"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

perjantai 3. elokuuta 2012

281. tarina (Delft- voi turkkilaiset)

Illan suussa saavuimme Delftiin, pieneen hollantilaiseen kanavakaupunkiin. Ajelimme kapeita teitä ja mietimme mistä aloittaisimme hotellien etsinnän. Pian peräämme takertui auto, joka seurasi meitä sinnikkäästi. Kiemurteli perässämme ajaessamme epämääräisesti sinne tänne. Kun lopulta pysähdyimme, autokin pysähtyi ja ulos hyppäsi itsensä Cemaliksi esittelevä mies. "Näin autonne rekisterikilven ja minun vain oli pakko tavata teidät.  Miten voin auttaa?" Cemal soitteli muutamia tuloksettomia puheluita. Jätti lopulta puhelinnumeronsa kaiken varalta. "Jos ette löydä mitään paikkaa, johon mennä."

Mieheni lähti kävellen etsimään hotelleja. Minä jäin lasten kanssa autolle. Seurasin kanavan elämää. Ohi lipuvia uimapatjoja ja lintuja. Pian ikkunaan koputettiin. "Näin Istanbulin numeron, enkä voinut kävellä ohi. Hyvää matkaa, ystävät, käy niin kateeksi, että saatte matkanne jälkeen palata Turkkiin." Seuraava turkkilainen koputti ikkunaan, koska toinen koputtelija oli käynyt hänen työpaikalla kertomassa, että lähellä oli turkin taitoisia autossa. Ahmetin kanssa keskustelin koti-ikävästä ja siitä mitä on kaivata jotakin, jota todennäköisesti ei enää ole olemassakaan. Lähtiessää hän viittoi kadulle haluten näyttää työpaikkansa. "Jos tulee jotakin ongelmia, hakekaa minut tuolta."










Lopulta mies saapui. Hotelli oli löytynyt. Me purimme tavaramme ja asetuimme taloksi valkoiseen taloon. Minä ja mies saimme suloisen yläkerta-huoneen. Lapset asettuivat taloksi kerrosta alemmaksi, eivätkä suostuneet lähtemään enää mihinkään. Kaivoimme siis eväät kassista ja jätimme jälkikasvun iltahetkeä viettämään. Me kaksi hiivimme vielä pimennyttä kaupunkia ihastelemaan.






Aamulla teimme kierroksen kaupungissa. Se oli hauska pieni kaupunki. Kanavat tekivät tietenkin oman erityisen ilmeensä. Minulla on tapana jäädä jumiin joihinkin asuntoihin näkemissämme paikoissa. Delftissä mietin, että miten somaa olisi asua tuossa pienessä talossa kanavan ääreesä. Siinä missä on harjakatto, silta vieressä ja kirkko naapurissa. Kuvasta ei näy, mutta talosta tuli ovi ulos pienelle tasanteelle. Siinä oli kaksi tuolia, joihin istahtaa kahviansa juomaan. Siinä varmasti kaikkoaisi surut ja huolet:). (Niin ja meidän hotellihuoneemme oli heti tuossa ylemmässä kuvassa, noista kattoikkunoista katsoimme alla lipuvaa kanaalia. Ei hullumpaa sekään.)












Moottoritiellä viereemme kiisi auto, josta huiskuteltiin hurjasti. Ikkuna avautui ja mekin avasimme ikkunan. "Merhaba!" Kun yhteinen kieli oli löytynyt autosta huudettiin: "Näin autonne ja tunsin ylpeyttä. Hyvää matkaa, olkoon tienne avoin." Voi rakkaat turkkilaiset.

9 kommenttia :

Saga kirjoitti...

Voi rakkaat turkkilaiset, ihanat! Minäkin olen kokenut tuon turkkilaisten avuliaisuuden. Se jaksoi/jaksaa hämmästyttää ja liikuttaa, etenkin, kun se on ihan aitoa välittämistä tuntemattomasta ihmisestä.

Aili-mummo kirjoitti...

Uskon kyllä, että tuollaisessa maassa (Turkissa) on hyvä elää avuliaitten ihmisten keskellä...;)))

Ihanat kuvat hollantilaisesta kaupungista! Kiitos, Mine!<3333

Matkatar kirjoitti...

Ihana tarina! Tekisikin mieli taas Turkkiin. Vaikka kävimme turistipaikka Alanyassa joskus 9 vuotta sitten, niin siitäkin jäi tosi mukavat muistot :)

Kirjailijatar kirjoitti...

Voi että! Ihmeellistä, että turkkilaiset käyttäytyvät noin. Lämmitti varmaan mieltä. Tai ehkä sitä itsekin haluaisi tavata suomalaisia, jos asuisi ulkomailla. Nyt vaan ärsyttää lomilla, jos törmää muihin suomalaisiin.

Mine kirjoitti...

Saga: Niin, auttaminen on niillä verissä. Se on kyllä aina yhtä hämmästyttävää. Euroopassa emme ole aiemmin törmänneet ihan näin ystävälliseen suhtautumiseen. Ehkä harvemmin Hollannissa asti ajelee ihmisiä turkkilaisella rekkarilla?

Aili: Täällä tosiaan apua saa aina. Jopa silloin kun ei halua:). Joissakin kaupoissa on niin aktiivisia pakkaajapoikia, että menee hermot. Minä kun haluan itse pakata ostokseni, sillä omaan selkeän järjestyksen, jota haluan noudattaa. Nyt kierrän nämä pakkaaja-kaupat kaukaa...

Matkatar: Tervetuloa! Täällä ihania ja vähemmän turistisia paikkoja löytyy. Ja sitten täällä on tämä Istanbuli!!

Kirjailijatar: Minä en käyttäytyisi noin, jos tapaisin suomalaisia täällä:). Turkkilaiset on ihan omanlaisiansa. Tai no, kyllähän minä mielelläni ehkä auttaisin, jos joku apua tarvitsisi. Mutta ehkä hieman erilaisella tyylillä?

Sateenkaari kirjoitti...

Euroopassa on varmasti lahes joka kolkassa turkkilaisia. Ja myös Euroopan ulkopuolella paljon. Silla avuliaalla ja ystavallisella luonteella autetaan kaikkialla.
İhanat kuvat.

Mine kirjoitti...

Sateenkaari: Niin on ja heidät löytääkin, kun laittavat ravintoloita pystyyn ja ryhtyvät työhön. Tekeeköhän maat kaltaisekseen. en tiedä?

Vihreatniityt kirjoitti...

Uskomatonta!

Mine kirjoitti...

Vihreatniityt: Ne on uskomattomia, mutta ihan tosia:).