677. tarina (Vapaina liian pienissä pöksyissään)

Kun Şanlıurfasta jatkaa 44 km kohti Syyrian rajaa, saavutaan Aabrahamin kotikaupunkiin eli Harraniin. Joidenkin historiantutkijoiden mukaan Harran oli myös Laabanin koti, jossa myös Iisak ja Jaakob asustelivat jonkin aikaa. Nykyään Harran on varsin uinuva kyläpahanen, mutta aikanaan se oli merkittävä keskus. Täältä meni muinoin Damaskoksesta Niiniveen kulkeva tie ja Harran seisoi Karkemishiin risteävän tien kohdalla. Risteysasemansa vuoksi siellä on taisteltu useat taistelut ja maata on asuttaneet useat eri heimot. Tällä hetkellä on arabien vuoro. Harranin kylän asukkaat ovat 100% arabeja.

Harran tunnetaan perinteisistä mehiläispesää muistuttavista taloistaan. Viimeiset asukkaat taloissa asuivat 1990-luvun loppupuolelle, mutta edelleen niitä käytetään varastoina ja osa taloista on säilytetty museoiksi. Tällä kertaa jaksoin myös kävellä islamilaisen yliopiston raunioille. Täällä tutkittiin mm. tähtitiedettä ennen kuin mongoolit tulivat ja pistivät yliopiston tasaiseksi. Uuteen nousuun kaupunki ei koskaan lähtenyt. Cüllab- ja Deysan jokien kuivumisesta johtui, että viljely kävi alueella mahdottomaksi ja elämä on kesäkuukausina erittäin kuluttavaa. Oppaamme mukaan lämpötilat nousevat jopa 50 asteeseen. Nytkin oli lämmin, mutta onneksi aurinko pysytteli pilven takana ja jaksoimme hyvin kulkea kylässä.

Matkaseurue oppaan kuvaamana. Yllä yliopiston rauniot.

Tämä talo oli oppaamme lapsuuden koti. 18 huonetta on toisiinsa yhteydessä sisäpihan kautta. Talot ovat kesällä yllättävän viileitä sisältä ja talvella lämpöä tulee kekojen alla poltettavista nuotioista. Oppaan isä käskyttää pihalla väkeä hakemaan meille juotavaa ja kertoo, että 1990-luvun loppupuolella antoivat periksi modernimman elämän kutsulle ja muuttivat tavalliseen taloon. Minusta hän kuulostaa vähän haikealle, eikä ihme, olihan talo ollut heidän suvullaan jo monta sataa vuotta. Näitä mehiläiskeko-taloja on myös yhdessä kylässä Syyriassa (nimi on tippunut mielestä) ja Italian Alberobellossa, jossa talot on tosin tehty kivestä, eikä tiilen ja saven yhdistelmästä, kuten Harranissa.

Kaikesta näkee, että elämä on arkista ja vaatii paljon. Turistien vuoksi ei olla jaksettu nähdä vaivaa tai miettiä sitä, mikä olisi "kylän ulkoasuun sopivampi ratkaisu". Rumat betonijatkot ja sinisestä pressusta tehdyt karjasuojat ovat in. Lapset kirmaavat vapaina pitkin kylän raittia liian pienissä pöksyissään, mutta näyttävät niin iloisilta. Jos on peti, johon päänsä kallistaa, ruokaa, jolla vatsansa täyttää ja joku jota halata, silloin omistaa jo paljon.

Olin varannut meille päiväksi auton ja kuskin. Hän oli ikäiseni mies, jonka kanssa juttu luisti. Selviteltiin elämänhistoriat, jotka meillä kahdella kulkikin samansuuntaisesti. Oltiin menty samana vuonna naimisiin nuoruuden rakkauden kanssa. Saatu neljä lasta aika samalla aikataululla. "Oletko onnellinen," kuski kysyi ja sanoin olevani. "Minulla on käynyt hyvä onni ja sain miehen, jota saan edelleen rakastaa. Kuinka sinun kävi?" Hyvin oli kuulema käynyt ja kuskimmekin oli onnellinen ihminen. Kouluja ei ollut käynyt, mutta oli imenyt oppailta kuulemiaan tarinoita kuin pesusieni ja me pääsimme näistä tarinoista osalliseksi matkojen aikana. Kuultiin syyrialaisten pakolaisten tilanteesta, alueen viljelykset, legendat ja syy violetin värin suosioon. Ja aina sai ehdottaa, että "Pysähdyttäisiinkö tässä tai käytäisiinkö vielä katsomassa se?" Kuten vaikkapa Jobin luola, jossa Job kaiken menetettyään vietti seitsemän vuotta, kunnes Jumala taas käänsi kaiken hyväksi.

Itse luola oli hielle haiseva ja tupaten täynnä oleva koppi, jota ei tullut kuvattua. Sen sijaan kuvasin nämä "parantavasta lähteestä" vettä ammentavat pyhiinvaeltajat.

Pistetäänpäs nyt tähän kohtaan pilkku, jatkan sitten loppupäivän seikkailut ensi kerralla. Ulkona sataa ja rukouskutsu kaikaa. Esikoinen odottaa äitiä, sillä meillä on tänään tiedossa nimpparipäivän viettoa ostarissa:).