Kadunkulman pienen keramiikkapuodin oven vieressä seisoi kyltti: "Haluatko nähdä savenvalajan työssään? Mahdollista kokeilla myös itse." Tuntui viisaalle haluta, vaikka vain siksi, että pääsisimme hetkeksi varjoon.
Hämärässä pajassa meidät johdateltiin istumaan seinustoja kiertäville penkeille. Murat-setä polkaisi dreijan käyntiin ja savesta alkoi muodostua ruukku. Työ näytti niin helpolta, että vanhempi pojistamme oli halukas kokeilemaan hommaa itsekin. Pojalta riisuttiin paita ja housujen suojaksi puettiin iso essu. Savi nostettiin dreijalle ja taas alkoi ruukunteko.
Poikaani opastaessaan Murat-setä kertoi sukunsa eläneen Avanoksen kylässä ja ansainneen elantonsa savesta jo usean sukupolven ajan. "Isäni opetti työn minulle ja minä opetin sen omille pojilleni. Tämä on meidän sukumme ammatti". Kolme sukupolvea savenvalajia näytti nytkin viettävän aikaansa kaupalla. Osa ruukun teossa, osa myymälän puolella. Perinteet jatkuivat ja ruukkuja syntyi tasaiseen tahtiin. "Kymmeniä, joka päivä."
Meidänkin savenvalajamme ruukku lopulta valmistui. Tämä ruukku ei ollut ehkä yhtä sulavalinjainen, kun Murat-sedän, mutta kyllä sillekin olisi käyttöä löytynyt. Märkää savea oli vain mahdoton kuljettaa mukana, joten se jäi pajaan uusiokäyttöön.
Myymälän puolelta löytyivät tuliaiset. Kiitimme mestaria opista ja pujahdimme takaisin keskipäivän kuumuuteen.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti