakin sivistyneessä Euroopassa. Miten me kehtaammekin?

Anna2: Eihän sitä voi kuin seurata omaa käytöstään. Ennakkoluuloja on helppo rakentaa ja ruokkia. Tieto ja tutustumisen vaiva olisi lääke moneen vaivaan. Itse voi näyttää esimerkkiä tai ainakin luvata itselleen, että tutkii ennen kuin hutkii.

Petra: Sitä me toivomme, että tämä ei ollut ainutkertaista vaan avaus uuteen kulttuuriin. Nyt pitäisi vain miettiä, että mistä saisi stipendirahaston halukkaille opiskelijoille. Voi kun voittaisi lotossa, niin voisi ryhtyä rikkaaksi kummitädiksi:).

Pepi: Vai, että tuplavuorolla. Hyvä sitten, että pääsit välillä matkalle:).

Allu: Plovdiv on i-ha-na. Voisin muuttaa tuonne vanhaan kaupunkiin heti. Ja 60-luvun Plovdiv olisi mielenkiintoinen nähdä. Oliko se samanlainen, mutta mustavalkoisena?

Satu kirjoitti...

Kovasti vaan onnea ja menestystä opintoihin. Koulutus on yksi niistä jutuista, joita tulee Suomessa pidettyä vähän liian herkästi itsestäänselvyytenä.

Onko tuo kaunis rakennus viidennessä kuvassa hänen opinahjonsa?

Aili Mummo kirjoitti...

Kiitos postauksestasi, Mine, ja onnittelut tytölle, joka opisklee itselleen ammattia!

Koulutettuja naisia tarvitaan:)

Leppoisaa viikonjatkoa sinulle, Mine♥

Mine kirjoitti...

Satu: Ei ole, koulusta ei tullut kuvaa. Tuo rakennus olisi ollut joku museo, mutta emme ehtineet käydä sisällä.

Aili: Niin tarvitaan, etenkin siellä, jossa heitä ei vielä ole. Milletin tytöt menee 15- vuoden paikkeilla naimisiin ja koulut jää siihen. Joskos tästä lähtisi toisenlainen polku...

Cheri kirjoitti...

Hienoa kuulla miten pitkälle kannustus ja tuki kantavat. Koulutettu tyttö on hyväksi koko yhteisön itsetunnolle ja esimerkki monille tuleville opiskelijoille. On niin lämmittävää lukea näitä postauksia, joista huokuu välittäminen ja auttamisen halu. Erinomaista vastapainoa maailmalta välittyviin uutisvirtoihin.

Mine kirjoitti...

Cheri: Yhteisön mallit ovat niin vahvat, että niistä eroon pääseminen on monelle liian iso haaste. Jos unelmoit liian suuria, sinulle nauretaan. Josko nyt tulisi ajatus: Kyllä minäkin, pystyihän hänkin…

Hanna kirjoitti...

Olipa koskettava postaus kuvineen ja teksteineen. Millainen asunto hänellä oli, pääsittekö käymään?

Joulublogia odotellen :)

Mine kirjoitti...

Hanna: Kyllä käytiin asunnolla. Se on tosi mukava ja hyvällä paikalla kouluun nähden. Yksin asuminen on vain totuttelun takan.