Istanbulin ruuhkat ovat viimeaikoina kiristäneet pinnaani. Ikään kuin projisoin kaiken minuun kertyneen stressin, ärtymyksen, surun ja muut negatiiviset tunteet edessäni olevaan autojonoon ja jokaiseen liikenteessä törppöilevään kuskiin. Minusta on tullut autossa jupisija. Mies on pistänyt asian merkille. Hänestä on huvittavaa, kuinka pystyn olemaan aivan lehmänhermoinen siinä tilanteessa, kun joku on parkkeerannut automme taakse ja jättänyt meidän automme nalkkiin. Istun siinä puoli tuntia aidan nokassa odottamassa ja tervehdin kohteliaasti autolle basaarilta palaavaa tätiä. Edessäni oleva ruuhka keskellä päivää, siksakkia vetävä nuori kuski, eteeni punkeva taksi taas aiheuttaa niin kiukkuisen jupinan auton sisällä, että mies päättää siirtyä kuljettajaksi. Ehkä lehmänhermot löytyy vaimolle taas liikenteeseekin, kun käydään vähän maaseudun rauhassa?
Ainakin siellä on naapurissa niitä lehmiä. Mikäs hätä sinulla olikaan nainen? Sehän on vain useampi auto jonossa. Kyllä sinä lopulta aina perille pääset, eikö niin?
Muutama päivä poissa kotoa tekee hyvää. Ei pakkaamista, ei ruoanlaittoa, siivousta eikä pyykkäämistä. On vain ystävät, maaseudun rauha ja pöytä, johon istahtaa säännöllisin väliajoin syömään. Aikakin rauhoittuu eikä juokse. Tietokone on mukana, mutta se viettää koko viikonlopun autossa. Minusta muualla maailmassa saa tapahtua mitä vain, minä olen nyt tässä ja hengitän rauhassa sisään ja ulos. Ainoan poikkeuksen tekee lauantain keikunta, jonka syyksi selviää Egeanmerellä tapahtunut maanjäristys. Onneksi Turkki pääsee tällä kerralla vähällä, sillä kun on edellinen surutyökin vielä kesken Soman tapahtumien vuoksi.
Ei ole ruuhkaa. Vastaan tulee kaksi traktoria ja muutama mopo. Tien vierustalla kasvaa kirsikat, mulperit ja viikunat. Granaattiomena on kukassa ja ruusut ovat komeat useammassakin pihassa. Kukko kiekuu ja kanat kuoputtaa. Miksi ihmeessä ihmiset haluavatkaan kaupunkiin asumaan?
Meitä on saapunut kokoon porukkaa kolmelta suunnalta. Sydämen kyllyydestä suut puhuvat. Suurimmalta osalta ollaan tuttuja ja meille on syntynyt omat traditiot. Ekan kerran käveltiin rannan suuntaan. Toisella kerralla päädyttiin mehiläispesille. Tällä kertaa käytiin kävelemässä kylätie. Aurinko lämmittää ja linnut laulaa. Kyllä maalla on mukavaa.
Keräännytään leiritulille. Ilta hiipii, laulattaa, sana on vapaa. Sanoja sitten riittääkin pitkälle yöhön. Välillä käydään peittelemässä peteihin pienimmät, isommat levittäytyy pitkin pihoja ja nuorison äänet kuuluvat pimeästä vielä silloinkin, kun koitan saada unen päästä kiinni.
Hyvästellessä hymyt hyytyy. Päätetään, että tämä ei ole mikään piste, vaan pilkku. Niin kauan kuin on elämää, on mahdollisuus tulla vielä yhteen. Emme me katoa maapallolta, eikä kuolema toivotavasti vielä korjaa. Sanotaan siis: Voikaa hyvin, kaikki rakkaat, siiheksi kun taas tavataan. Isän taskuun, Pojan laskuun.
19 kommenttia :
Onpas kiva ja mielenkiintoinen blogi!
Terkut Budapestista!
Kylla mina asuisin mieluummin maalla, mutta kun naita tyopaikkoja on siella niin harvassa. Eika pitkat tyomatkat (ne ruuhkat, muistathan) houkuttele.
