"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

lauantai 10. toukokuuta 2014

677. tarina (Vapaina liian pienissä pöksyissään)

Kun Şanlıurfasta jatkaa 44 km kohti Syyrian rajaa, saavutaan Aabrahamin kotikaupunkiin eli Harraniin. Joidenkin historiantutkijoiden mukaan Harran oli myös Laabanin koti, jossa myös Iisak ja Jaakob asustelivat jonkin aikaa. Nykyään Harran on varsin uinuva kyläpahanen, mutta aikanaan se oli merkittävä keskus. Täältä meni muinoin Damaskoksesta Niiniveen kulkeva tie ja Harran seisoi Karkemishiin risteävän tien kohdalla. Risteysasemansa vuoksi siellä on taisteltu useat taistelut ja maata on asuttaneet useat eri heimot. Tällä hetkellä on arabien vuoro. Harranin kylän asukkaat ovat 100% arabeja.

Harran tunnetaan perinteisistä mehiläispesää muistuttavista taloistaan. Viimeiset asukkaat taloissa asuivat 1990-luvun loppupuolelle, mutta edelleen niitä käytetään varastoina ja osa taloista on säilytetty museoiksi. Tällä kertaa jaksoin myös kävellä islamilaisen yliopiston raunioille. Täällä tutkittiin mm. tähtitiedettä ennen kuin mongoolit tulivat ja pistivät yliopiston tasaiseksi. Uuteen nousuun kaupunki ei koskaan lähtenyt. Cüllab- ja Deysan jokien kuivumisesta johtui, että viljely kävi alueella mahdottomaksi ja elämä on kesäkuukausina erittäin kuluttavaa. Oppaamme mukaan lämpötilat nousevat jopa 50 asteeseen. Nytkin oli lämmin, mutta onneksi aurinko pysytteli pilven takana ja jaksoimme hyvin kulkea kylässä.




Matkaseurue oppaan kuvaamana. Yllä yliopiston rauniot.






Tämä talo oli oppaamme lapsuuden koti. 18 huonetta on toisiinsa yhteydessä sisäpihan kautta. Talot ovat kesällä yllättävän viileitä sisältä ja talvella lämpöä tulee kekojen alla poltettavista nuotioista. Oppaan isä käskyttää pihalla väkeä hakemaan meille juotavaa ja kertoo, että 1990-luvun loppupuolella antoivat periksi modernimman elämän kutsulle ja muuttivat tavalliseen taloon. Minusta hän kuulostaa vähän haikealle, eikä ihme, olihan talo ollut heidän suvullaan jo monta sataa vuotta. Näitä mehiläiskeko-taloja on myös yhdessä kylässä Syyriassa (nimi on tippunut mielestä) ja Italian Alberobellossa, jossa talot on tosin tehty kivestä, eikä tiilen ja saven yhdistelmästä, kuten Harranissa.








Kaikesta näkee, että elämä on arkista ja vaatii paljon. Turistien vuoksi ei olla jaksettu nähdä vaivaa tai miettiä sitä, mikä olisi "kylän ulkoasuun sopivampi ratkaisu". Rumat betonijatkot ja sinisestä pressusta tehdyt karjasuojat ovat in. Lapset kirmaavat vapaina pitkin kylän raittia liian pienissä pöksyissään, mutta näyttävät niin iloisilta. Jos on peti, johon päänsä kallistaa, ruokaa, jolla vatsansa täyttää ja joku jota halata, silloin omistaa jo paljon.



Olin varannut meille päiväksi auton ja kuskin. Hän oli ikäiseni mies, jonka kanssa juttu luisti. Selviteltiin elämänhistoriat, jotka meillä kahdella kulkikin samansuuntaisesti. Oltiin menty samana vuonna naimisiin nuoruuden rakkauden kanssa. Saatu neljä lasta aika samalla aikataululla. "Oletko onnellinen," kuski kysyi ja sanoin olevani. "Minulla on käynyt hyvä onni ja sain miehen, jota saan edelleen rakastaa. Kuinka sinun kävi?" Hyvin oli kuulema käynyt ja kuskimmekin oli onnellinen ihminen. Kouluja ei ollut käynyt, mutta oli imenyt oppailta kuulemiaan tarinoita kuin pesusieni ja me pääsimme näistä tarinoista osalliseksi matkojen aikana. Kuultiin syyrialaisten pakolaisten tilanteesta, alueen viljelykset, legendat ja syy violetin värin suosioon. Ja aina sai ehdottaa, että "Pysähdyttäisiinkö tässä tai käytäisiinkö vielä katsomassa se?" Kuten vaikkapa Jobin luola, jossa Job kaiken menetettyään vietti seitsemän vuotta, kunnes Jumala taas käänsi kaiken hyväksi.


