"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

378. tarina (Arkeni - kasvatetaan lapsi)

Millainen on suomalainen tapa kasvattaa lapsia? Sitäkin meiltä silloin tällöin tiedustellaan. Opettajien mukaan meidän lapset erottuvat koulussa turkkilaisista lapsista. He ovat totisia, ujoja ja hiljaisia, mutta myös rauhallisia, tottelevaisia ja perushyviä oppilaita. Eivät aiheuta luokassa hämminkiä eikä häiriötä, vaan tekevät hommansa vähin äänin. "Jotakin siellä kotona on selvästi tehty oikein," sanoi viimeisimmässä vanhempainillassa tyttären opettaja ja kätkin ne sanat syvälle sydämeeni. En pidä itseäni minään superkasvattajana, mutta minustakin meillä on aika kivat mukulat. Joko meistä huolimatta tai meidänkin vuoksi.




Kuinka  siis kasvatetaan suomalainen lapsi ja entäs sitten turkkilainen? Näitä eroja tässä on seurattu pian kaksitoista vuotta. Sitä turkkilaista kasvatusta tosin vain sivusta ja tämän talon suomalaisen kasvatuksen suhteen ei olla kovin puolueettomia. Uskaltanen silti sanoa tähän asiaan muutaman sanasen, vaikka tiedän liikkuvani herkillä alueilla ja joutuvani nyt taas yleistämään. Tarviiko sanoa se normaali: tietenkin on myös toisenlailla toimivia vanhempia jne. litania, vai voinkohan luottaa teidän tiedostavan sen ihan ilmankin?



En lukenut mitään kasvatusoppaita odotusaikoina. Ajattelin selviäväni ihan vain maalaisjärjellä. Miehen kanssa sovittiin, että pidetään yhteinen rintama. Kun toinen kieltää, niin toinen ei myönnä. Rangaistuksista oltiin kai yhtämieltä. Jos pitää vitsaan tarttua, niin siinä on annettu tilanteen mennä jo liian pitkälle. Ajateltiin, että vapaaseen kasvattamiseen ei kyllä ruveta, sillä lapsi tarvitsee selkeät rajat ja riittävästi syliä. Huutoa tähän maailmaan mahtuisi, joten itkemisellä ja kiukuttelulla ei tässä perheessä saisi tahtoaan lävitse. Paitsi tietenkin vauvana. Näillä eväillä sitä sitten lähdettiin vanhemmuuteen ja niillä on selvitty pian 15-vuotta melko hyvin. Virheiltä, ylilyönneiltä, hermoromahduksilta ja muilta mokilta välttymättä. Oman käsitykseni mukaan tämä on sellainen melko perussuomalainen tapa kasvattaa lapsia? Enkä nyt viittaa mihinkään poliittiseen puolueeseen.



Turkkiin saavuimme 2-vuotiaan tempperamenttisen ja ulospäinsuuntautuvan tytön sekä pienen poika-vauvan kanssa. Neiti osoitti selviä uhmaiän merkkejä ja testasi välillä rajojaan. Huutaen ja muuten temppuillen. Ja mehän ei sitten annettu sellaisen edessä periksi. Tämä olikin sitten se kulttuurikoulu numero 1.


