"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

129. tarina (Sighetu Marmatiei- jotta emme unohtaisi)

Kaiken kauniin ja rauhallisen keskellä oli vaikea muistaa, että olimme myös keskellä rumuuden ja julmuuden näyttämöä. Toukokuussa 1947 kommunismin nimissä alkoi Romaniassa terrorin vuodet. Tapot, vangitsemiset ja kidutukset olivat "normaalia elämää" tuhansille romanialaisille. Toisinajattelijoita lähetettiin rankoille työleireille ja älymystö suljettiin mm. Sighetu Marmatiein huippuvartioituun vankilaan. Vuosien 1948- 1952 aikana vankilassa virui noin 180 akateemikkoa ja poliittiseen johtoon kuulunutta henkilöä. Monelle heistä vankilasta tuli maallisen elämän päätepiste.



Vuonna 1974 suljettu vankila avattiin uudelleen 1989. Tällä kertaa museoksi muistuttamaan siitä mitä oli tapahtunut. "Niiden nuorten intellektuellien muistolle, jotka eivät uskoneet kommunismiin ja kuolivat tästä syystä vangittuna tähän vankilaan". Tarkalleen 51 henkeä, jotka kuolivat kidutettuina ja näännytettyinä.





Museossa oli esillä sen sisälle lukittujen ihmisten kasvoja. Riveittäin vankilahuoneita, joista jokainen huone kätki sisään oman tarinansa. Yhdessä huoneessa riveittäin ortodoksipappeja, jotka tapettiin kommunistiaikana. Huone kommunistiselle propagandalle, jota kansalle syötettiin. Tietoa vankien päivästä.





Jotta emme unohtaisi, vaan oppisimme jotakin historiasta ja näkisimme ihmiselämän arvon.


4 kommenttia :

mimon mami kirjoitti...

Nämä muistutukset ovat todella tarpeellisia. Ihmiset eivät vaan opi. Aina joku ryhmä kuvittelee olevansa toisia parempi ja toisten yläpuolella. Millainen tämä maailma olisikaan, jos kaikki sovussa eläisimme.
Kiitos vaikuttavasta hetkestä, etten minäkään unohtaisi!

pikkujutut kirjoitti...

Tämä toi mieleen Jerusalemista Yad Vashem museon. Vaikuttavin paikka missä koskaan olen käynyt.Luen juuri kirjaa Ruandan kansanmurhasta ja miten valtion päämiehet silloin sanoivat että ei enää koskaan. No, tuossa itänaapurissa Syyriassa taitaa olla käynnissä vastaava tapahtuma ja kukaan ei tee mitään. Ihmishenki on aivan liian halpa.

Aili-mummo kirjoitti...

Kiitos, Mine!

Tärkeä tarina, jotta me muistaisimme<3.

Mine kirjoitti...

Mimon mami: Kyllähän sitä toivoisi, että historiasta voisi oppia. Ettei tarvitsisi ainakaan niin pahimpia tyhmyyksiä toistaa. Että ihminen muuttuisi jotenkin paremmaksi. Valitettavasti niin se ei vain ole.

Pikkujutut: On helpompi elää itsensä kanssa, kun ei (muka) tiedä. Kun ei (muka) pysty kuitenkaan tekemään mitään. Me voivottelemme muiden kansojen pahuutta, mutta totuus on, että olisimme kaikkeen siihen pahaan valmiit itsekin. Etenkin Suomessa tietynlainen mielipideilmasto ruokkii vain yhdenlaista totuutta ja joka ei siihen malliin sovi on vapaata riistaa. Suomessa toistaiseksi vain median ja mielipiteiden hakkaama, mutta jossakin toisessa tilanteessa fyysisestikin uhattu.

Aili: Niin, kumpa muistaisimme. Kumpa lapsetkin muistaisivat. Ainakin me yritämme muistuttaa, itseämme ja heitä. Että kestäisivät toisenlaisiakin mielipiteitä, kun omiaan.