"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

torstai 25. lokakuuta 2012

331. tarina (Plovdiv- Milletin lapset)

Viimeisenä kokonaisena lomapäivänä me ajoimme Plovdiviin. Kaupungin kauniista puolesta olen kertonut aiemmin täällä. Nyt me emme olleet menossa nautiskelemaan, vaan ystävämme halusi näyttää meille kansansa asuma-alueet. 

Vain muutaman kadun päässä Plovdivin ostoskeskuksesta, kauniista kaupoista ja kiipeilyseinistä, alkaa hökkelikylät. Laudoista ja pahvinpalasista kyhättyjen aitojen takana ei varmaankaan ole asuntoja, joita kuvattaisiin sisustuslehtiin. Siellä on Milletin koti. 

Me ajamme peräkanaa ja näemme epäluulon ihmisen katseissa. Tämä kansa on elänyt pitkään vähemmistön kurjassa osassa. Ei löydy työtä ja työttömyyden hedelmät me kaikki tiedämme. Köyhyys ei ole jalostanut ihmisistä pitkämielisiä pyhimyksiä. Elämä on joskus pelkkä selviytymistaistelu. Ja siltikin siellä laitetaan ruokaa, pestään mattoja, leikitään tien vierustoilla ja rakastutaan viereisen kadun tyttöihin ja poikiin.





Ensin he pakenevat lauta-aitojensa turviin. Kääntävä päänsä. Seuraavat muukalaisia kaukaa ja epäluuloisena. Mattoa pesevä tyttö hakee isänsä paikalle. Tämä on selvästi herätetty päiväuniltaan ja hän on äkäinen. "Mitä te oikein olette tulleet hakemaan." Minä puhun ja selitän. Hymyilen ja vakuutan; "Minä en tahdo teistä mitään pahaa, olen ystävän matkassa."

Pian sulavat epäluulot. Löytyvät hymyt. Lapsia tulee joka nurkalta ja kaikki haluavat päästä kuvaan. "Kuvaa minutkin, katso minua, näitkö minut." Ja minä kuvaan, katson ja näen. Näen kauniita silmiä, ihania hymyjä, lapsia, joiden tulisi saada elää ihmisenarvoista elämää, vailla jatkuvaa puutetta. Mietin, että miten, miten voisi auttaa, kuinka voisi siirtää vuoria?









He vilkuttavat pitkään perään. Ja piirtyvät mieleeni, tarttuvat sydämeni sopukoihin. Motivoivat aloittamaan taas koruprojektia, jotta saisin tehdä edes jotakin.

ps. Muslimaassa on menossa Uhrijuhla, josta olen kertonut täällä, täällä ja täällä. Tänään on juhlan ensimmäinen päivä ja kaulat katkeavat. Me pysymme visusti sisällä. Muiden juhlan sivutuotteena me saamme sentään nauttia pitkistä aamuista ja laiskoista päivistä. Huomenna aloitan taas arkeni esittelyn, jos lomailultani kerkeän:). 

12 kommenttia :

Aili-mummo kirjoitti...

Kiitos, Mine, tästä lämpimästä postauksesta! Totta on mitä sanoit: mitä me voisimme tehdä heidän hyväkseen?

Täällä me vain vikisemme omaa tilaamme ja huonontuvia palveluita, vaikka heillä ei taida olla mitään palveluita, samoja ihmisiä hekin ja yhtä oikeutettuja hyvään yhteiskuntaan ja elämisentasoon...

Hyvää viikon jatkoa, Mine!<3333

Pepi kirjoitti...

Voi hyvänen aika, että tällainen vetää aina hiljaiseksi!

Amalia kirjoitti...

Kyllä jokaisen ois tervettä päästä/ joutua käymään noissa kerttelissa. Täällä hyvinvoinnin keskellä naristaa siitä ja tästä. Olaa kaiken aikaa vaatimassa lisää ja lisää. Melkein saman laisia on mustalaiskylät Slovagiassa ja Unkarissa, ei pal parempia.

Saga kirjoitti...

Postikorttipostauksesi Plovdivista kosketti, samoin teki tämä postaus. Ajatuksesi on selkeitä ja auttamisenhalusi vilpitöntä. Hieno juttu tuo koruprojekti, onnea ja menestystä sille!!

Leena Lumi kirjoitti...

Toivottavasti saamme äänestää siitä, pääsekö Turkki EU:hun vai ei: eläinuhreja, kärsiviä lapsia, alistettuja naisia, nälkää näkeviä hevosia...Mikään ei yhdistä Turkkia ja läntisiä arvoja.

Mine kirjoitti...

Aili: Ihmisen on vaikea asettautua toisen ihmisen asemaan, jonka elämänpiiristä ja todellisuudesta hänellä ei ole omakohtaista kokemusta. Jospa saisimme elää kuukauden näiden oikeasti huono-osaisten elämää, saattaisi se todellakin aukaista meidän silmämme. Auttamaan, mutta myös kiittämään siitä mitä meillä on.