Turkkilaiset rakastavat lapsia. Pienet pellavapäämme tekivät heistä hupsuja, ikään tai sukupuoleen katsomatta. Kaduilla, kaupoissa, minibusseissa jne. riitti ihailijoita, paijaajia, pusuttelijoita ja nipistelijöitä. 2-vuotias suhtautui siihen vaihtelevasti. Välillä huutaen ja potkien, välillä jopa aika hyvin, etenkin jos huomasi siitä seuraavan jotakin herkkua. Vauva taas paistatteli pääosin ihailun keskipisteenä suu hymyssä. Kun lapsi itkee tai tässä tapauksessa 2-vuotias huutaa ja potkii, ympäristön asenne lapsiin muuttuu. Ymmärsimme todella nopeasti, että huutava lapsi ei ole rakastettava lapsi. Lapsen huuto pitäisi saada loppumaan ihan välittömästi. Turkkilainen kasvattaja antaa siis lapselle vaikka kuun taivaalta, jotta huuto loppuu. Minun silmilläni katsottuna se näyttää siltä, että pikku turkkilaiset oppivat hyvin pian, että huutaminen on avain onneen. Ja mm. kauppiaat käyttävät tätä tilannetta härskisti hyväkseen. Puistossa mm. ilmapallokauppias ojentaa pallon rattaissa istuvan lapseni käteen. Hänen päättelyketjunsa on tämä: Jos lapselta otetaan pallo pois, hän alkaa huutamaan ja vanhempien on ostettava pallo, jotta ympäristö ei paheksuisi. Eipähän onnistunut suomalaisen kasvattajan kanssa, joka toteaa tylysti: "Nyt otatte sen pallon pois, koska te sen annoittekin. Minä en ole aikeissa ostaa." Ja niin suomalainen äiti työntää huutavan lapsensa pois piittaamatta ympäristön paheksuvista katseista. Jotka eivät siis jostakin syystä kohdistu pallomieheen vaan äitiin. Ja turkkilainen lapsi vieressä sai tietenkin pallonsa.


Lasten kasvaessa ja lähtiessä liikkeelle alkoi "se voi tippua"-hokema. Menimmepä leikkipuistoon tai kaupan kassalle, joissa lapset hieman yrittivät kiipeillä, oli hetkessä joku paikallinen vieressä hokemassa "Varo, se tippuu. Älä, voit tippua. Tiput, tiput, tiput." Tämä oli kulttuurikoulu numero 2. 

Turkkilainen vanhempi ei kestä minkäänlaista lapsen kipua. Tai lapsen dramaattista esitystä kivusta. Lapsi ei siis saa juosta, ei kiivetä, ei heittää. Häntä seuraavat jatkuvat varoitussanat: "älä, varo, hiljennä". Mutta koska samalla lasta ei voi kieltää, että ei tule paha mieli ja itku, on kasvatus miten sen nyt sanoisi, melkoisen tempoilevaa. Minusta taas kiipeämään oppii kiipeämällä, juoksemaan juoksemalla ja heittämään heittämällä. Kun siis kaupan kassalla lapseni kiipeää puolenmetrin korkeudella olevaan tankoon ja lähiympäristö aloittaa varottelunsa, käännyn ja sanon: "Antakaa hänen yrittää. Jos puolesta metristä tippuu se ei ole kuolemaksi." Meidän lapset saavat myös kiivetä leikkitelineisiin, kiville ja puihin. Ja vaikka ympäristön varoittelu on kieltämättä tarttunut minuun, koetan hillitä itseäni ja pitää varoittelut sisälläni. Hurjat jutut pojat saa tehdä isänsä kanssa. Minä suljen silloin silmät ja suun. Jos pystyn. 

Ja kun sattuu, suomalaista lasta puhalletaan ja sanotaan, että "ylös vaan ja yritä uudelleen, ei käynyt kuinkaan". Turkkilaisen lapsen ympärillä taas voivotellaan, huudetaan apua, juostaan päättömästi ja aiheutetaan yleinen paniikkireaktio. Opettaen myös lapsi sellaiseen dramaattiseen esitykseen ja parkuun jokaisesta pikkujutusta, että sillä heltiäisi helposti pääosan esittäjän Oscari. 



Päiväkodista lähettivät koteihin hyviä kasvatusneuvoja. Suomalaisittain ne olivat aivan itsestäänselvyyksiä, kuten "kun kiellät, vie kieltosi loppuun asti" tai "vanhempien tulee olla kielloissa johdonmukaisia ja samanmielisiä." Kun vierailet turkkilaisessa lapsiperheessä, niin huomaat pian, että täällä nämä ohjeet ovat kovin tarpeellisia. On menossa kulttuurikoulu numero 3.

