483. tarina (Pakkomielteenä palatsi)

Helmikuussa Istanbulissa surmattiin päähän osuneella iskulla amerikkalainen perheenäiti, Sarai Sierra. Sierra oli matkassa yksin ja oli juuri lähtöä edeltävänä päivänä päättänyt käydä kuvaamassa Bucoleon palatsin. Sierra oli liikkeellä sellaiseen aikaan, jolloin kadut olivat tyhjentyneet ja törmäsi palatsin lähettyvillä väärään henkilöön. Tämän valitettavan tapauksen pääepäilty on mielenterveysongelmista kärsivä turkkilainen mies. Tapaus on saanut runsaasti palstatilaa turkkilaisissa lehdissä, mikä osaltaan kertoo siitä, että Istanbul on matkalaiselle normaalisti turvallinen kaupunki. Sarai Sierralle kävi valitettava huono tuuri ja Turkki toivoo, että se jäisi vain surulliseksi poikkeukseksi.

llman Sarain tapausta en ikinä olisi törmännyt koko Bucoleon palatsiin. Tapauksen jälkeen se on kuitenkin kummitellut mielessäni ja olen kehittänyt itselleni pienoisen pakkomielteen palatsista. Ja koska eilen olin asioilla Euroopassa, ilma oli ihanaisen pilvinen ja viileä, päätin sitten kävellä katsomaan, että mistä siinä palatsissa on oikein kyse. Aloitin siis Eminönüstä, jossa kauppiaan pöydän alla vaani tällainen pieni kisu.

Reittini kulkii Egyptiläiseltä basaarilta suorinta tietä Topkapin palatsille ja sinne muurien toiselle puolelle. Kun muuria pitkin kävelee alas, saapuu Cankurtaraniin, jossa oli myös seikkaillut Istanbulin reissullaan Tiina. Seurasin junanvartta ja kyselin neuvoa palatsille tien reunoilta istuvilta papoilta. Moni heistä ei ollut kuullutkaan koko palatsista ja niinpä neuvoivat minut ensin väärään paikkaan.

Ollessani taas Sultanahmetin reunamilla, tajusin lopulta kysyä, että "Missä on se paikka, jossa amerikkalainen rouva kuoli?" Sen jälkeen neuvoja tiesikin heti mistä oli kyse ja neuvoi minut oikeaan suuntaan. Akbıyıkin alikulusta pieniä teitä pitkin toiselle alikululle ja rantatielle.

Bucoleonin palatsin raunioilla ymmärsin, miksi kukaan ei tiennyt siitä mitään. Theodosius II:n rakennuttamasta palatsista ei ollut oikeastaan mitään jäljellä. Se oli rapistunut aikojen saatossa ja osa siitä oli tuhottu vuonna 1873 Sirkecin rautatietyön vuoksi. Tämä ylläoleva seinämä katseli vilkkaalle rantatielle päin. Itse rauniot olivat aidatut ja sinne ei ollut menemistä. Ei siis todellakaan mikään pimeä hämärä loukko, jonka turisti ymmärtäisi olevan jotenkin vaarallinen. Voi Sarai-raukka.

Kun nyt olin tänne asti tullut, päätin yrittää kiertää palatsin toisellekin puolelle katsomaan mitä siellä oli jäljellä. Näin ollen kävelin seuraavasta alikulusta taas muurin toiselle puolelle ja seurailin siellä katua, joka oli palatsia lähinnä. Siellä löytyi kasapäin hotelleja ja ravintoloita, mutta ei yhtään aukkoa, josta olisi päässyt katsomaan itse palatsia. Utelias löytää kyllä kolonsa ja marssin sisälle erääseen ravintolaan, jonka päättelin olevan aika lähellä palatsia. "Anteeksi, mutta sattuisiko teidän terassiltanne näkymään tuo rantatiellä oleva palatsi?" Kyllä sattui ja rouva oli tervetullut peremmälle.

Pian sain kupin kahvia ja lasin mineraalivettä. Minut neuvottiin istumaan ravintolan terassille, josta siirryin pienen sadekuuron tieltä sisälle ja päädyin omistajan seuraksi kahvittelemaan. "Ystäväni on amerikkalainen historian professori ja luulin hänen lähettäneen teidät tänne", omistaja tuumasi. Utelias omien polkujen kävelijä oli myös tervetullut. Puhuttiin Taksimin tilanteet, sotilasvallankaappaukset, kristittyjen ja muslimien yhteiselot yms. Kahvia en saanut maksaa, missään nimessä, joten kiitin kauniisti ja palasin virskistyneenä ja palatsin nähneenä takaisin kaduille.

Kuppi kahvia ja lasi vettä tulikin ihan tarpeeseen. Kukaan muu ei ollut vielä löytänyt tietään paikan päälle. Katolla olisi kuulema ollut vielä terassi.

Ravintolalta otin suorimman tien kohti ratikkaa. Mennessä pujahdin vielä pieneen taidenäyttelyyn Soğukçeşme-kadun päässä. Jostakin syystä en kuvannut maalauksia, vaan sisäpihan rypälekaton.

Bucoleon palatsi on suoritettu. Mihinkäs sitä seuraavaksi menisi? Jääkaapin perusteella oikea osoite olisi maitokauppa.