"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

707. tarina (Hioakaan ei enää huvita)

Remontti alkaa pursuta korvistakin. Tiedämme ainakin sen, että tapetointi on inhottavaa hommaa, mutta vielä inhottavampaa on vanhojen tapettien irrottaminen. Maalaaminen alkaisi riittämään. Hioakaan ei enää huvita. Seitsemäntenä päivänä Jumalakin lepäsi. Tästä on terveellistä vetää johtopäätös sille, että ihmisenkin kannattaa levätä ja jättää remontit sunnuntaisin sikseen. Sen sijaan voi lähteä vaikka pyöräretkelle opettelemaan esikoisen koulureittiä.

Kotka on ihan uskomattoman hieno kaupunki. Keskusta sijaitsee saarella, joten tulee sinne mistä suunnasta tahansa, saa ylitellä siltoja. Meidän koti sijaitsee aika lähellä keskustaa, joten pyöräily keskustassa sijaitsevalle koululle käy kätevästi. Ensin ohitetaan keskussaairaala ja sokeritehdas, ajetaan siltojen yli saareen ja pian jo ollaan perillä.




Tässä taustalla näkyvässä  lukiossa kävin itse aikoinani. Naapurissa on Kotkan kirkko ja kirjasto.

Mennessä käytettiin toista reittiä ja tullessa toista. On siltoja joista valita. Takaisin tultiin Hovinsaaren kautta. Poikue on tottumaton pyöräilyn ja liikenteen suhteen. Istanbulissahan koulubussi haki kotiovelta ja kuljetti koulun ovelle asti. Suomen mukanaan tuoma vapaus liikkumiseen on siis uutta ja ihmeellistä. Äidillä on sydän vähän sykkyrällä. Muistavatko olla varovaisia kadun ylityksessä ja osaavatko pysyä tien reunassa? Ovathan turvassa?







Uudet kotikulmat on myös ollut riemun aihe. Minulla oli ystäviä kouluaikoina, jotka asuivat täällä, mutta vasta nyt näen alueen hienouden. Vanhat puutalokorttelit on kuin minulle tehdyt. Jaksan ihastella aina uusia löytöjä, joita  putkahtelee eteeni uusilla kulmilla. Jokainen tie on nimetty lintujen mukaan; Allintie, Kiuruntie, Merilinnuntie. 



Kaikkein ihanin on oma koti. Illalla nappaan matot kainaloon ja kävelen tien toisella puolella olevalle matonpesupaikalle niitä hankaamaan. En voi vieläkään uskoa, että minä nyt asun täällä. Tällaisessa paikassa. Olohuoneen  ikkunasta saan katsella tätä:


Kuopus se siellä kiitää uudella pyörällään iltalenkillä.


Puiden takana pilkottaa meri. Ystäväni. Tänä iltana petaan pedin myös kuopukselle. Hänkin muutti tänään omaan huoneeseensa. Kolmikko seuraa perässä, kunhan saavat kontista sänkynsä.

Usein se on elämässä niin, että ilo ja suru kulkevat käsikädessä tai peräkkäin. Niiden välinen viiva on hiuksenhieno. Toisen alku merkitsee toisen loppua. Me muutimme Kotkaan, jotta saisimme olla viimeinkin rakkaittemme lähellä. Isäni menetin jo kauan sitten. Äitiäni olen hyvästellyt pala palalta. Altzheimer on vienyt häneltä muistin, liikuntakyvyn ja nyt se on viemässä elämän.

Muisto äidistä makaa sairaalassa ja minä kuljen remontin ja sairaalasängyn väliä. Paijaan äitini kuorta ja muistelen. "Sinä olit läsnä. Oli ihana herätä ja tietää, että istuit siellä jossakin. Olit aina paikalla, kun tulin koulusta kotiin. Keitit puurot ja mansikkakiisselit kesätyöläiselle. Olit lettumummi ja pakastimessasi oli aina Ville Vallattomia. Meillä oli yhteiset Porvoon reissut ja automatkat Ouluun. Jouluksi vaihdettu karvamatto ja rakastava kuri. Sinä olit riittävän hyvä äiti ja olisin halunnut pitää sinut vielä. Ihmetellä yhdessä tätä elämänvaihetta, kun tulimme takaisin. Äiti, olisin halunnut tulla sinunkin luoksesi." 

