89. tarina (Viimeiset vitsaukset ja kotiin paluu)

Aamulla sattui ja tapahtui. Ennen aamupalaa pesin hotellin sohvaa, jonne kuopus oli päättänyt kaataa mehut pullostaan. Aamupalan jälkeen samainen pullo kellui hotellin kalalammikossa, josta sitä kalastettiin ylös koko perheen voimin.

Lopulta päästiin matkaan, mutta sitä ei kovinkaan pitkälle kestänyt. Autosta näet puhkesi rengas noin kilometrin ajon jälkeen. Täyteen pakatun auton kanssa renkaan vaihtaminen olikin sitten isompi projekti. Tyhjennettiin paksi ja kaivettiin vararengas. Sitten taas pakattiin. Tässä vaiheessa olimme aivan Unkarin rajalla ja edessä oli pitkä matka läpi Serbian kohti Bulgarian Sofiaa. Emme uskaltaneet lähteä sellaiselle taipaleelle ilman uutta rengasta. Tarvittava pulju onneksi löytyi. Rengaskauppoja tehdessä levitettiin viltti viereiselle nurmikolle ja pidettiin lasten kanssa retkeä.

Aikaa oli tässä vaiheessa tuhrautunut jo yli puoleen päivään. Ylitimme siis Unkarin ja Serbian rajan ja lähdimme ajamaan. Sodan vaikutukset olivat vielä silminnähden edessämme. Belgradiin asti teiden kunto oli huono, kaiteet ruosteessa, talo- ja autokanta kehnoa. Jälleenrakennus oli ilmeisesti aloitettu jostakin maan toiselta laidalta. Ainoastaan huoltoasemat näyttivät hohtavan uutuuttaan runnellun maan keskellä. Ei tehnyt mieli pysähtyä.

Belgradin jälkeen teiden kunto alkoi kohentua. Jatkuvat tietyöt hidastivat kuitenkin matkaa ja lopulta saimme vuoriteillä sakonkin juuri ennen rajaa. Yhteisen kielen puuttuessa yritettiin asiaa selviä poliisin kanssa. Alennuksella selvittiin tälläkin kertaa, kun meillä ei ollut paljoakaan paikallista rahaa. Raja päästiin ylittämään melko myöhään ja maan vaihtuessa piti kellojakin siirtää vielä tunnilla eteenpän.

Jos olette joskus käyneet autolla Bulgariassa niin tiedätte maan liikenteen mahdottomuuden. Ajonopeudet ovat todella alhaiset ja jokaisessa mutkassa seisoo poliisi niiden noudattamista vahtimassa. Etenimme siis etanavauhdilla ja saavuimme Sofiaan todella myöhään. Hotellia ei löytynyt mistään ja väsytti. Lopulta päädyimme ihan kamalaan kommunistiajan muistimerkkiin, josta kerroinkin täällä. Oli ikävä kotiin ja omaan petiin.

Aamulla ei ketään kiinnostanut Sofia kierros. Ajatuksissa oli vain päästä kotiin niin pian kuin mahdollista. Bulgarian puolella mikään ei vaan edennyt pian. Ensin etsittiin ulosmenotietä kaupungista. Sitten madeltiin teitä nopeusrajoitusten kahleissa. Viimeisenä vitsauksena oli pitkät jonot rajalla. Aurinko porotti ja ihmiset koettivat vilvoitella välillä ilmastoiduissa autoissa, välillä jaloitellen autojen väleissä.

Mekin käväisimme lasten kanssa ulkona aika pian jonoon tulemisemme jälkeen. Oli selvää, että odotus tulisi kestämää jopa tunteja. Istuessamme taas autoon näimme rajavartijan etenevän määrätietoisesti autojonon reunustaa tullen suoraan meitä kohden. Auton luona mies pysähtyi ja pyysi meitä ajamaan VIP-jonoon. Hetken siinä mietittiin, että tietääkö tämä nyt hyvää vai pahaa?

Se tiesi hyvää. Rajavartija oli nähnyt pienet pellavapäämme ja päättänyt säästää heidät odotukselta. Paperimme katsottiin ja meidät toivotettiin kovin ystävällisesti "tervetulleeksi kotiin". Siinä mielentilassa taisin vuodattaa kyyneleitä, kun tunsin meidät niin tervetulleeksi. Takapenkiltäkin kuului iloinen lapsen ääni, joka huokasi: "Ihana Turkki". Olimme tulleet kotiin.