"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

perjantai 24. toukokuuta 2013

457. tarina (Mustafa ja Birgül - kun ilta menee pitkäksi)

Reilu 19-vuotta sitten nuori Birgül ja häntä seitsemän vuotta vanhempi Mustafa tapasivat asuinalueensa kadulla. Ei se ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mutta yhdessä viihdyttiin, liiankin hyvin. Kun 17-vuotias  Birgül katsoi kelloa, hän huomasi sen olevan liian paljon. Siitä seurasi paniikki. "Ei tytöt saanut täällä juosta poikien kanssa iltamyöhällä ulkona. Pelkäsin kamalasti, että mitä kotona sanotaan," hän kertoo. Tilanteesta ei näyttänyt olevan mitään kunniallista ulospääsyä ja näin ollen nuoripari hätäpäissään karkasi yhdessä. Karkaamista seuraavana päivänä he tulivat perheidensä eteen sydän vavisten katsomaan, että mitä karkaamisesta seuraa. "Siitä seurasi kahden viikon päästä järjestetyt häät!" Näin voi siis käydä Turkissa, kun ilta menee pitkäksi:).

Ensimmäinen vuosi asuttiin Mustafan kotona anopin, apen ja kotona olevien sisarusten kanssa. Talo oli pieni, mutta sopu sijaa antoi. Mustafa paljastui mukavaksi mieheksi. "Mustafa tykkäsi kuljetella minua pitkin Istanbulia ja esitellä paikkoja. Niinpä me harrastimme kuljeskelua," Birgül nauraa. Mies oli myös työteliäs ja teki useampaa työtä samaan aikaan, jotta mahdollistui muutto omaan asuntoon. Esikoinen syntyi 1,5 vuotta häistä ja hänet kannettiin jo omaan vuokra-asuntoon. Kuopus syntyi vuonna -99.


Päivää ennen Mustafan ja Birgülin häitä, oli Suomessakin juhlittu samoissa merkeissä. Viiden vuoden seurustelu oli johtanut lähes 20-vuotiaan Minen ja kolme vuotta vanhemman miehensä alttarille tahtomaan. Vuosien varrella syntyi kaksi lasta ja päätös muuttaa Turkkiin. Vajaan seitsemän avioliittovuoden jälkeen pariskuntien tiet yhdistyivät Istanbulissa huhtikuussa 2001. Mieheni ja Mustafa astuivat samaan lauttaan ylittääkseen Bosborin. Mustafa luki asuntoilmoituksia aikeissaan ostaa perheelleen oma koti. Meille taas piti löytää vuokra-asunto. "Oletteko te asunnonvälittäjä?" mieheni kysyi, käyttäen lähes kaikki osaamansa turkin sanat. Siitä alkoi yli 12-vuotta kestänyt ystävyys. Alkuun sanakirjaa pläräten, ilman yhteistä kieltä. Ihmettelen edelleenkin heidän loputonta kärsivällisyyttään meidän ulkomaalaisten kanssa.


Birgül kokee, että hän on saanut elää naapurustoaan vapaammin monessa asiassa. Pariskunnalla on aina ollut hyvä keskusteluyhteys. Mustafa on tunnettu myös Birgülin ystäväpiirissä mukavana ja puheliaana miehenä. "Meillä on mennyt yhdessä mukavasti. On ollut hyviä ja huonoja päiviä, mutta niistä on selvitty onneksi yhdessä. Minusta naisella täytyy saada olla omakin elämä, siksi Birgül on saanut tehdä päätöksiä omaan elämäänsä ja perhettä koskien. Sehän on vain hyvä, että naisella on omia mielenkiinnon kohteita ja omia asioita," Mustafa kertoo. Siltikin suomalainen perhe-elämä on Mustafan mielestä vielä ihan eri tasolla. Hän muistelee sitä epäuskoista tunnetta, kun selvisi, että olin lähdössä viikonlopuksi naisten kanssa matkalle ja mieheni oli jäämässä kotiin hoitamaan lapsia, joista pienin oli vielä vaippaikäinen. Birgül tarjoutui välittömästi auttamaan tässä vaikeassa tilanteessa, mutta mies selvisi ystävien ja naapurien hämmästykseksi ihan itse. Kuten monta kertaa sen jälkeenkin. Siitä hän sai moneksi vuodeksi ystäväpiirissämme lisänimen "Iyi aile babası" eli "Hyvä perheenisä".

