"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

78. tarina (Istanbul- metsäläisen Kücük Camlıca)

Lapsuuteni kului metsänlaidassa. Kotimme sijaitsi korttelin nurkassa ja takapihalta alkoi metsä. Mustikkamaat, kiipeilypuut, valohipat, metsäkeittiöt ja talvisin lumikuningattaren jääpalatsit olivat jokapäiväistä seikkailua. Äitien tehtävä oli huutaa: "syömään" ja ripustaa märät vaatteet kuivumaan.

Omani ovat suurkaupungin kasvatteja. "Ethän juokse autotielle. Älä lähde mihinkään oven edestä, ettei kukaan vie. Varokaa kulkukoiria. Pysykää näköetäisyydellä. Varo kuoppia, älä juokse." Onko ihmekään, että viihtyvät parhaiten sisällä. Pienin lähtee kyllä mielellään leikkipuistoon ja pojat isin seurana pelailemaan. Kaikki saa vielä mukaan yhteisille puistoretkille tai rannalle. Silti suren heidän elämättä jäänyttä lapsuutta luonnossa. Sitä, kun sai ja halusi itse mennä, tutkia ja tehdä.

Kunnollista metsää täältä ei löydy. Jos löytyykin, niihin ei saa metsäpalovaaran takia mennä. Muutama korvike sentään löytyy. Lähin niistä on Kücük Camlıcan metsäpuisto. Siellä saa astua nurmikolle tai levittää leirin piknikkiä varten. Juosta puiden välissä ja kiivetä puuhun. Kerätä kukkia, tutkia muurahaisen matkoja tai tunnustella miltä havut tuntuvat jalkojen alla.







Toisaalta, jos ei jaksa olla metsäläinen, voi myös pistäytyä syömään ravintolaan. Istua ihailemassa näkymää Marmaramerelle ja katsella kauniita kukkaistutuksia. Kävellä kivettyjä polkuja pitkin ja kuntoilla puiston laitteilla.




Kesäviikonloppuisin puisto on täynnä piknikkiä pitäviä turkkilaisia ja se tarjoaa oivan opintomatkan turkkilaiseen piknik-kulttuuriin. Siellä ovat katettuna posliinit. Pannussa tee hautuu ja liinoilla on ruokaa sen seitsemää sorttia. Isoisälle on viritetty riippukeinu ja isoäidin jalkojen päällä keinutetaan perheen pienintä uneen. Aika on pysähtynyt ja kenelläkään ei ole mihinkään kiire.



3 kommenttia :

anumorchy kirjoitti...

Minuakin saalittaa kaupunkilapset, joilla on niin erilainen lapsuus kuin omani.
Metsaan ei saa menna metsapalovaaran vuoksi???

Muistan etta olimme kaverien kanssa piknikilla jossain "Belgradin metsassa". Onko tuttu?

Aili-mummo kirjoitti...

Hei Mine!

Upea postaus lähiympäristöstänne.:D

Olen seurannut jonkin aikaa blogiasi, minusta tämä on mahdottoman mielenkiintoinen: paljon hyviä kuvia ja tarinoita tapahtumista.

Oikein hyvää viikon alkua sinulle ja perheellesi, Mine<3

Mine kirjoitti...

Anu: Turkkilaiset ovat sellaista piknik kansaa, että kantavat grillit mukanaan myös metsiin. Luullakseni tästä johtuu kielto mennä metsiin? Sitten on näitä "sallittuja metsiä", kuten tuo Belgradin metsä ja muutama muu. Ovat tuttuja, katsotaan tarinoinko niistä joskus vielä.

Aili: Voi kiitos. Mukavaa viikkoa sinnekin. Täällä onkin nyt hoppuviikko, joten katsotaan milloin kerkeän aloittamaan seuraavan matkan.