Itse luola oli hielle haiseva ja tupaten täynnä oleva koppi, jota ei tullut kuvattua. Sen sijaan kuvasin nämä "parantavasta lähteestä" vettä ammentavat pyhiinvaeltajat.



Pistetäänpäs nyt tähän kohtaan pilkku, jatkan sitten loppupäivän seikkailut ensi kerralla. Ulkona sataa ja rukouskutsu kaikaa. Esikoinen odottaa äitiä, sillä meillä on tänään tiedossa nimpparipäivän viettoa ostarissa:).

11 kommenttia :

Carola Lehtonen kirjoitti...

Ja matka jatkui ja uusia paikkoja kuviesi ja tarinoidesi kautta tietoisuuteen, kiva näistä minä pidän!Meilläkin pakataan, tosin vain yhden perheenjäsenen reissua varten vielä tässä vaiheessa, muilla lomia saadaan vielä tovi jos toinenkin odotella;( kuten näemmä tätä kevään ja kesän tuloakin, koko viikko on ollut todella sateinen, nyt näyttää paremmalta...kaipaan jo lämmintä...luonto tosin on tykännyt sateista ja alkaakin ihan juuri olla kauneimmillaan, kivaa nimmaripäivän viettoa sinnepäin!!

Amalia kirjoitti...

No mikä sen violetin salaisuus on?

Jael kirjoitti...

Olettepa olleet mielenkiintoisassa paikassa.Ja jännät nuo mehiläispesätalot,tuollainen sopisi minullekin;D

Allu kirjoitti...

Ehdinkin jo ajatella, että talot muistuttaa Apulian trulleja ja sieltähän tulikin sitten tekstissäsi vahvistus. Sä olet kyllä nähnyt niin paljon Turkkia, että voisit kirjoittaa matkaoppaan.

Kikka N kirjoitti...

Kauniita kuvia ja mielenkiintoisia...
siitä tulikin mieleeni, että ethän poista tätä blogia kuitenkaan..Olen ajatellut, että jos jonain päivänä pääsisin Istanbuliin, hakisin blogistasi nähtävyydet ja ruokapaikat ;)

Anonyymi kirjoitti...

Yhdyn Kikkan toiveeseen. Vuosi sitten olin noin sadan kilometrin etäisyydellä Sanliurfasta. Nyt kyllä harmittaa, että emme jatkaneet matkaa siihen suuntaan. Haaveilen matkasta Itä-Turkkiin. Joskus se vielä toteutuu. Blogisi olisi erinomainen apu matkan suunnittelussa. Anisi

Satu kirjoitti...

Kyllä olette taas mielenkiintoisia paikkoja nähneet! Mutta tuo eläin tuossa yhdessä kuvassa, onko se lintu vai lisko, vai jokin niiden yhdistelmä?

Mine kirjoitti...

Kirsi: Oli hieno matka ja uusi matka jo oven takana, vaikka ei ole ehtinyt edellisen reissunkaan vaatteita vielä pestä. Tämän tulevan matkan jälkeen jo rauhotutaan ja ruvetaan pakkaamaan…

Amalia: Entisaikaan purppura oli ylellisyystuote ja sen vuoksi nykyään, kun se on rahvaankin ulottuvilla, sitä myös Sanliurfassa suositaan. Minä olen ajatellut purppuran viininpunaiseksi, mutta Urfalaisittain se on tämä violetti.

Jael: Olen aiemminkin sanonut, että Harran on takuulla yksi eksoottisimmista paikoista jossa olen ollut.

Allu: Ne Italian talot on valitettavasti vielä näkemättä. Ehkä joskus tulevaisuudessa ne on vielä mentävä katsomaan.

Kikka: Eiköhän tämä voi jäädä tänne roikkumaan. Pääsen sitten omiakin muistoja virkistämään. Ne valokuvakirjat kun ei ole vielä läheskään kaikki tehdyt.

Anisi: Suosittelen. Liitä Sanliurfa Mardiniin ja Midyatiin. Ovat kaikki uskomattoman hienoja paikkoja ja lähellä toisiaan!

Satu: Se oli ihan tavallinen lintu, joka antoi edessä olevalle koppikselle kyytiä. Tuo liskon häntä taisi vain olla maassa oleva köyden pala:).

A kirjoitti...

Mine, kiitos kivasta postauksesta:)
Hyvää äitienpäivää sinulle! ♥♥

Amalia kirjoitti...

Olen auralaisten kanssa samaa mieltä ;)

Mine kirjoitti...

Aili: Ole hyvä, Aili. Kivoista paikoista saa kivoja postauksia.

Amalia: Eiköhän tämä täällä seiso auralaisten ja muiden luettavana.