Soittivat sairaalasta ja pyysivät valmistautumaan lopulliseen lähtöön. Istuin sängyn äärellä ja veisasin ne virret, jotka muistin ulkoa. Sen jälkeen on saanut veisata monta muutakin. Vointi kohenee, huononee, junnaa paikallaan. Minulla on vielä äiti ja minulla ei ole enää äitiä. Minä olen vielä äiti, se ainakin on varmaa. Ja sitä äitiyttä ei olisi ilman tätä äitiä. Minua ei olisi ilman äitiä.


"Mua siipeis suojaan kätke, oi Jeesus Herrani, suojassas suo mun olla, jos kuinka kävisi. Sä kaikeks tule mulle, valollas neuvoillas. Suo joka päivää elää, mun yksin armostas."

Muistetaanpas siis elää tämä elämä. Olla tarttumatta lillukan varsiin. Iloita siitä, että on ilmoja pidellyt. Nähdä se hyvä mikä kuhunkin päivään on talletettu. Sulkea silmät siltä, mikä ei mennyt niinkuin toivottiin. Halataan niitä, jotka meillä on. Muistetaan rakkaudelle niitä, jotka meillä oli. Unohdetaan ne, jotka pitivät pahasti. Nähdään elämän rikkaus. Nähdään rakkaus, joka meille on lähimmissämme annettu. Ilo. Onni. Ne löytyy hetkistä. Ei anneta niiden valua ohi.

30 kommenttia :

Saga kirjoitti...

Tuli itku silmään ja pala kurkkuun äidistäsi ja tunteistasi lukiessa. Työskentelen itse hoitajana muistisairaiden vanhusten kanssa ja lohduttelen usein omaisia. Nyt en osaa sanoa sinulle mitään. Voimia yhteisten hetkienne pariin, on vaikeaa nähdä ja hyväksyä oma äiti huonossa kunnossa.

Kirjoitat sitten Istanbulista tai Kotkasta se ei vaikuta tekstin laatuun, yhtä mielenkiintoa herättävästi osaat kirjoittaa.

Vihreatniityt kirjoitti...

Minuakin alkoi itkettämään tekstisi. Jäähyväiset ovat niin rankkoja, vaikka olet joutunut luopumaan äidistäsi vähitellen jo pitemmän aikaa. Hienoa kuitenkin, että olet siellä ja voit elää viimeiset hetket äitisi kanssa. Kaikkea hyvää.

Allu kirjoitti...

Hienoa, että voi olla saattamassa äitiäsi. Surutyötä olet varmaan tehnyt jo pitempään, näin oli ainakin ystävälläni, jonka äiti kuoli muutama viikko sitten seitsemän vuoden kitumisen jälkeen. Lähetän sulle kilokaupalla voimia.

Terhi kirjoitti...

Voimia ja jaksamista sinulle Mine ja koko perheellesi!

turkin pippuri kirjoitti...

Voimia sinne <3 Postauksessani "Tuntematon potilas" käsittelinkin tämänkaltaisia tilanteita.. Tuli itsellekin kyynelet silmiin, kirjoitit niin kauniisti äidistäsi!

Kotka on kaunis kaupunki! Olenkin siellä koko tämän viikon töissä kun huomenna alkaa regatta ja meripäivillä jatketaan..

anumorchy kirjoitti...

Minullekin sait kyyneleet silmiin kirjoittaessasi niin kauniisti aidistasi.
Tuo muistutus elaa elaman hyvat asiat on ihan ajankohtainen meillekin taalaa nyt, vaikkakin ihan eri syysta. Tiedotusvalineista tulee sen verran raskaita uutisia.

Kotka on kaunis kaupunki! Lomailimme siella joku vuosi sitten ja pidimme kovasti.

mimon mami kirjoitti...