Suomalaisen ja turkkilaisen perheen eroiksi Mustafa ja Birgül listaavatkin vanhempien tasa-arvoisemman suhteen, naisen koulutuksen ja roolien erilaisen jakautumisen perheessä, esim. juuri lastenhoidon suhteen. (Toimittajan huomio: Meillä tosin on oltu aika perinteisiä näissä rooleissa, sillä minä olin monta vuotta ihan kotiäitinä mieheni tehdessä pitkää päivää. Mieheni on kuitenkin aktiivisesti halunnut olla osa lasten elämää ja hänelle ei ole ollut vaikeaa vaihtaa vaippaa tms. Lisäksi hän on leikkisä isä, mikä on perinteiselle turkkilaiselle miehelle ehkä vielä meidänkin ikäluokassa outoa?) Lasten kasvatuksessa on myös Mustafan ja Birgülin mielestä eroja. "Teillä on aina ollut niin selvät säännöt ja yhteinen linja niiden pitämisessä. Kyllähän te sen tiedätte, millaista se meillä on ollut," Birgüliä naurattaa.


Me löysimme siis vuokra-asunnon, mutta Mustafa ei koskaan ostanut perheelleen asuntoa. "Vaikeutemme alkoivat siitä, kun me tutustuimme teihin," Mustafa heittää silloin tällöin pilke silmäkulmassa. Muutama päivä tuon miestemme ensitapaamisen jälkeen Turkissa näet tapahtui suuri talousromahdus. Mustafa ja Birgül menettivät pörssiromahduksessa koko omaisuutensa. Nämä 12-vuotta onkin ollut varsinainen kulttuurikoulu turkkilaiseen selviytymiseen jokapäiväisen elämän haasteissa. Mitä se tarkoittaa, kun yhteiskunta ei auta, mutta naapurit ja sukulaiset pelastavat pulasta aina uudelleen? Kuinka joku jaksaa aina ja aina yrittää uudelleen, vaikka yritys toisensa jälkeen menee pieleen? Kuinka avioliitto natisee, mutta säilyy, kun tsempataan? Mitä on kulkea vaikeuksien kautta voittoon, tai ainakin suhteellisen tasaiseen arkeen? Ja millaista on elää tätä kaikkea vierellä ystävänä. Sen ainakin tiedän, että ystävyys on punnittu moneen kertaan ja iloitsen valtavasti, että se on saanut jatkua kaikki nämä vuodet. Tämän parempia kulttuuriopettajia emme olisi voineet saada.


"Meidän maassamme on ongelmia, kuten kaikissa maissa, mutta uskon Turkin olevan matkalla kohti parempaa. Sosiaalisuus, perheen yhteys ja sukulaisuus on hieno asia, sillä silloin voi tietää, että aina on joku, joka auttaa ja pitää huolta," Mustafa sanoo. "Minusta naisten asema menee myös parempaan suuntaan. Ennen ei tullut kysymykseenkään, että nainen tekisi työtä, eikä häntä siksi tarvinnut kouluttaakaan. Nykyään onneksi näin ei enää ole," Birgül jatkaa. Perheen oma kuopus, tyttö, valmistautuu peruskoulun loppukokeisiin ja koko perhe jännittää saako hän tarpeeksi pisteitä poliisikoulua varten. Myös Birgül on palannut koulun penkille ja menossa on autokoulu. "Minä olen  itseasiassa tosi hyvä ajamaan," hän tuumaa. Eikä minun ole ollenkaan vaikea uskoa sitä.