Melko pian maahan muutettuamme tutustuimme perheeseen, jossa oli myös pienet lapset. Kyläilyistä tuli sangen mielenkiintoisia. Kun turkkilainen lapsi teki jotakin kiellettyä, häntä kiellettiin. Kerran, toisen, kolmannen, neljännen.... Tai äiti kielsi ystävällisesti ja anoen, kuten "Kemal, älä viitsi. Kemal, voisitko lopettaa. Kemal-kulta, kohta täti suuttuu sinulle, jos et lopeta"... Isä seurasi tilannetta aikansa ja kun lapsi alkoi itkemään, hän totesi: "Anna nyt sille, sehän on lapsi." Suomalaisen lasta oli kielletty kerran (NYT LOPETAT!) ja jos ei homma loppunut, lapsi oli viety jäähylle tai pidettiin kiukuttelevana vanhemman sylissä, kunnes kielto meni perille. Kumpikin vanhempi taisi olla yhtä nolo. Siis toisten vanhempien puolesta. Ja suomalainen äiti ja isä saivat käyttää kaiken tahdonvoimansa, että eivät tarttuneet Kemal-kultaa niskasta ja laittaneet tämän touhuille pistettä. Suomalainen opettaja-ystävämme oli muuten vuoden turkkilaisen luokan opettajana ja sanoi sitten, että "Ei koskaan enää, eihän ne tottele yhtään mitään." Ja suomalainen äiti mietti, että mistähän ne olisivat sen tottelemisen muka oppineet?



Leikkipuistoissa näimme miten täällä lapset leikkivät yhdessä. Oli neljännen kulttuurikoulun vuoro.

Suomalainen perhe saapui leikkikentälle. Kassissa oli hiekkalelut, jotka levitettiin hiekalle. Pian paikalle tuli pikku-Ali. Hän kävi hakemassa osan lastemme leluista ja rupesi leikkimään. Turkkilainen äiti ei sanonut joko mitään tai saattoi tulla itse ottamaan lasteni leluja ja ojensi niitä omalleen. "Katso kulta, siinä on sinulle lapio, tule leikkimään kaverin kanssa." Minun lapseni huuli väpätti, mutta sanoin: "Anna vain pojan leikkiä. Pitää jakaa omastaan." Pikku-Ali otti enemmän ja enemmän leluja ja  päätti lopuksi haluta juuri sen lelun, joka oli lapseni kädessä. Hän saapui lapseni luo ja otti sen. Yllättäen oma lapseni ei ollut asiasta ihan riemuissaan. Suomalainen äiti katsoi mitä tapahtuisi. Alin äiti oli kuin ei huomaisikaan. Tai sitten hän aloitti sen ponnettoman kieltämisen. "Älä viitsi ottaa kädestä Ali." Lopulta se oli aina suomalainen äiti, joka riisti lelut Alilta, pakkasi ne kassiin ja poistui lapsineen paikalta. "Mokomakin rettelöitsijä, paha täti, kun ei osaa jakaa," totesi Alin äiti itkevälle pojalleen ja osti kuun taivaalta, että Ali ei enää itkisi.



Summa summarum. Turkkilaisia lapsia ei minun mielestäni kasvateta, vaan heitä paapotaan, ihaillaan, hellitään, varoitellaan, lahjotaan ja hemmotellaan pilalle. Homma ei ole kovinkaan johdonmukaista ja tulokset on ajoittain nähtävillä. Turkkilainen lapsi on tästä huolimatta ulospäinsuuntautunut, säteilevä, sanavalmis ja hän ottaa tilanteet haltuunsa. Ja  jos totta puhutaan, niin paikoitellen hän on varsinainen tyranni. Tämän perheen suomalainen lapsi taas kasvaa kurissa ja Herran nuhteessa. Hän on se takarivin hymytön koulun esityksissä. Ja se, joka ei kehtaa tervehtiä naapureita eikä muitakaan, vaikka kuinka monta kertaa käsketään. Ujopiimä, mutta ainakin tottelevainen. Opettajan helppo oppilas. Joka osaa kyllä myös temppuilla, kiukutella, hassutella ja pistää rentteliksi. Kotona ja muuten tutussa seurassa. Hän saa myös paljon kavereita, sillä hän ei töni, ota toisen omaa, kiusaa tai lyö.

