Parhaimmat tarinat tai muistot syntyvät ilman ennakko-odotusta. Kuten vaikka silloin, kun halusimme hetken huilia Kappadokian ihmeellisyyksistä. Ajelimme Aksaraysta 45 kilometrin päässä olevaan Ihlara-laaksoon, Bysantin munkkien retriittikohteeseen.
Tie Ihlaraan oli mitään sanomaton. Tien vierustoilla oli vain tasainen auringon polttama maa. Etupenkki ei osannut odottaa laaksolta mitään. Takapenkki tiesi varmasti mitä se EI toivonut periltä löytävänsä. "Ei enää kirkkoja, ei raunioita, eikä mitään sellaista, jota isin ja äidin täytyy kuvata kauan ja tarkasti. Ei paikallaan pysymistä ja hiljaa olemista."
Laakso tuli lopulta esiin yllättäen. Se oli kuin suuri vehreä repeytymä kuivassa lättänässä maassa. Tie laakson pohjalle laskeutui kyläpahasen takaa. Liian jyrkästi, liian kapeasti ja ennenkaikkea liian kaiteettomasti.
Laakson pohjalla virtasi matala joki, jota reunustivat vehreät auringolta suojaa tarjoavat puut. Joen yllä kulki kapeita lautasiltoja tarjoten kulkureitin pöydällisiin majoihin. Muutama pöytä tuoleineen oli sijoitettu lasten riemuksi suoraan jokeen. Linnut visersivät, virta solisi ja koko paikka suorastaan kutsui viihtymään.
Ympärillä olisi ollut monia kalliokirkkoja, sekä joen vartta mukaileva kävelypolku. Aikuisten tarinassa olisimme varmastikin paatikoineet koko laakson mitalta pujahdellen ihmettelemään kaikki lukuisat kirkot. Tällä kertaa tästä tehtiin kuitenkin lasten tarina. Siinä tarinassa tasapainoteltiin joen yläpuolella olevilla silloilla, juotiin limsaa pienissä majoissa, uitettiin varpaita vedessä ja laskettiin laivoja virran vietäväksi. Sekä käytiin tirkistelymatkalla joen varren pienessä kylässä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti