"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

207. tarina (Saatanan pöydästä kattopöytään)

Saavuimme Saatanan pöytään. Halusimme tietää miksi paikka kantoi sellaista nimeä. Ympärillä aukesivat näköalat joka suuntaan. Tasanteilla myytiin Ayvalık-tostia, eli paahtoleipää runsailla lisukkeilla. Muuta ruokaa ei ollut mahdollista saada eli ruokailemisesta tässä pöydässä ei selvästikään ollut kyse.

Internetin mukaan paikka sai nimensä sen muodosta. Tasainen kallionlaki oli tuonut jollekin mieleen pöydän. Tasanteen reunasta löytyi painauma, joka muistuttaa suurta jalanjälkeä. Tarinoissa alkoi elää ajatus Saatanasta, joka astahti pöydän nurkkaan.  Şeytan sofrası oli syntynyt. 

Alueen reunassa olevassa opastaulussa kerrotaan ihan toisenlainen tarina. Sen mukaan kauan sitten alueelle tuli nälänhätä. Kansa tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että nälänhädän syy täytyy olla kukkulalla asuvassa erakossa, jonka pääteltiin vehkeilevän paholaisen kanssa. Päätettiin lähteä antamaan miehelle sakin hivutusta. Paimen ehti varoittamaan erakkoa, joka valmisti tulijoille runsaan juhlapöydän. Väen saapuessa pahat mielessä, kutsui erakko heidät juhlapöytään. Vatsat täyttyivät ja mies sai elää. Paikka sai kuitenkin nimekseen Saatanan pöytä.

Ensimmäinen tarina oli siis mielikuvituksen tuotetta ja jälkimmäinen tarina ontuu. Jos oli nälänhätä, niin mistä erakko loihti juhla-aterian? Eikö se tehnyt hänestä syyllisen? Mokomakin vehkeilijä.





Oli aika viedä lapset iltauinnille. Ayvalıkissa itsessään ei ole kummoisia uima-rantoja, mutta sen vieressä on pitkät Sarımsaklın hiekkarannat.  Täällä lomailimme toisen ystäväperheen kanssa noin kymmenen vuotta sitten. Silloin alue oli vilkas, rannat hoidetut ja joka puolella ihmisiä ja elämää. Nyt paikka oli vielä hiljainen, ranta ja meri vain meidän käytössämme. Ihan ainoita vierailijoita emme kuitenkaan olleet. Paluumatkalla hotellille näimme Flamingo-parven iltapalalla tien vieressä. 








Sinä iltana olimme hotellin ainoat asukkaat. Saimme ilmaiseksi käyttöömme kattohuoneiston hulppean terassin. Jäljellä oli patonkia, joten kävin kysymässä lupaa käyttää hotellin uunia. Se myönnettiin. Näin saatiin iltapalaksi valkosipulipatonkiakin kaiken muun lisäksi. Ja taas yksi syy listaani: Tämän vuoksi suosin pieniä hotelleja.





Oletteko huomanneet, että ruoka maistuu paremmalle hyvässä seurassa, kauniissa maisemassa ja ulkoilmassa? Meillä oli kaikki edut puolellamme.

7 kommenttia :

Aili-mummo kirjoitti...

Tässä mielessä matkanne oli täydellinen (tuo loppukaneetti).<333

Kaunista sunnuntaita, Mine.<333

Yaelian kirjoitti...

Jänniä paikkoja löytyy Turkista;olen blogisi ansiosta nyt nähnyt paljon niitä virtuaalisesti:)
Kakkoskuva tuo melkein mieleen suomalaisen järvimaiseman!

Miltsu kirjoitti...

Kattoterassi iltapalan tunnelma on käsin kosketeltava. Ihanaa!

Kirjailijatar kirjoitti...

Hengästyttävän kaunis tuo maisema terassilta. Miten mitään noin kaunista voi ollakaan? Minäkin tykkään pienistä hotelleista, isoja välttelen tehokkaasti.

Ja mahtava tuo tarina erakosta. Toi mieleeni kirjan Tiikerin vaimo, jonka juuri luin. Se oli kiehtova sekoitus nykypäivää ja Balkanin alueen myyttejä ja maagisia tarinoita. Tuo tarina olisi voinut olla siitä kirjasta.

Mine kirjoitti...

Aili: Matkoista tulee täydellisiä, kun ei laita mahdottomia vaatimuksia loman suhteen:).

Yaelian: Niin, kyllä sinun on pian pakko tulla kokemaan kohokohdat ihan itse. Tykkään tässä maassa siitä, että eri kolkat on niin erilaisia.

Miltsu: Minä rakastan kattoterasseja. Olen onnekas, kun olen saanut itse asua sellaisessa asunnossa jo monta vuotta. Nautin edelleen jokaisesta parvekehetkestä. Tosin meidän parvekkeelta on TOOOOOSI paljon vaatimattomammat näköalat.

Kirjailijatar: Tätä hotellia piti eläkkeellä oleva opettajatar. Näki, että hotelli oli hänelle sydämen asia. Kaikki ei ollut tiptop, mutta tunnelmaa piisasi.

Minulla on muuten kirja: Kauneimmat pienet hotellit Turkissa. Nyt vasta muistin. Yleensä bongataan hotelleja lennosta tai tartutaan Lonely Planetin vinkkeihin. Tämäkin löytyi sieltä.

Anonyymi kirjoitti...

Olittepas te hurjassa paikassa ? No, jos ei nimi miestä pahenna, niin ei kai paikkaakaan ? Ihania kuvia ! Minua nauratti tuo loppukomenttisi; minulle valitettavasti maistuu ruoka myös yksin, sotkuisessa keitiössä ja sisätiloissa... t: Tiina

Mine kirjoitti...

Tiina: Kyllä minullekin maistuu. Etenkin nälkäisenä. Mutta jos saa valita, että syökö yksin sotkuisessa keittiössä vai kattoreasilla ystävien kanssa, valitsen kyllä sen jälkimmäisen.