On ollut ilo saada tutustua teihin  Daya, Kazim, Ilayda, Erdinc, Mustafa ja Birgul, ja nähdä teidän kauttanne turkkilaisuuden parhaat palat. Toivon, että ette koskaan joudu yleistyksen, ennakkoluulojen tai rasismin kohteeksi. Ettei kukaan määrittele teitä omilla mittareillaan, väheksy tai paina teitä uskonnon, sukupuolen, perhetaustan tai taloudellisen tilanteenne vuoksi. Voitte ylpeinä sanoa olevanne turkkilaisia. Kiitos kaikesta, jakamisestanne ja ennenkaikkea ystävyydestänne, joka on kantanut kaikki nämä ulkomaalaisuuteni vuodet! 

15 kommenttia :

Petra kirjoitti...

Talousromahdus oli kamala juttu monelle, yhdessa yössa saattoi menna kaikki. Tiedan miehia, joiden vaimo lahti samaisena paivana silla mitas sita tyhjataskulla tekee. Tama henkilösarja oli aivan ihana! Linkkaan blogisi kirjoitukseeni mika sivuaa vahan machoilua, jos siita sinkkuiluista sitten viikonlopun aikana :) Mukavaa viikonloppua!

mimon mami kirjoitti...

Kiitos näistä henkilökuvista, jotka valottavat kovasti aitoja turkkilaisia eikä sitä, mitä turisti kohtaa kadulla.
Aurinkoista viikonloppua (vaikka niinhän siellä)meillä on satanut jo kaksi päivää,mutta luonto vihertää puhtaana.

Satu kirjoitti...

Kiitos sinulle näistä aivan ihanista elämäntarinoista. Nyt en ainakaan enää ikinä ajattele, että Turkki on pelkkää aurinkorantaa ja turisteja huijaavia kauppiaita. :-D Tosin en ole ajatellut niin enää pitkään aikaan - kiitos sinun, Petran ja Karoliinan. <3

Pepi kirjoitti...

On ollut ilo saada tutustua myös tätä kautta heihin :)
Kiitos erittäin mukavista henkilökuvista!
Ja mukavaa viikonloppua!

Anonyymi kirjoitti...

Hei!!

Kiitos mielenkiintoisista turkkilaisista henkilökuvista ja miten kauniisti heistä kirjoitat....vedet silmissä olen niitä lukenut.

Meidän Turkin matkamme jouduttiin perumaan, en saa lentää veritulppaisella jalalla:(( harmitti ja itketti, mutta uusi matka suunnitelmissa heti, kun saan luvan lentää. Toivottavasti mahd pian....
Terkuin Ulla

Mine kirjoitti...

Petra: Meillehän se oli oikea onnenpotku, saatiin koti perustettua ja ostettua auto tosi halvalla, Mutta kun samalla näki mitä se teki ystäville ja naapureille, ei sitä voinut kovin iloita. Mukavaa viikonloppua myös sinne.

Mimon mami: Aurinkoa on tosiaan piisannut siihen malliin, että on jäänyt lenkkeilyt lenkkeilemättä. Tänään oli tuulta ja otin taas itseäni niskasta kiinni...

Satu: Piti ihan käydä tarkistamassa, että olethan se sinä. Kuva oli vaihtunut:). Tämä maa pitää sisällään niin monenlaista ja siksi sitä helposti tulee yleistettyä molempiin suuntiin.

Pepi: Kiva kun tykkäsit. Viikonloppusiivoustahan tässä kai pitäisi ruveta tekemään..

Ulla: No voihan harmi, mutta täytyyhän se tulppa hoitaa sieltä pois. Sen jälkeen sitten pääset matkaan entistä ehompana?

Aili-mummo kirjoitti...