Pepi: Minulla se aukaisee suun. Pistää puhumaan, että huomattaisiin miten täällä Euroopassa elellään.

Amalia: Sepäs se. Minusta on synti ja häpeä, että Euroopassa annetaan toisten elää tällä tavoin. Siihen ei riitä rahat, että pistettäisiin vähemmistöjen asiat kuntoon.

Saga: Se on pisara meressä. Mutta parempi kuin ei mitään?

Leena: Tuo kurkkujen leikkaaminen tajuissaan olevalta eläimeltä, pitäisi minustakin lailla kieltää. Toivottavasti eivät anna Euroopassa tehdä vastaavaa!??

Tämä postaus sen sijaan on sieltä Euroopasta, ei täältä Turkissa. Näin siellä länsimaisissa sisvistysvaltioissa annetaan toisten elää. Sellaiset on läntiset arvot?

Niin, naisten asemassa on Turkissa paljon korjattavaa. Mutta heiluu se valitettavasti suomalaisen miehenkin nyrkki turhan tiheään. Ja suomalaisen naisen!!! Minä en enää uskalla kovin rinta rottingilla puhua meidän eurooppalaisten paremmuudesta kovinkaan monessa asiassa...

Yaelian kirjoitti...

Muistan sinun aiemminkin kertoneen Millet-kansasta ja tuon viimeisimmän pikkupojankin muistan.Sitä toivoo että heillä olisi paremmat olot...

Kirjailijatar kirjoitti...

Voi miten koskettava kirjoitus ja kuvat. Minun sydämeni pakahtuisi tuolla, tiedän sen.

Minä muuten ihmettelin Turkissa, miksi niin moni halusi tulla kuvatuksi. He oikein pyysivät, että heistä otettaisiin kuva. Onko se sitä, että haluaa tulla nähdyksi vai jotain muuta?

Mine kirjoitti...

Yaelian: Jos toivomalla saisi maailmanrauhan ja yhtäläiset mahdollisuudet jokaiselle ihmiselle maanpäällä, hoitaisin asian kuntoon hetimiten:).

Kirjailijatar: Turkkilaiset onkin ihan linssiludeja, mikä on mukavaa kuvaajalle. Paitsi ihan uskonnolliset ihmiset, heitä ei passaa kuvata. Paitsi salaa? En kyllä tiedä, että miksi tykkäävät olla kuvassa...

Anonyymi kirjoitti...

Perjantai-illan iloksi ajattelin viihdyttää itseäni ja matkata kanssasi; mutta, mutta...

Tänään en kuitenkaan varsinaisesti viihtynyt, vaikka kuvasi olivat hienoja ja koskettavia. Jäin miettimään ihan oikeasti sitä, kuinka noita ihmisiä voisi auttaa ? Täältä käsin tulee niin avuton ja vähän turhakin olo.

Voihan sitä päivitellä, surkutella ja säälitellä, mutta autaako se mitään ? En voi missään nimessä kehua olevani mikään hyväntekijä...Rehellisyyden nimissä en edes huomaa, kun kerran kuukaudessa tililtä lähtee euro tai pari maailman tyttöjen hyväksi.

Mikähän olisi se riittävä tapa auttaa ? Onko sitä edes olemassa ? Ihmettelee Tiina

Anonyymi kirjoitti...

Ja taidan vielä jatkaa vaahtoamista tähän aiheeseen liittyen, kun kerran alkuun pääsin...

Suomessakin on todella paljon ihmisiä, jotka elävät kurjuudessa ja köyhyydessä. Muistan vuosien takaa erään nuoren psyykkisesti sairaan pojan, jolla EI ollut muuta kuin kattila, lusikka, patja ja vaatteet päällä. Ei edes peittoa...

Tämä EI nyt tarkoita, että apua ei voi antaa maan rajojen ulkopuolelle, mutta KAIKKI me voimme katsoa myös lähelle !

Kuinka moni (myös minä) esim. jättää tekemättä lastensuojeluilmoituksen, kun ei välitä tarpeeksi tai pelkää itseään koskevia seuraamuksia ?

Huh, nyt lopetan tämän tähän: PISTE ! t: Tiina

Mine kirjoitti...

Tiina: Minusta sekin on jo hyvä apu, että tiedostaa OIKEASTI, että tässä maailmassa eletään niin kovin eriarvoisesti. Ettei narise tyhjästä ja tee ongelmia asioista, joissa ei oikeasti ole ongelmia. Bulgariassa käynnin jälkeen muistan aina elää kiitollisempana kaikesta.

Yksi ihminen ei voi mahdottomasti. Mutta voi kuitenkin jotakin. Parempi tehdä edes vähän, kun ei ollenkaan...