"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

483. tarina (Pakkomielteenä palatsi)

Helmikuussa Istanbulissa surmattiin päähän osuneella iskulla amerikkalainen perheenäiti, Sarai Sierra. Sierra oli matkassa yksin ja oli juuri lähtöä edeltävänä päivänä päättänyt käydä kuvaamassa Bucoleon palatsin. Sierra oli liikkeellä sellaiseen aikaan, jolloin kadut olivat tyhjentyneet ja törmäsi palatsin lähettyvillä väärään henkilöön. Tämän valitettavan tapauksen pääepäilty on mielenterveysongelmista kärsivä turkkilainen mies. Tapaus on saanut runsaasti palstatilaa turkkilaisissa lehdissä, mikä osaltaan kertoo siitä, että Istanbul on matkalaiselle normaalisti turvallinen kaupunki. Sarai Sierralle kävi valitettava huono tuuri ja Turkki toivoo, että se jäisi vain surulliseksi poikkeukseksi.

llman Sarain tapausta en ikinä olisi törmännyt koko Bucoleon palatsiin. Tapauksen jälkeen se on kuitenkin kummitellut mielessäni ja olen kehittänyt itselleni pienoisen pakkomielteen palatsista. Ja koska eilen olin asioilla Euroopassa, ilma oli ihanaisen pilvinen ja viileä, päätin sitten kävellä katsomaan, että mistä siinä palatsissa on oikein kyse. Aloitin siis Eminönüstä, jossa kauppiaan pöydän alla vaani tällainen pieni kisu.




Reittini kulkii Egyptiläiseltä basaarilta suorinta tietä Topkapin palatsille ja sinne muurien toiselle puolelle. Kun muuria pitkin kävelee alas, saapuu Cankurtaraniin, jossa oli myös seikkaillut Istanbulin reissullaan Tiina. Seurasin junanvartta ja kyselin neuvoa palatsille tien reunoilta istuvilta papoilta. Moni heistä ei ollut kuullutkaan koko palatsista ja niinpä neuvoivat minut ensin väärään paikkaan.













Ollessani taas Sultanahmetin reunamilla, tajusin lopulta kysyä, että "Missä on se paikka, jossa amerikkalainen rouva kuoli?" Sen jälkeen neuvoja tiesikin heti mistä oli kyse ja neuvoi minut oikeaan suuntaan. Akbıyıkin alikulusta pieniä teitä pitkin toiselle alikululle ja rantatielle.




Bucoleonin palatsin raunioilla ymmärsin, miksi kukaan ei tiennyt siitä mitään. Theodosius II:n rakennuttamasta palatsista ei ollut oikeastaan mitään jäljellä. Se oli rapistunut aikojen saatossa ja osa siitä oli tuhottu vuonna 1873 Sirkecin rautatietyön vuoksi. Tämä ylläoleva seinämä katseli vilkkaalle rantatielle päin. Itse rauniot olivat aidatut ja sinne ei ollut menemistä. Ei siis todellakaan mikään pimeä hämärä loukko, jonka turisti ymmärtäisi olevan jotenkin vaarallinen. Voi Sarai-raukka.

Kun nyt olin tänne asti tullut, päätin yrittää kiertää palatsin toisellekin puolelle katsomaan mitä siellä oli jäljellä. Näin ollen kävelin seuraavasta alikulusta taas muurin toiselle puolelle ja seurailin siellä katua, joka oli palatsia lähinnä. Siellä löytyi kasapäin hotelleja ja ravintoloita, mutta ei yhtään aukkoa, josta olisi päässyt katsomaan itse palatsia. Utelias löytää kyllä kolonsa ja marssin sisälle erääseen ravintolaan, jonka päättelin olevan aika lähellä palatsia. "Anteeksi, mutta sattuisiko teidän terassiltanne näkymään tuo rantatiellä oleva palatsi?" Kyllä sattui ja rouva oli tervetullut peremmälle.

Pian sain kupin kahvia ja lasin mineraalivettä. Minut neuvottiin istumaan ravintolan terassille, josta siirryin pienen sadekuuron tieltä sisälle ja päädyin omistajan seuraksi kahvittelemaan. "Ystäväni on amerikkalainen historian professori ja luulin hänen lähettäneen teidät tänne", omistaja tuumasi. Utelias omien polkujen kävelijä oli myös tervetullut. Puhuttiin Taksimin tilanteet, sotilasvallankaappaukset, kristittyjen ja muslimien yhteiselot yms. Kahvia en saanut maksaa, missään nimessä, joten kiitin kauniisti ja palasin virskistyneenä ja palatsin nähneenä takaisin kaduille.





Kuppi kahvia ja lasi vettä tulikin ihan tarpeeseen. Kukaan muu ei ollut vielä löytänyt tietään paikan päälle. Katolla olisi kuulema ollut vielä terassi.



Ravintolalta otin suorimman tien kohti ratikkaa. Mennessä pujahdin vielä pieneen taidenäyttelyyn Soğukçeşme-kadun päässä. Jostakin syystä en kuvannut maalauksia, vaan sisäpihan rypälekaton.