Voimia ja jaksamista tähän raskaaseen aikaan. Vaikka takana on pitkät jäähyväiset, tämä on niin lopullista.
ja voimia remontin loppurutistukseen!

Anonyymi kirjoitti...

Hei Anne...tervetuloa vaan kotiin. En tiennytkään, että Äitisi on sairaalassa. Halaus sinulle ja äidillesi. Kirjoitit niin kauniisti, koskettavasti. Hyvä, että voit nyt saatella hänet viimeiselle matkalleen.
Arja

Hurmioitunut kirjoitti...

Hyvin sanottu, että ilo ja suru kulkevat usein käsi kädessä tai ainakin peräkkäin. Samalta on tuntunut minusta useamman vuoden ajan. On saanut pelätä ja surra, mutta toisaalta iloita ja olla kiitollinen ja onnellinen. Sellaista se elämä on, ylä- ja alamäkiä. Ihana kuulla että Kotka on osoittautunut hyväksi valinnaksi ja näyttänyt parhaita puoliaan. Yhtä paljon pidän näistä tarinoista kuin Istanbulissakin, joka tarkoittaa siis sitä, että sinä olet se josta pidän, sinun tekstisi ja sinun elämäsi. Remonttiväsymystä osasin odottaa, melkoisen urakan otitte kantaaksenne, joten kyllä sunnuntailepoa ainakin vaaditaan. Lämpimiä ajatuksia Sinulle ja perheellesi. <3

Maria kirjoitti...

Voi miten kauniisti kirjoitit!
Kyllä, tämä päivä juuri tässä. Se on elämä. Kunpa aina muistaisi tarttua hetkeen.
Lämpimiä ajatuksia sinulle hyvästelyn hetkiin.

Kauniita kuvia kotikaupungistasi.

Helmi-Maaria Pisara kirjoitti...

Jaksamisia!

Cheri kirjoitti...

Voimia hyvästijättöön! Äidit ovat elämämme tärkeimpiä ihmisiä. Iloa uuteen kotielämään!

Anniina kirjoitti...

Luen tätä itku silmässä maaten lapsuudenkotini sohvalla. Yritän olla hiljaa ja huomaamaton, kun äiti nukkuu päiväuniaan omassa sängyssään. Äidilläni on alzheimer, ja hänen lähimuistinsa ei toimi. Hän tuntee minut vielä, mutta luopuminen äidistä on alkanut. Olemme retkellä kotona, äiti kun asuu hoitokodissa. Viiden kilometrin matka invataksilla oli jo suuri elämys. Nautin jokaisesta hyvästä hetkestä, kohta keitetään kahvit.

Voimia sinulle tuohon vaiheeseen, jonka tiedän olevan tulossa tännekin. Ihanaa, että olet saanut hyvän äidin ja tuhansia hyviä muistoja. Nyt saat jatkaa itse äitinä ja olla osana äitien tärkeää ketjua. Tärkeitä asioita on sekä ilot että surut.

Aili Mummo kirjoitti...

Elämä on luopumista pala palalta, mutta se on myös saamista ja onnea.♥

Jaksamista ja voimia sinulle, Mine!

♥♥

Anonyymi kirjoitti...

Minullakin tuli kyyneleet silmiin lukiessani kuvaustasi äitisi sairastamista. Oma äitini nukkui pois 6 vuotta sitten. Löydät olennaisen elämästä, missä sitten liikutkin. Voimia sinne!
Aune

Mine kirjoitti...

Saga: Minäkin olen ollut joskus muistisairaita hoitamassa sairaanhoidon harjoittelussa, joten hatunnostoni jokaiselle joka sitä työtä tekee. Äiti taas oli aikoinaan sairaalassa siivoamassa ja sieltä kerran kotiin tullessaan teki minulle hoitotestamentin: Katso, että eivät laita kahviini maitoa ja sokeria ja että tukka pestään säännöllisesti.

Vihreatniityt: Niin, kiitinkin äitiä, että malttoi odottaa tytärtä maailmalta. Tänään oli taas kuulema parempi päivä. Kuulema siksi, että en käynyt, menen aamulla.