Menee muutama vuosi ja pikku-Kemalista ja pikku-Alista kasvaa teinejä. Kuinkas sitten käykään? En edelleenkään ymmärrä, että miten se tapahtuu, mutta yht'äkkiä heistä on kasvannut aivan älyttömän kohteliaita ja kivoja nuoria. He kantavat kassisi ja  kysyvät mitä sinulle kuuluu? He suutelevat poskiasi ja keskustelevat mukavasti. He ovat tottelevaisia äideilleen ja iseilleen ja kunnioittavat vanhempia ihmisiä. Ei puhettakaan marinoista, kiukutteluista, omimisesta tai mistään sellaisesta. Ja sinä löydät itsesi kysymästä heidän äideiltään ja iseiltää, että "Kuinka te tuon teitte? Millainen on turkkilainen tapa kasvattaa noin kohteliaita ja ihania teinejä?"



Ja entäs sitten ne omat suomalaiset teinit? En tiedä vielä, mutta toivon parasta....

Ps. Mitähän miettii lastenkasvatuksesta Turkissa suomalainen äiti, jolla on turkkilainen mies? Siitä voit lukea mm. täältä.

24 kommenttia :

mehtäemäntä kirjoitti...

hyvä kirjoitus..olen samaa mieltä tuosta että ääntä tähän maailmaan riittää. muistan tapauksen kun esikoiseni varsin veemäisen työpäivän ja ilmeisen veemäisen tarhapäivän jälkeen kaupassa ruokaostoksilla sai itkupotkuraivarit ja huuti kärryissä pallo punasena:minulle tuota tai tuota tai tuota..koska päivä oli jo valmiiksi veemäinen päätin, että en anna periksi vaan tällä samalla vi*utuksella annan mennä pikkuraivarit. eräs mummeli tuijotti meitä koko kauppareissun..kulki perässä joka hemmetin hyllynvälin. en pitäny kiirettä, vaan tein ostokseni ihan just sillä tahdilla kuin halusin. Minulla ei ollut kiirettää kiikuttaa huutavaa lasta kiireellä autoon piiloon vaan päätin, että nyt katotaan kuka on kuka. Kassalla tämä samainen vanha rouva katsoi minua kuin tarjousmakkaraa..halveksuen! Pakkasin ostokseni kaikessa rauhassa ja esikko eikun kiihdyttää huutonsa. Pakkasin lapsen ja ostokset autoon ja se mummeli tuli ja kysyi:enkö todellakaan aio ostaa lapselle mitä hän haluaa??Katoin mummoa siinä vaiheessa itse kuin sitä tarjousmakkaraa ja totesin, että EN, meillä ei lapsia huutamisesta ja epäkunnioittavasta käytöksestä palkita!! Alkoi hirveä huuto sen mummon suusta..kuinka "tiukka",Vastuuton ja epäkunnioittava olinkaan lastani kohtaan..pomppasin autooni sanomatta sanaakaan ja olin itsestäni oikeasti NIIn ylpeä, kun en antanut periksi. Ei ole esikoinen sen jälkeen kaupassa huutanut kertaakaan... :)

Petra kirjoitti...

