81. tarina (Ja niin rakastuin Italiaan, San Marinoon ja pizzaani)

Laiva saapui Anconan satamaan klo. 15.15. Meitä oli ohjeistettu Italian kalliista moottoritiemaksuista, joten suuntasimme pienemmille teille. Tämä tarkoittikin sitten perinpohjaista tutkimusretkeä Italian pieniin kaupunkeihin, joita oli vieri vieressä tien varressa. Tie oli toivottoman hidas, sillä ajoimme käytännöllisesti katsoen koko ajan taajamassa. Hidas vauhti mahdollisti kuitenkin katselemisen moottoriteitä paremmin. Ja minähän katsoin. Tutkin. Ihastelin. Ahmin silmilläni. Italia oli ihan omanlaisensa ja minun silmissäni se oli heti kaunis.

Reittejä oli katsottu suunnilleen. Venetsiassa halusimme ehdottomasti käydä, mutta muuten olimme avoimet matkan houkutuksille. Tien vierelle alkoi ilmaantua opasteita San Marinoon ja teimme nopean päätöksen ajaa sinne. Italiassa oli ilmeisesti menossa joku juhlapäivä, sillä pienten kaupunkien ovet olivat visusti kiinni ja kadut todella tyhjiä. San Marino sen sijaan pullisteli väkimääristä. Jätimme auton hyvän matkaa alaspäin kukkulan huipulta ja hyppäsimme keskustaan vievään bussiin.

Ilma oli viileä, joten kaupunkikierros aloitettiin lastenvaatekaupasta. Esikoisen takki oli jossakin autossa emmekä jaksaneet palata sinne rattainemme. Tyttö sai siis matkamuistoksi uuden takin ja kierros sai alkaa. San Marino oli kaunis. Kukkulan huipulta ihailimme joka puolelle aukeavaa näkymää ensin sadetihkussa ja lopulta auringon pilkistellessä pilvien takaa. Kuljimme ihmisvirran mukana katuja ja kujia päätyen lopulta pizzeriaan. Kuinkas muutenkaan. Siihen pöydän ääreen olisimme mieluusti jääneet loputtomasti istumaan sillä suotta ei oltu pizza ja bolognese- maassa. Niin hyvää, sopivasti rapeaa, mutta suussa sulavaa pizzaa en ollut ikinä syönyt. Enkä syönyt koskaan enää uudestaan, ei sen puoleen. Päätin rakastaa Italiaa niin myötä kuin vastamäissä, mitä se tulevaisuudessa tuleekaan tarkoittamaan.

Illan hiipiessä Italiaan pysähdyimme meren äärelle Cervia- nimiseen pieneen kaupunkiin. Sesonki ei selvästikään ollut vielä alkanut, joten löysimme helposti sopivan hotellin. Peittelimme pikkuväen puhtaiden lakanoiden alle ja huokasimme helpotuksesta. Kiire oli kadonnut ja elämä oli totisesti Italian arvoista.