Allu: Äiti on ollut iloinen muistisairas, mikä on ollut itselleni voimavara. Osastolla on nähnyt myös heitä, joilla on jatkuva ahdistus päällä ja voi kuvitella kuinka rankkaa se on omaiselle. Minun äitini kikattaa, sitähän nyt kuuntelee mielellään.

Terhi: kiitos, niin kuin päiväs niin on voimas.

Turkin pippuri: Googletin ja kävin lukemassa. Voimia sinulle työhön! Ja tervetuloa ihanaan Kotkaan. Tulemme meripäivillä pyörähtämään, joten nappaa hihasta jos tunnistat.

Anu: Koskaan ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan, siksi kannattaa nauttia, iloita ja elää tänään.

Mimon mami: Kuolema on loppu, mutta myös ovi uuteen.

Arja: Karhulassa, siellä naapurissa melkein. Tänään oli kuulema taas höpötys päivä, joten keskityin tapetointiin ja menen aamulla. Kiitos sinulle kaikesta tähän astisesta hoidosta!

Hurmioitunut: Niinhän nuo kulkevat käsikynkkää; ilo ja suru, syntymä ja kuolema. Tehden toinen toisestaan voimakkaan ja maustaen elämän sellaiseksi, että tietää eläneensä.

Maria: Jo kauan sitten lakkasin elämästä sitten kun. Mitä jos sitten en enää ole? Elän siis tässä ja nyt ja ammennan siitä mitä on tarjolla.

Helmi-Maaria: Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Cheri: Äidit ovat alku ja kantoalusta. Hyppypaikka omille siiville. Kannustusjoukot ja taustatuki.

Anniina: Voimia sinulle omaan saattohoitoosi. Kolme vuotta sitten vein äidin hoitokotiin ja se oli hänestä ihana paikka. Katsotaan pääseekö hän enää sinne ihanaan paikkaan vai kenties jonnekin vielä ihanampaan?

Aili: Elämä on. Koskaan ei tiedä mitä edestään löytää, mutta eteenpäin on elävän mieli.

Aune: Tämä on minun elämäni, itse se on elettävä, mutta ei onneksi yksin. Kaikki joita matkalla kohdataan jättävät meihin jälkensä. Tulevat osaksi elämän matkaa. Äidin ja minun matka on saanut kestää jo 40-vuotta ja siinä on monta syytä kiittää.

Jael kirjoitti...

Niin surullista tuo äitisi hyvästijättö.Tädilläni on myös aika pitkälle kehittynyt Alzheimer,ja nyt kesällä oli hän enemmän poissa kuin läsnä,on se niin julma sairaus!
Voimia sinulle!

Kotka näyttää kauniilta,en ole koskaan käynyt mutta kuullut että on kaunis kaupunki,ja odottelenkin tulevia postauksiasi kaupungista.

Satu kirjoitti...

Tämä herätti niin paljon ajatuksia, että en oikein osaa pukea niitä sanoiksi. Kiitos siitä, että muistutit siitä, mikä on tärkeää. Voimia teille äidin viimeisiin hetkiin! Kuulostaa siltä, että sinulla ja äidilläsi on ollut hyvä ja rakkaudentäyteinen yhteinen taival. Se antaa varmasti voimia poismenon hetkellä.

Ja oli ihana nähdä kuvia entisestä kotikaupungista!

Kirjailijatar kirjoitti...

Voi Mine, pala kurkussa luin äidistäsi. Olen pahoillani ja toivon, että viimeiset yhteiset hetkenne ovat kauniita. Voimia teille kaikille.

Ja toisaalta, niin ihanaa, että olet nyt siellä meren äärellä, rakkaittesi lähellä.

Anonyymi kirjoitti...

Äidin rakkaus, se kantaa kuolemankin yli. Näin sen olen kokenut. Oman äitini kuolemasta on jo pari vuosikymmentä. Lämpimät ajatukseni. Anisi

Lissu kirjoitti...