Asian ytimeen seka edellinen etta tama kirjoitus! Mina tuskin olisin koskaan ollut nain kauan kotona Suomessa, mutta kylla tama on niin mukavaa ja ainutkertaista etta aion olla viela jonkun aikaa, Turkissa kotiaitiydesta ei tarvitse ottaa paineita, on ihan ok olla kotona ja toisaalta on ihan ok palata töihinkin. Lapsenkasvatuksessa yritan poimia rusinat pullasta silla molemmissa kulttuureissa on tosiaan hienoja juttuja, siita mina nautin etteivat teinit taalla hillu kaduilla kannissa vaan ihan mielellaan ovat kotona, niin ja ne ihmeelliset kaytöstavat...

Lissu kirjoitti...

Samanlaisia asioita olen miettinyt saapasmaan ja Suomen kohdalla. Ihan samanlaisia. Surullisinta on seurata Suomessa lasten ja nuorten reagoimista aikuisten maailmaan ja vice versa! Samoin lasten ja nuorten suhtautumista toisiinsa, aikuisten maailman kovettumumista jne. Saapasmaassa kulttuurinen perinne perustuu tiiviiseen yhteisöllisyyteen, sekä hyvässä että pahassa (meidän silmin). Kulttuurien vertaaminen on subjektiivista, mutta erittäin mielenkiintoista.

Mine kirjoitti...

Mehtänemäntä: No, olipas mummeli. Olen jotenkin luullut, että kaikki suomalaiset kyllä ajattelee niin, että kiukuttelulla ja huutamisella ei anneta? Olin siis väärässä. Ja eihän se huuto tietenkään minustakaan kivaa ole, mutta niin se vaan on tässä kasvattamisessakin, että minkä taaksensa jättää sen edestään löytää....

Petra: Ole sinä vain kotona, jos talous yhtään periksi antaa. Luulen, että se on niitä asioita, joita ei jälkeenpäin kadu.

Lissu: Suomessa lapset kasvaa liian aikaisin. Minä olen esim. ollut aika tarkka ohjelmien suhteen. Salatut elämät ei ole minusta lastenohjelma. Silti Suomessa huomattiin, että jo ekaluokkalaiset sanoin Pikku kakkosta kakaroiden ohjelmaksi ja katsoi Salkkareita. Siis mitä hän ja miksi?

Allu kirjoitti...

Todella mielenkiintoista vertailua. Muistan täällä Saksassa yhden suomalaisperheen kertoneen, miten heidän ja naapurin lapset olivat leikkineet kuralätäkössä. Saksalaislapset saivat melkein selkäsaunan, suomalaislapsista otettiin valokuva. Mistähän se muuten johtuu, että monet suomalaislapset ei uskalla tervehtiä? Meilläkin on jo yli 20v kummityttö, jonka suusta ei tule edes "hei" ja lahjoista kiittää hänen äitinsä.

Nonna kirjoitti...

Olipa mielenkiintoinen kirjoitus, ja myös kommentteja oli kiva lukea.

Tiina kirjoitti...

Kiva kirjoitus (toistanko taas itseäni :).
Suomessa on valitettavasti alettu tavallaan mennä tuohon turkkilaiseen suuntaan, mutta kas kummaa, täällä niistä teineistä ei tulekaan kohteliaita ja muut huomioon ottavia yksilöitä vaan epävarmoja, haistattelevia otuksia... No, ei tietenkään saa yleistää, on paljon fiksuja lapsia ja nuoria, mutta ihmeteltävän paljon päinvastaisia alkeellisimmatkin käytöstavat taitamattomia kiroilevia kakaroita.
Vaikka Suomi on monessa asiassa todella hyvä maa, tästä on tullut aikamoinen omaan napaan tuijottajien paikka, ei hyvä.
Noista tv-ohjelmista sen verran, että meinasin persuuksilleni lentää aikanaan kun kaverin 6v. sanoi salkkareiden olevan lemppariohjelmansa. En ole kyllä itse (tai kukaan muukaan meillä) sitä katsonut, mutta sen verran tiedän, että se EI SAA olla 6 v:n lemppari!
Mutta niinpä aikanaan pojallekin kaveri ilmoitti just ennen kouluun menoa, ettei sen ikäiset enää leiki, se on lapsellista - ja istui hiekkalaatikon reunalla sillä aikaa kun poika rakensi hiekasta ties mitä valtakuntia. Ja rakensi niitä vielä monta vuotta sen jälkeenkin. Onneksi tuo asperger tuo tullessaa senkin piirteen, ettei ole niin nöpön nuukaa sillä, mitä toiset sanoo siitä kuinka pitäisi olla just nyt ja mistä kiinnostunut :)

Yaelian kirjoitti...

