78. tarina (Istanbul- metsäläisen Kücük Camlıca)

Lapsuuteni kului metsänlaidassa. Kotimme sijaitsi korttelin nurkassa ja takapihalta alkoi metsä. Mustikkamaat, kiipeilypuut, valohipat, metsäkeittiöt ja talvisin lumikuningattaren jääpalatsit olivat jokapäiväistä seikkailua. Äitien tehtävä oli huutaa: "syömään" ja ripustaa märät vaatteet kuivumaan.

Omani ovat suurkaupungin kasvatteja. "Ethän juokse autotielle. Älä lähde mihinkään oven edestä, ettei kukaan vie. Varokaa kulkukoiria. Pysykää näköetäisyydellä. Varo kuoppia, älä juokse." Onko ihmekään, että viihtyvät parhaiten sisällä. Pienin lähtee kyllä mielellään leikkipuistoon ja pojat isin seurana pelailemaan. Kaikki saa vielä mukaan yhteisille puistoretkille tai rannalle. Silti suren heidän elämättä jäänyttä lapsuutta luonnossa. Sitä, kun sai ja halusi itse mennä, tutkia ja tehdä.

Kunnollista metsää täältä ei löydy. Jos löytyykin, niihin ei saa metsäpalovaaran takia mennä. Muutama korvike sentään löytyy. Lähin niistä on Kücük Camlıcan metsäpuisto. Siellä saa astua nurmikolle tai levittää leirin piknikkiä varten. Juosta puiden välissä ja kiivetä puuhun. Kerätä kukkia, tutkia muurahaisen matkoja tai tunnustella miltä havut tuntuvat jalkojen alla.

Toisaalta, jos ei jaksa olla metsäläinen, voi myös pistäytyä syömään ravintolaan. Istua ihailemassa näkymää Marmaramerelle ja katsella kauniita kukkaistutuksia. Kävellä kivettyjä polkuja pitkin ja kuntoilla puiston laitteilla.

Kesäviikonloppuisin puisto on täynnä piknikkiä pitäviä turkkilaisia ja se tarjoaa oivan opintomatkan turkkilaiseen piknik-kulttuuriin. Siellä ovat katettuna posliinit. Pannussa tee hautuu ja liinoilla on ruokaa sen seitsemää sorttia. Isoisälle on viritetty riippukeinu ja isoäidin jalkojen päällä keinutetaan perheen pienintä uneen. Aika on pysähtynyt ja kenelläkään ei ole mihinkään kiire.