303. tarina (Perhoslaakso- sinne on päästävä)

Emme palanneet Ölüdeniziin sen itsensä takia. Palasimme, koska halusin nähdä Perhoslaakson. Aamulla varustauduimme siis matkaan. Nousimme pikkuruiselle tielle, joka kiemurteli ylös vuoren rinnettä huimiin korkeuksiin. 

Pian  näimmekin laakson alaluolellamme. Etsimme sisäänpääsyä, joka myös löytyi. Alas ei päässyt autolla, vaan sinne olisi pitänyt patikoida noin 40 minuutin ajan erittäin vaikeakulkuisia polkuja. Joku retkeilijä oli tippunut ja kuollut vuosia sitten eksyttyään reitiltä, kertoi opaskirja. Meillä oli jalassa sandaaleja ja varvastossuja. Lämpöä noin 40 astetta. Olisi hullua edes kuvitella, että olisimme päässeet perille. Tai että olisimme ainakaan jaksaneet nousta sieltä takaisin ylös tällä kokoonpanolla. Käänsimme siis auton takaisin hotellille vievälle tielle. Ihastelimme laaksoa jyrkänteen reunalla ja päätimme etsiä sinne kulkevan veneen. Pakkohan sinne oli päästä, sillä se näytti niin kauniilta siellä alhaalla.

Ajoimme siis takaisin. Ylhäältä nappasimme kuvan myös Ölüdenizistä. Kaunishan se on tämäkin ranta, mutta jos minulta kysytään, niin Perhoslaakson ranta vei voiton tähän asti näkemäni perusteella.

Ölüdenizin rannalta lähti Perhoslaaksoon vene tietyin väliajoin. Ostimme matkaan juomisia ja sipsejä suolatasapainoa ylläpitämään. Kassissa oli pyyhkeet, snorkkelit ja  uikkarit. Nimensä Perhoslaakso on saanut siellä asustavasta perhosesta, jota ei esiinny missään muualla maailmassa.  Odotin siis näkeväni paljon perhosia lepattelemassa siellä ja täällä.

Meillä oli aikaa noin kolme tuntia ennen viimeisen veneen takaisin lähtöä. Päätimme siis ensin kävellä laakson pohjalla olevan luontopolun ja suunnistaa sen jälkeen uimaan laakson kauniille rannalle. Kyltit toivottivat meidät tervetulleeksi ja muistuttivat, että melu vahingoittaa perhosia. Oli siis kuljettava hiljaa ja rauhassa. Sehän sopi oikein hyvin. Hiljainen onkin ensimmäinen adjektiivi joka tulee perheestäni mieleen.

Missään ei näkynyt kävelymatkan aikana yhtäkään perhosta. Nekin hakeutuivat kuumimmaksi ajaksi kallionkoloihin ja varjopaikkoihin. Laakso oli kuitenkin kaunis, matka sopivan mittainen ja kääntöpaikalla sai käydä putouksen alla suihkussa. Putouksen vieressä olevasta syvennyksestä löytyivät lopulta nuo perhosetkin päivää pitämässä.

Loppuajan me lojuimme vedessä ja rannalla. Nautimme maisemasta ympärillämme. Täällä ei ollut turistivirtoja, mutta ääntä piti kallion reunaan rakennettu Rock- kahvila. Joskus näillä turkkilaisilla hieman tilannetaju pettää... 

Yötäkin olisi laaksossa voinut viettää rannan teltoissa. Iltakävelyllä hiljaisessa laaksossa ja uimassa kuunloisteessa. Ei kuulosta ollenkaan hullummalle. Täällä rannat tuskin olisivat sulkeutuneet kello kahdeksan? Palasimme kuitenkin hotellin peteihin viimeisellä vuorolautalla. Kannatti olla odottamassa sitä ja hypätä heti kyytiin. Osa porukkaa jäi rannalle veneen täytyttyä. Uskoakseni heidätkin sieltä jollakin noukittiin, mutta mitään varmaa en mene sanomaan.

Näin Perhoslaakson, ylhäältä ja alhaalta. Pitäen näkemästäni, iloiten kokemastani.