72.tarina (Doğubayazıt- aurinko laskee kurdiruhtinaan linnalla)

Doğubayazıtiin saavuimme iltasella. Uutuuttaan hohtava hotelli löytyi heti tien vierestä, mutta se oli iranilaisen shakkikerhon jäljiltä aivan sekaisin. Huoneet olivat sotkussa ja paikkoja rikottu. Henkilökunta pyysi meitä tulemaan muutaman tunnin päästä uudelleen, jotta ehtivät siivota huoneen käyttökuntoon. En ollut tiennytkään, että shakkikerhoilla oli tapana käyttäytyä hotelleissa näin riehakkaasti.

Aamuinen kävely Anissa ja automatka olivat tehneet tehtävänsä. Autossa oli hieman nuutunutta porukkaa. Nostatettiin siis verensokeria eväillä ja päätettiin ottaa odotuksesta ilo irti. Kaupungin laidalla oli Ishakpaşan palatsi, josta olimme nähneet monta kuvaa. Pian saisimme ihailla sitä omin silmin.

Tie vei ylös, jossa olikin juuri sopiva näköalakahvila tätä näytöstä varten. Alla lepäsi palatsi ja Doğubayazıtin kaupunki. Sivussa kohosi mahtava lumihuippuinen vuori ja näiden ympärillä aukesi vain autiomaa. Tunnelma oli kyllä varsin vaikuttava. Jopa lapset asettautuivat ihailemaan värien vaihtelua laskevan auringon maalatessa taivasta eri sävyin. Lopulta sävyt vähenivät ja illan rukouskutsun myötä syttyivät valot talojen ikkunoihin ja teiden varsiin. Ilta peitti meidät varjoihinsa ja tuuli viilensi päivän helteissä väsähtäneitä.

Kameroita kootessamme naapuripöydän sedät nousivat ja tulivat tervehtimään. Kuulumisia vaihdettiin ja kysyivät kuinka viihdymme heidän kaupungissaan. Kyllähän me viihdyimme, vaikka emme olleet vielä ehtineet paljokaan nähdä. Miten lämpimästi meidät toivotettiinkaan tervetulleeksi ja neuvottiin paikkoja joissa kannattaisi käydä. Keskustelun aikana selvisi, että näin lämmin vastaanotto tuli itsensä kaupunginjohtajan taholta, joka oli sattunut tulemaan ystävänsä kanssa iltateelle siihen meidän naapuripöytään. Sattuuko tällaista muualla kuin Turkissa?

Kaupunginjohtaja ystävineen jäi juomaan teetänsä. Me ajoimme pimeässä illassa takaisin hotellille. Sotkut oli siivottu ja vastassa oli viileä suihku ja puhtaat lakanat.