Mukavaa kun maalle paasee sentaan joskus kaymaan.
Tulee ihan haikea olo teidän puolesta kun näistä hyvästeistä lukee. Onneksi Istanbul on kuitenkin aika lähellä :D
Tästä taas tajusin, miten erilaista elämä maalla ja kaupungissa onkaan. Maalla on maaseudun murheet; kaupungissa kaupungin.
Olen samaa mieltä, kyllä maalla on mukavaa, maasta riippumatta. Olette kyllä melkoisen sosiaalisia, kun niin usein reissailette isommalla porukalla. Minusta ei sellaiseen olisi, oma perhe riittää matkaseuraksi ja ennenhän matkustin aina yksin.
Olipa idyllisiä kuvia!
Olen löytänyt itsestäni aika "road ragen" aina välillä täällä. Kun liikenteessä nämä paikalliset osaavat olla niin piittaamattomia, se on uskomatonta! Mutta kaikkeen tottuu ja ne lehmänhermot kasvaa itse kullekin...
Ihana paikka hieman unohtaa kaikki muut:) tuollaisessa voisi helposti viettää aikaa kauemminkin,mutta itse olen sen verran kaupunkilainen,etten liian kauan viihtyisi.Ihanan vihreää!
Ihanaa että käytte ystävien luona tervehdyskäynnillä yökunnittain...
Huomaan, että ystävät ovat teille tärkeitä ja rakkaita!
Oikein hyvää toukokuun viimeistä viikkoa sinulle / teille! ♥♥
Pisti miettimään omaa käyttäytymistä tässä järjettömässä Etelä-Ranskan liikenteessä... Niin mihin sitä kiire muka aina on, jäpitykset jääköön ainakin vähäksi aikaa ja pitääkin muistaa ottaa autoon mukaan positiivisempi asenne. Ihana reissu teillä, maaseudulla on varmasti ollut mukavaa.
Maalla on mukavaa, vaikka yksi suurista elamaa maarittavista jutuista on ollut asuminen nimenomaan suurkaupungin keskustassa, on viime vuosina alkanut tekemaan mieli johonkin missa kiire on tuntematon kasite, ehka sitten elakepaivilla?
Kivoja kuvia ja mietteitäsi maaseudulta ja vielä ystävien kanssa, mikäpä sen parenpaa, kummasti helpottaa kun pääsee toisiin ympyröihin ja pois ruuhkista, sielu ja mieli lepäävät;)
Tibs: Oi, Budabestistä! Olen ollut siellä kahdesti ja pitänyt kovasti näkemästäni! Tervetuloa mukaan tarinoihini!
Anu: Minä asuisin mieluiten maalla, mutta tarpeeksi lähellä kaupungin palveluista. Kirjasto ja Prisma ainakin täytyisi löytyä heti miten tavoitettavista:).
Pepi: Hyvästejä hyvästien perään. Mutta asialla on sekin puoli, että kohta siellä Kotkassa sanotaan, että "No, nyt me sitten tultiin."
Satu: Ja kaupungissa kaupungin edut, maaseudulla maaseudun. Molemmissa on puolensa, niin hyvät kuin huonot.
Saga: Olemme miehen kanssa molemmat ekstroverttejä ja mieluusti ihmisten ympäröimiä. Kunhan saadaan aina väliin ne erakkohetkemme ja yhteiset kahdenkeskiset ja perheenkeskiset hetkemme. Yksin en kyllä matkustaisi, paitsi sen matkan jonkun luo. Sen verran seurallinen taidan kuitenkin olla.
Terhi: Minä olen välillä aina saavuttanut sellaisen auvoisen rauhan, mutta viime päivät ovat olleet ihan mahottomia. Tuntuu, että koko kaupunki tukkeutuu tukkeutumistaan, ja kun odottaa jonossa jonon perään, alkaa miettiä, että mitä ihmeen järkeä tällaisessa ajan haaskaamisessa on.