Olipa mielenkiintoinen postaus ja voin kuvitella,että teidän pellavapäänne ovat herättäneet siellä ihastusta:)
Minusta tuollainen liika paapominen ei ole hyväksi;kyllä teidän perheen kasvatustavat kuulostavat paremmilta:) Selviä rajoja noudattelin myös oman lapseni kanssa.

Mine kirjoitti...

Allu: Jotenkin voin kuvitella tuon kuvausjutun:). Ja tuota tervehtimistä me siis YRITETÄÄN opettaa jatkuvasti. Jotenkin se on lapsista vaan noloa ja ei tule todellakaan luonnostaan. Mutta periksi ei anneta....

Nonna: Maailmassa riittää monia mielenkiintoisia asioita ja etenkin näissä kulttuurien ristiaalloissa ne nousevat esiin:).

Tiina: Mistä se sitten johtuu se napaan tujottelu? Lapset katsoo vanhemmista mallia. On ristiritaista neuvoa, että pitäis jakaa, jos ei itse jaa. Sitä jos jota omilleni toivon, että ymmärtävät itsekkyyden olevan onneton ja yksinäinen tie. Ja antaminen kätkee sisäänsä siunauksen.

Yaelian: Niinhän sitä luulisi, että kaikkien kannalta olisi paras pistää selkeät rajat, mutta ei... Tällaisia asioita on muuten vaikea muuttaa, jos kulttuuri on toiminut toisin vuosikymmenet tai sadat...

Riina kirjoitti...

Tosi mielenkiintoinen postaus. Itsehän en ole kasvattanut lapsia missään maassa, joten saatan olla jäävi sanomaan asiaan mitään. Koirani kyllä aikoinaan olivat erittäin tottelevaisia. Nykyiset kissat eivät. :D

Yleistäen silti vaikuttaa näin sivullisen silmiin siltä, että ranskalaislapsilla on huomattavasti tiukempi kuri kuin suomalaislapsilla. Täällä läpätään aika helposti korvalle, ellei sana muuten kuulu. Lapset ovatkin yleensä sitten todella kohteliaita vieraille aikuisille. Samoin ranskalaisteinit ovat mielestäni keskimäärin kohteliaampia kuin suomalaiset ikätoverinsa. Vaikka teinejä ne tietysti ovat täälläkin. ;) Juuri eilen komensin lumipalloja kadulla heitteleviä yläasteikäisiä. :P Toisaalta Suomessa olisi siitäkin saattanut tulla haistatteluja perään, nyt pyysivät anteeksi.

En silti omaa lastani kasvattaisi yhtä (kärjistäen!) tyrannimaisesti ja omaa tahtoa nujertavasti kuin täällä tuntuvat tekevän paitsi lapsen vanhemmat, niin myös usein koko koululaitos.

Olen tästä aiheesta joskus blogiinikin vuodattanut, joten ei tästä tänään sen enempää. :D

Aili-mummo kirjoitti...

Ihmettelen tuota turkkilaislasten kasvatusta, mutta hyvä, jos tulos on lopulta hyvä!??

Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta, MIne!<33333

Pepi kirjoitti...

Hyvä postaus, luin jo heti kun kirjoitit, mutta en päässyt (ehtinyt ) kommentoimaan silloin, nyt tulin kotiin ja istahdan hetkeksi.