Kauniisti kirjoitit äidistäsi. Kuvasi toi myös muistoja mieleeni kun itse olin perheen kanssa kolme vuotta sitten hyvästelemässä äitiäni.

Ihailen myös tapaasi kirjoittaa omasta hengellisyydesäsi, vaikka Suomessa taitaa olla nykyisin arveluttavaa (ehkä epäkorrektiakin) ottaa uskonto mukaan arkikieleen.
Niin ja... virrenveisuu voi kalahtaa monen korvaan ja kuulostaa vanha-aikaiselta, mutta se on ihmeen terapeuttista!
Jaksamista ja sinausta kaikille, Lissu

Mine kirjoitti...

Jael: Alzheimer on läheisille kurja sairaus, sillä se syö ihmisen persoonan ja vie hänet ennenaikojaan. Sairaasta en tiedä, kärsiikö hän itse? Äidistä ajattelin monesti, että ehkä hän on onnellinen?

Satu: Äiti on ollut oman elämän eläjä. Ei ripustautuva, mutta tarvittaessa läsnä oleva. Ei vaadi läheisiltään liikoja ja tyytyy vähään. Se on ollut minulle sopivaa, olen itse vähän samanlainen.

Kirjailijatar: Tässä menee kaikki tunteet vuoristorataa; ilo ja suru, väsymys ja puuhakkuus, tekemisen ilo ja nyt täydellinen remonttikyllästys:).

Anisi: Nyt äitinä sitä huomaa miten paljon oma äiti vaikuttaa omaan itseeni ja omaan tapaani olla äiti. Peilistäkin alkaa äiti vilkkua vuosi vuodelta enemmän:).

Lissu: Minä olen helposti norsu posliinikaupassa. En jaksa aina miettiä, että mikä on sopivaa ja mikä mahdollisesti voisi ärsyttää jotakin. Minusta näkyy kauas hyvä mieli, väsymys tai kiukku. Sanon liian usein ennen kuin ajattelen. Ja ylipäänsä sanon, puhun, otan kontaktia. En osaa teeskennellä enkä olla tekopyhä tai piilopyhä. Tällainen minä olen ja sillä hyvä. Turkki kesti sen oikein hyvin, saas nähdä kuinka Suomi minusta selviää:D.

Anonyymi kirjoitti...

Voit olla iloinen ja onnellinen avoimuudestasi ja aitoudestasi. Kaltaisiasi tarvittaisiin paljon enemmän. Soisin itsellenikin vahvemmin kuvaamiasi piirteitä.

Mitä hengellisyyteen ja uskontoon tulee, olen huomannut jonkinlaista vapautumista niistä puhumisessa. Vähän samaa kuin mielenterveysongelmien kohdalla. Ehkäpä opimme, että ihminen yksin ei itselleen riitä. Tarvitsemme toistemme ja Korkeimman tuen ja avun. Anisi

Maama P kirjoitti...

Pitkästä aikaa päädyin lukemaan blogiasi ja tippa tuli linssiin. Tuhannesti voimia ja siunausta koko perheelle <3 Elämä on yksi tuulenpuhallus, kaikki on ohikiitävää, sen muistaa aina hyvästien hetkellä, ettei mikään ole ikuista tässä maallisessa maailmassa --ei myöskään suru eikä murhe. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Voi kun aina muistaisi hakea perspektiiviä arjen murheisiin siitä tosiasiasta, että meidän murheemme ovat -suuressa mittakaavassa- täysin mitättömiä, eikä tässä hetkessä koskaan ole ongelmaa. Kaikki hyvin nyt.

Kaikkea hyvää teille kaikille, hetkeen nimeltään tässä&nyt! xxx

-Maria

MatkaMartta kirjoitti...

Kylläpä kirjoitit Mine taas kauniisti. Tulee mieleen hetket isän ja mummin vuoteen äärellä, vaikka sairaus,joka heidät meiltä vei,olikin nopeudessaan erilainen. Mutta hyvästellä silti ehdimme.
Voimia sinulle sinne toivon ja pyydän kaiken keskelle.

