"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

maanantai 16. toukokuuta 2011

2. tarina (Matkalla Kappadokiaan)

Mies ajoi, minä luin karttaa.  Sopiva yöpymispaikka oli valittu ja piti löytää lyhyin tie päämäärään ennen kuin ilta ehtisi. Löysinkin mielestäni hyvän oikotien kartalta. "Tuo se varmaan on, käänny oikealle"

Ensin oli kuoppainen asfalttitie. Seuraavaksi soratie ja tienristeys, josta lähti kaksi yhtä surkeaa tietä oikealle ja vasemmalle. "Olisiko oikealle?" epäröin.  Pian saavuimme johonkin kyläpahaseen Kappadokian laitamilla.  Tämä kylä poikkesi värityksellään tavallisista turkkilaisista kylistä. Suurin osa kylän vaatimattomista taloista oli maalattu kirkuvan turkoosiksi. Se nosti hymyn huulilleni.

Talojen edustoilla istuivat sedät keppeihinsä nojaten. Tädit olivat pihoilla askareissaan. Tien vierustoilla ja talojen edustoilla leikkivät lapset. Naisten kasvot seurasivat kulkuamme talojen ikkunoissa ja ovilla. Tuntui, kun koko kylä olisi pysähtynyt kesken puuhiensa ja jäänyt katsomaan peräämme. Vieras auto täynnä pellavapäitä oli selvästikin yhtä eksoottista heille, kun heidän kylänsä meille.

Kylän reunustalla tie huononi ja tuli mahdottomaksi edetä. Selvästikin tien valinta oli väärä ja oli pakko kääntyä takaisin. Jälleen katseiden seuratessa ajoimme kylätietä takaisinpäin ja päätimme sittenkin ottaa muutaman kuvan. "Eihän tänne tulla ikinä enää kuitenkaan".

Mies poistui autosta kameran kanssa ensin, sitten minä omani kanssa perässä. Sedät talojen edustoilla nousivat ja alkoivat lähestyä. "Tervetuloa! Mikä teillä on hätänä?" Kun sedille selvisi, että meillä on yhteinen kieli ja kamera, he ryhtyivät huutelemaan muitakin paikalle. "Ottakaa kuva minustakin!" "Hakekaa Seher- täti kuvaan!" "Rouva, ottakaa kuva minusta ja pojasta." "Missä on Hasan?" Lyhyt kylän kuvaus-sessiomme muuttui kyläläisten  kuvaukseksi.  Ihmisiä saapui lisää ja lisää auton vierustalle. Lapsia, ujoja naisia, kylän vanhin, vanhuksia harvoine hampaineen ja uurteisine kasvoineen ja nuoria miehiä valmiina poseeraamaan.

Me kuvasimme minkä kerkesimme. Kylän vanhin esitteli samalla kyläänsä ja sen ihmisiä. Joku pyysi meitä lähettämään valokuvia heille nähtäväksi. Osoite kirjoitettiin ylös paperin nurkkaan. Yöpaikkaakin tarjottiin ja kutsuttiin vieraita Ayranille.  "Kiitos, kovin ystävällistä, mutta meidän on nyt pakko jatkaa matkaa, että ehdimme perille ennen iltaa."

Lähtöä tehdessämme tiedustelimme kylän turkoosien talojen tarinaa. Kylän vanhin hymyili tyytyväisenä. Hän oli keksinyt maalata talonsa ensin ja moni muu seurasi perässä.  Maalit oli saatu edullisesti läheisestä kaupungista ja olivat itse kovin tyytyväisiä kylän erityiseen ilmeeseen.

Auton peilistä seurasin kylätiellä seisovaa vilkuttavaa ihmisjoukkoa, jota tuskin koskaan enää tapaisin. Muistoissani sen sijaan näen heidät ja turkoosin kylän  aina, kun katson näitä kuvia. Kuvia onnistuneesta eksymisestä.















4 kommenttia :

Anonyymi kirjoitti...

NYT se alkaa! Tai oikeammin jatkuu.
Matka mukanasi ☺

Mine kirjoitti...

Pepi: Nämä alkupään matkat on ollut ikimuistoisimmat! Toivottavasti sinäkin tykkäät.

Anonyymi kirjoitti...

Aloinpa tässä kipeänä ollessa lukemaan alusta alkaen tätä blogia. Ihastuin jo tähän ekaan tarinaan ja turkooseihin taloihin ja noihin ihmisiin - hampaattomiin hymyihin ja suloisiin taaperoihin.

t.Hanna

Mine kirjoitti...

Hanna: Se olikin mitä sympaattisin kylä. Tosin niin ne kylät täällä tuppaa olemaan:).