Ihana kirjoitus turkkilaisista ystävistänne, kiitos Mine!

Onni, että teillä on monta ystäväparia siellä Istanbulissa, voitte nauttia toistenne avusta ja seurasta.<33333

Allu kirjoitti...

Onneksi ei Suomessa ollut noin, en tykkäis varmaankaan olla naimisissa sen ensimmäisen pojan kanssa, jonka kanssa ilta meni pitkäksi. :D

Mari kirjoitti...

Toistan taas itseäni. Näistä henkilökuvista saisi myös kirjan!

Jael kirjoitti...

Paikallisiin ystäviisi on ollut mukava tutustua:) Tämäkin tarina oli mielenkiintoinen.Minullahan on oma turkkilaiseni,11-vuotias Beyza,jonka vanhemmat ovat turkkilaisia vierastyöläisiä(kuva viimeisessä postauksessani) .Mukava tyttönen ja joskus aina mietin että miksi piti mennä toiseen maahaan elantoa tienaamaan.

Mine kirjoitti...

Aili: Kyllähän se auttaa maahan ja kulttuuriin tutustumisessa kummasti, kun on paikallisia ystäviä. Ja ihmiset ne Turkinkin tekee. Ennemminkin tuntuu kummalta, kun on niitäkin ulkomaalaisia jotka eivät halua tutustua kehenkään paikalliseen.

Allu: Minäkin olen kiitollinen siitä, että ei tarvinnut sitä ekaa ottaa. Ja siitäkin, että äiti ei valinnut:). Mutta täällä olen oppinut, että kyllä se voi toisinkin onnistua. Uskomatonta kyllä:).

Mari: Kunhan joku saisi aikaiseksi kirjoittaa:).

Jael: Turkkilaisia taitaa olla ympäri maailmaa ja missä ovatkin ryhtyvät töihin. Ystäväperheen pojan vitsi kuuluikin näin: Miksi turkkilaiset ei voi pelata jalkapalloa? Koska kun näkevät kulman, perustavat sinne pizzerian....

mizyéna kirjoitti...

Voi tähänkö päättyy tämä mielenkiintoinen sarja!! Minä haluaisin lukea lisää ja lisää. Kiitos näistä!

Anonyymi kirjoitti...

Kun tekee päivästä ja vuodesta toiseen työtä ihmisten ja heidän ongelmiensa (mielenterveys) kanssa ja joutuu ottamaan kantaa usein aika voimakkaasti, vaikka kuinka yrittäisi tehdä potilas- ja asiakaslähtöisesti työtä, niin nyt olen NAUTTINUT siitä, että olen saanut "tutustua" ystäviisi ilman paineita neuvontaan / ohjeisiin tai muuhunkaan.

Ihmisten tarinat ovat niin mielenkiintoisia, erilaisia, koskettavia ja surullisiakin -- hienoja juttuja; KIITOS Toimittajalle ! t: Tiina

Ps. Meidän aamu käynnistyi poliisien seurassa... Viime yönä oli käynyt varkaita vieden autosta renkaat + vanteet. Todella röyhkeästi toimittu sanoivat poliisitkin ! Asutaan todella rauhallisella alueella, joten poliisit epäilivät, että varkaus olisi etukäteen suunniteltu ja harkittu...

Live at N-town kirjoitti...

Kiitos taas tarinasta! Ilolla lueskellen aina.

Mine kirjoitti...

Mizyena: Nyt se päättyy, ainakin tältä osin. Kiitos.

Tiina: Voi miten kurja aamu teillä olikaan! Ollaanpas sitä röyhkeitä, totta tosiaan. Toivotaan, että varkat jää kiinni. Ja kiitos. Ihmiset ovat tosiaan mielenkiintoisia ja eroistaankin huolimatta pohjalla on kaikilla lähes samat toiveet ja tarpeet?

Live at N-town: Kiva, jun käyt lukemassa.