Jael: Oma kokemukseni on osoittanut, että olen maksimissaan 3-4 päivän maalainen/mökkiläinen. Sitten rupeaa ahdistamaan jo ja tekee mieli sivistyksen pariin.
Aili: Ystävät on elämän suola, sokeri ja pippuri.
Tiina: Joskus se onnistuu. Hyvää musiikkia stereoihin ja menoksi. Ja joskus se ei sitten onnistu, ei millään.
Petra: Minäkin perään kuulutan nyt elämää, jossa ei ole kiire eikä jatkuva menemisen pakko. Niitä hetkiä, kun ehtii lukea kirjaa ja miettiä, että mitähän tekis vai olisko tekemättä mitään. Toivottavasti nyt ennen eläkepäiviä kuitenkin.
Kirsi: Maalla on mukavaa, ja sen jälkeen taas kotonakin asiat etenee. Hitaasti tosin, mutta eteneepä kuitenkin.
Mikä siinä onkin, että liikenne käy niin hermon päälle. Olisihan se tietysti kiva, että kaikki muut ymmärtäisivät pysyä poissa silloin kun minä olen matkalla :) Istanbulin liikennekaaos on ihan omaa luokkaansa, en varmaan uskaltaisi edes ajaa siellä. Maalla on mukavaa, mutta kaupungissa on omat ilonsa. Onneksi Eurooppa on pieni ja hyvästit vain väliaikaisia.
Ihania maaseutukuvia!
Olikohan tuossa yhdessä kuvassa jo salkoruusujakin?
Juuri samaa ajattelin kuin Cherikin, onneksi ystävänne asuvat Euroopassa. Lentäen ja jopa autolla pääsee aika nopsaan tapaamisiin.
Cheri: Luulen, että Suomessa en tule ikinä kiukuttelemaan liikenneruuhkissa:). Eurooppa on pieni, mutta rahahan se taitaa valitettavasti sanella asuntovelallisella neljän lapsen äidillä tuota liikkumista tästä eteenpäin?
Eeviregina: Salkoruusut on parhaimmillaan. Toivotaan, että tapaamiset onnistuu, sillä minä olen huono yhteydenpitäjä. Puhelimeen tai skypeen en koske, kun pakon edessä ja sähköposteilukin jää asioiden hoitamiseen. Tosi ystävät odottaa ja sitten kun päästään yhteen jatketaan siitä mihin jäätiin.
Työkiireet ja päälle vielä "vuosisadan flunssa", niin ei meinaa kanssanne maalle ehtiä...
Ihana kuvia ja haikeita tunnelmia ! Näin kuumeiseen taisi jo haikeutesi tarttua. Voikaa hyvin ja olkaa urheita ! t: Tiina
Viikko vierähti Pohjois-Karjalan maisemissa alkukesää haistellessa ja korvasieniä kerätessä. Yksi vastaan tuleva auto sinä aikana häiritsi rauhaamme. Hyvältä tuntui latautumisen jälkeen palata taas toisenlaisiin kuvioihinkin ihmisten, tapahtumien ja liikennevirtojenkin pariin. Kaikkea kohtuudella ja tasapainoisesti! Teillä muutos Istanbulista Kotkaan on sekin mittasuhteiltaan iso juttu!
Blogistin tämänhetkiselle tilanteelle kaikki myötätuntoni. Ohjelmoitu aikataulu lähiviikot ja kuukaudet. Koetun merkityksen ymmärtäminen ja sulattelu - ehkäpä sitten talvi-iltojen kynttilän ja takkatulen äärellä. Elämällä on paljon tarjottavaa. Anisi
Tiina: Nyt kun oli noita vieraita Suomesta, niin muistettiin kolikon sekin puoli. Ne, jotka täällä ollessa on ollut kaukana, onkin kohta taas lähellä.
Anisi: Kaikki tämä on muistoja elämän helminauhaan. En valita, mitä nyt välillä vähän:). Ja syksyllä sitten, joskus, on meillä ehkä tosiaan takkatuli. Ah, miten ihanaa. Sen mielikuvan voimalla nyt sitten takaisin hommiin...
Viehättäviä kuvia!
Lähetä kommentti