Itse kun olen niin monen ikäisten kanssa tekemisissä työn puolesta, niin täytyy sanoa että kyllä hyvät tavat on täältä hävinneet kuin kuppa töölöstä! Niin nuorilta kuin vanhoiltakin, ja jos ei ole esimerkkiä, niin mitä voi oikein odottaakaan?
Moni asia lähtenyt lapasesta jo aikaa sitten, ja ymmärrän hyvin kun esim. oma poika perheineen halusi lasten kanssa pois lähiöstä...tuumasivat, että se ei ole se missä he haluavat lastensa kasvavan.
Vaikka itse kasvattaisi ja opettaisi tavat, niin ympäristön vaikutus on liian suuri - monessakin asiassa.

Joku sanoi joskus että jollei voi olla hyvänä esimerkkinä, voii olla ainakin varoittavana - täällä taitaa niitä varoittavia esimerkkejä olla jo niin paljon, että niistä on tullut yksinkertaisesti esimerkkejä....

Saga kirjoitti...

Olipas muheva lopetus tälle kirjoitukselle. Sinä osaat ladata loppuun aina jotain yllättävää, olennaista tai tärkeää.

Itse olin aikoinani töissä nuorisokodissa, joten teinielämää on tullut katseltua melko hankalasta näkökulmasta. Mutta heistäkin on (yllättäen?!) kasvanut kohteliaita ja vastuullisia aikuisia. Halaavat, kun näkevät. Se jos joku lämmittää mieltä.

Mine kirjoitti...

Riina: Kukaan ei ole jäävi, sillä kyllä sen jokainen eteen tuleva saa tuntea, että onko lapsi hyvinkasvatettu, kuriton tai muuten vaan vilkkaan puoleinen. Minusta mieluummin liian tiukka kuri, kun ei kuria ollenkaan. Mutta ei saa unohtaa positiivista palautetta eikä kehuja.

Aili: Minäkin ihmettelen, mutta niin ihmettevät turkkilaisetkin minua.

Pepi: Eipäs nyt pelotella, kun meidän pitäisi pesueinemme sinne leveysasteille palata! Jos ei muuta voi, niin toivoa, että itse ei muutu siksi varoittavaksi esimerkiksi....

Saga: Sitähän sitä toivoo, että omista lapsista tulisi tukijoita, tsemppaajia, halaajia ja hyvän mielen lähettiläitä. Että hyvä kiertäisi ja paha saisi palkkansa. Usein ei voi muuta, kuin pitää huolen omasta käytöksestään.

Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoista tämä keskustelu sekä kotiäitinä olemisesta ja lastenkasvatuksesta; vähän jäin miettimään syntyykö täällä liekkejä puoleen tai toiseen ? On oikeastaan aika surullista, kuinka intohimoisesti ihmiset joutuvat perustelemaan ratkaisujaan näissä asioissa toisille; tai ehkä lopulta viime kädessä itselleen...Monta kerta elämä vaan vie ja valintoja joutuu tekemään hetkessä jos toisessa, eikä analyyseille ole aikaa, halua tai edes osaamista.

Meidän tytöt lähtivät pieninä hoitoon, kun minä lähdin töihin. En osannut silloin arvoida tai pohtia, seuraako siitä tytöille hyvää vai huonoa. Myöhemmin olin pitkään ahdistunut liittyen yhteen täydennyskoulutukseen ja varma siitä, että olen pilannut lasteni elämän viemällä heidät hoitoon kodin ulkopuollelle tai sitten olin varma, että kasvatan skitsofeerikkoja...Se oli oikeasti erittäin ikävää aikaa ! Lopulta rauhotuin ja laskin rimaa kasvatusasioissa; parhaani olen yrittänyt ja paljon rakastanut !

Rajoja kyllä on pidetty -- välillä ehkä liikaakin ? Meillä on upeat tytöt ! Välillä olen ihan ihmeissäni, kun ei olla Miehen kanssa onnistuttu heitä pilaamaan... t: Tiina

Onko Miehesi matka edennyt turvallisesti ? Sitä toivon !