Anonyymi kirjoitti...

Olen jäänyt hiukan koukkuun blogiisi keväisen Turkin matkani jälkeen.

Kirjoitit kauniisti äidistäsi, kauniimmin kuin tiedän kenenkään tehneen. OMa äitini meni "suorilta jaloilta" ja isä hiutui syöpään vuotta myöhemmin, toistakymmentä vuotta sitten. Mutta tekstiäsi sai jälleen silmäni vuotamaan. Kiitos siitä.

Terveisin Maarit

Anonyymi kirjoitti...

Minä en löytänyt riittävän lohduttavia sanoja Sinulle, joten näiden lainasanojen myötä lähetän Sinulle lämpimiä ajatuksia !

...katsellaan äiti ei enää minua tavoita olemuksellaan kyllä
hänen sisälleen, lähelleen, luokseen en enää pääse
kädestä pitäen voin vain kunnioittaa sitä hetkeä
jossa hän nyt on
sanomassa jäähyväisiä
elämälleen ja fyysiselle ruumiilleen
hän tekee työtä
jonka edessä voin vain olla hiljaa
ymmärtämättä, auttamatta
tuttua virttä hieman hyräillen
äiti, hyvää matkaa sinulle.

Tule Pyhä Henki
tähän hetkeen
joka on pyhä
eikä enää pelottava
hetkeen
joka on kaunis... -IA-

Terveisin: Tiina

Mine kirjoitti...

Anisi: Toivottavasti ilmapiiri muuttuu. Minusta Suomessa on tarve "yhteen mielipiteeseen" ja helposti valtavirrasta erottuvat on saatava hiljenemään. Toivottavasti olen väärässä.

Maama: Mukavaa, että pistäydyit. Minun tekisi mieli lukea sinun vaelluksesi, mutta vielä ei ole ollut aikaa mihinkään muuhun, kuin tähän Taloon.

Matka Martta: Kuolema, tuo vihollisista viimeinen. Jokaisen meistä on se kohdattava. Läheisten kuolema ja lopulta myös oma. Olisi mukavaa kuolla elämästä kyllänsä saaneena.

Maarit: Voi miten mukavaa, että olet viihtynyt tarinoiden parissa. Minusta olisi itsestäni parempi mennä suorilta jaloilta, se on selvä. Mutta kumpihan mahtaa olla omaisille parempi?

Tiina: Äidin vointi on ehkä nyt parempaan menossa. Hänellä on nyt ollut kolme keuhkokuumetta peräperää. Onhan se kamalan rankka sairaus meille perusterveillekin, saati sitten vuodepotilaalle. Kuoleman varjo tässä varmasti jo häilyy joka tapauksessa äidin yllä. Minä toivon, että hän lähtee silloin, kun on valmis.



Kikka N kirjoitti...

Hei,
itku tuli tätä postaustasi lukiessa.
Oma äitini sairastui myös muistisairauteen: Levyn kappaletautiin. Hänen matkansa päättyi viime joulukuussa. Olimme läsnä ihan loppuun saakka. Lauloimme virsiä ja äidille läheisiä lastenlauluja. Silittelimme, juttelimme, vaikka äiti ei vastannutkaan. Pidimme kädestä. Oli hyvä olla läsnä.
Halauksin
Kikka

-Sami- kirjoitti...

Että miä olen onnellinen että siä olet siellä. Isän kanssa meni nopeemmin, mutta minä hänet lääkäriin kuskasin, ja näin viimeisenä hänet makaamassa lekurin sängyssä itsekkin pöllähtäneen näköisenä siitä mitä lääkäri sanoi... "Paljoa ei ole tehtävissä". Olisin halunnut isästäkin vähän reippaamman viimeisen muistikuvan säilyttää. Äidin kun viimeksi näin, niin hän vielä tunsi ja oli hyväntuulinen lähes oma itsensä. Säilytän sen muistikuvan mielelläni viimeisenä hänestä. Itsekästä, on kyllä ja ittelleni en oikein muuta voi...