Bucoleon palatsi on suoritettu. Mihinkäs sitä seuraavaksi menisi? Jääkaapin perusteella oikea osoite olisi maitokauppa.

16 kommenttia :

Hurmioitunut kirjoitti...

Ihana seikkailupäivä! Palatsi ei tosiaan näyttänyt enää palatsilta, mutta mielenkiintoiset rauniot oli jäljellä. Tuollaiset kuolemantapaukset ovat surullisia, mutta niitä sattuu kaikkialla. Toivottavasti kukaan ei tosiaan ajattele että se olisi Turkissa arkipäivää.
Sinä se olet sinnikäs löytääksesi haluamasi ja sitäkös on kiva lukea! :)
Lämmintä heinäkuun alkua!

Unknown kirjoitti...

Hieno kertomus ja upeita kuvia :)) Täytyy yhtyä edelliseen kommenttiin, että olet kyllä sinnikäs jos haluat jotain oikein kovasti nähdä. Minulla olisi varmasti se ravintola terassi ja sieltä avautuva maisema jäänyt näkemättä ;))
Aurinkoista viikkoa ja uusia mielenkiintoisia kertomuksia odotellen :)

anumorchy kirjoitti...

Ompa ihmeellisen muotoisia viinirypaleita tuossa toiseksi viimeisessa kuvassa.

Pepi kirjoitti...

Hakkas taas Mondon 6-0 :D

Anonyymi kirjoitti...

Piileeko Istanbulin viehatys vastakohtaisuuksissa? Vanhaa, suomalaisittain purkukuntoista mutta asuttua, toisaalta loistokasta. Vanhaa on mukava katsella mutta olisiko asua? Anisi

Mine kirjoitti...

Hietzu: Näyttäisihän tuo taas lämpeävän. En välitä, sillä olen lomanennustunnelmissa:). Silloin heittäydyn välillä huolettomaksi, kunnes todellisuus iskee päin naamaa ja pakottaa hommiin. Lopussa seisoo raivopäinen pakkaaminen. Huoh.

Lilja: Seikkailut odottaa siellä ensi viikossa. Tämä viikko näyttäisi olevan raivaus- ja vierasviikko. Ja nyt kuulema pitäisi ruveta ruoanlaittoon...

Anu: Eikö vain?

Pepi: Oletkos lukenut Mondon, ainkaan se ei tainnut kertoa tuosta palatsista mitään:D.

Anisi: Piilee, juuri siinä. Kaikille on ihan varmasti jotakin. Minä asuisin mielelläni vanhassa, mutta kunnostetussa. Sumestakin katson asuntoja sillä kriteerillä että se on oltava rakennettu ennen vuotta 1950. Mielellään siellä 1900-luvun taitteilla.

A kirjoitti...

Kiitos sinnikkyydestä, Mine!

Olet tosiaan päättäväinen ihminen;))
Kaunista viikon jatkoa, Mine.♥

Satu kirjoitti...

Ei tainnut tuolla olla ruuhkaa turisteista. :-D

Yrittänyttä ei laiteta. :-)

Mine kirjoitti...

Aili: Viileämmällä ilmalla on selvästi helpompaa olla päättäväinen. Helteellä hellittää nopeammin...

Satu: No ei ollut tuolla kulmilla. Ihan sai mennä itsekseen.

Liivia kirjoitti...

Onpa kuvauksellinen paikka tuossa seitsemännessä, oikein herkullinen!

mielenkuviajatarinoita.Blogspot.com kirjoitti...

Kiitos kuva kertomuksesta. On niin ihanaa nähdä maailmaa, vähän kauempaakin..

Mine kirjoitti...

Liivia: Ja ei vain tuo, samantapaisia täällä riittää. Onneksi vanhoja puutaloja on säilynyt vaikka moni onkin palanut poroksi tai hävitetty uuden ja modernimman tieltä.

Kaisumarjatta: Kiva, kun tulit katsomaan. Näkyyhän se maailma kaukaa erilaiselta.

Allu kirjoitti...

Täällä ei kukaan ikinä tarjoisi kahvia ilmaiseksi. Komeita rypäleitä!

Mine kirjoitti...

Allu: Täällä onneksi tarjoaa, olen aika hyvä saamaan ilmaiskahvit siellä ja täällä:D.

Saga kirjoitti...

Tuossa seitsemännen kuvan kujalla olen kävellyt, mutta en saanut noin idyllistä kuvaa. Tuollaisissa rakennuksissa on jotain niin kiehtovaa ja kuvauksellista -nuo ihmiset ja kuivamassa olevat pyykit vielä lisämausteena ja elämänmerkkinä.

Mine kirjoitti...

Saga: Se on kiva kuja. Aina jännittää, että kuinka kauan ne saavat jatkaa eloaan ennen kuin puretaan. Ei tuo turkoosikaan varmaan ole mikään unelmatalo asua, vaikka se minun silmään kivalle näyttääkin?