Anonyymi kirjoitti...

...skitsofrenia-potilaita...

Mine kirjoitti...

Tiina: Kun lastaan rakastaa ja tahtoo hänelle parasta, tekee varmasti ihan tarpeeksi oikeita ratkaisuja. Eikä niitä skitsofreenejä siitä synny, että on ollut päiväkodissa, koska äidin on pitänyt mennä töihin. Jos jotakin syyllistäisin, niin niitä äitejä, jotka kaikella julistavat sitä, että "työ on rakkaampi kuin lapsi" ja "kotona on oikeasti tosi tylsää ja rankkaa ja on kivempaa olla töissä." Miltähän sellaisen äidin lapsesta mahtaa tuntua?

Miehen matka on ollut kerrassaan mielenkiintoinen:). Mutta kaikki on mennyt hyvin ja huomenna saamme hänet takaisin. Oi sitä onnea. Mielenkiintoinen huomio on se, että tuhatjayksitarinaa on Iranissa sensuroitu, joten sitä hän ei ole voinut seurata:D.

Anonyymi kirjoitti...

Hei! Ihan ensin kiitos loistavasta blogistasi, kuvat ovat silmiä hiveleviä ja tarinoihin pääsee niiin helposti eläytymään. Kiitos vielä kun näitä jaat!
Tämä postaus vei minut muistelemaan aikaa jolloin lapseni olivat vielä pieniä. Mieheni kotoisin Romanian Mustanmeren seutuvilta ja lastenkasvatuskoukerot siellä hyvin samanlaisia kuin Turkissa. Voi sitä suomi-romania maaotteluiden määrää :D
Noh, hirmuisella huumorilla ja kompromisseilla niistä yli mentiin. Nyt "lapset" parikymppisiä ja näyttäisi että ovat omaksuneet molemmista kulttuureista parhaimpia paloja. Tämä on minusta suuri rikkaus.

P.s. vaikka lapset jo omillaan, niin miehen ja suvun mielestä lapset on aina lapsia ja säätö jatkuu :DDD

Talviterveisin, Pia

Mine kirjoitti...

Pia: Kiitos, kun jätit kommenttia. Voin hyvin kuvitella maaottelunne:). Romania on ihana maa. Oletkin ehkä lukenut postauksemme sieltä? Romanialaisista emme ihan päässeet perille, kun ei ollut yhteistä kieltä.

Anonyymi kirjoitti...

Mitä ihmettä ? Miten niin sensuroitu ? Omituista ja vähän pelottavaakin; hui ! Mukavaa, että Miehesi tulee huomenna kotiin ja perheensä pariin ! Minä en kyllä ihan mielelläni tuolla päin maailmaa matkaisi, mutta aina ei voi valita, kun työt vievät ja kutsumus ohjaa. Turvallista paluumatkaa Miehellesi ! t: Tiina

Mine kirjoitti...

Tiina: Ei siinä varmaan sen kummepaa dramatiikkaa ole. Luulen, että ovat sensuroineet kaikki blogit. Turkissakin tekevät välillä ihan samaa...

Miehen mukaan on ollut mielenkiintoista. Mutta ehkä kuulette siitä joskus tässäkin blogissa...

Leena Lumi kirjoitti...

Mine, hyvänen aika,missä pitkä ja aikaani vienyt kommenttini on?

Mine kirjoitti...

Leena: tarkoititko sitä, jonka kirjoitit tuonne Kotiäiti-postaukseen? Vai kirjoititko tähänkin? Katso siis ensin tuo aikaisempi postaus.... Toivottavasti se oli se, että et ole kirjoitellut turhaan...

Leena Lumi kirjoitti...

Juu, anteeksi, se oli se toinen 'lapsi-juttu'. On ollut aika toimelias viikko, sillä aion tehdä vähän muuta ensi viikolla joten väsymys jo painaa.

Mukavaa viikonloppua!