Kuukausi ennen uhrijuhlaa alkaa Istanbulia kohden vyöryä autolasteittain uhrattavaksi tarkoitettuja eläimiä. Ne matkustavat täyteen lastattujen kuorma-autojen lavoilla pisimmillään toista tuhatta kilometriä. Jokainen Istanbulilainen näyttää haluavan oman uhrieläimensä kotiseudultaan. Tokatista, Karsista, Erzurumista...
Samalla alkaa kaupungin tyhjille tonteille nousta muovista ja puusta kyhättyjä karjasuojia. Me katselemme kuinka maaseutu muuttaa ikkunamme alle muuttaen elämämme kuukauden ajaksi hieman normaalista poikkeavaksi. Vuosien myötä olemme oppineet, että tämän kuukauden ajaksi kannattaa toivoa viileitä ilmoja ja korkeapainetta. Silloin on mahdollista tuulettaa kotona ja pitää ikkunoita auki. Matalapaineella haju on melkoinen. Mitä se mahtaakaan olla tulevina vuosina, kun uhrijuhla tulee olemaan kesäaikaan?
Lapset ovat uhrieläinten tulosta hyvillään. Kaupunkien kasvateille takapihalla oleilevat eläimet ovat mahdollisuus kurkistaa johonkin heille vieraaseen, mutta mieluiseen. Autolla karjasuojien ohi ajaessa pitää hiljentää, jotta pienin saa katsoa. Joka vuosi kävellään myös karjasuojille paijaamaan lehmiä ja lampaita. Viime vuonna rohkeimmat saivat myös koettaa lampaalla ratsastusta. (Tällä reissulla olin yhdessä ystävien lastenkin kanssa josta johtuu ylimääräiset pienet valkotukkaiset kuvissa.)
Lasten vieminen karjasuojiin on selvä palvelus myyjille. Myös he ovat saapuneet kaukaa ja viettävät kuukauden päivät asuen samoissa suojissa uhrieläinten kanssa. Suojan yläosiin on vain rakennettu makuulaveri ja siellä nukkuvat erossa perheistään ilman minkäänlaisia mukavuuksia. Pienten pellavapäiden riemun seuraaminen tuntuu olevan näille miehille yhtä suuri ilo, kun lapsille eläinten paijaaminen ja halaaminen.
Parvekkeelta katsomme iltaisin, kun valot syttyvät telttoihin ja nuotiot naapuritontille. Kunnes uhrijuhlan viimeinen päivä saapuu ja karjasuojat häviävät silmänräpäyksessä. Onnekkaat eläimet pakataan taas autoon hieman väljemmälle paluukyydille. Teltat katoavat ja maa kalkitaan. Arki koittaa ja elämä palailee normaaleille uomilleen.
Lapset ovat uhrieläinten tulosta hyvillään. Kaupunkien kasvateille takapihalla oleilevat eläimet ovat mahdollisuus kurkistaa johonkin heille vieraaseen, mutta mieluiseen. Autolla karjasuojien ohi ajaessa pitää hiljentää, jotta pienin saa katsoa. Joka vuosi kävellään myös karjasuojille paijaamaan lehmiä ja lampaita. Viime vuonna rohkeimmat saivat myös koettaa lampaalla ratsastusta. (Tällä reissulla olin yhdessä ystävien lastenkin kanssa josta johtuu ylimääräiset pienet valkotukkaiset kuvissa.)
Lasten vieminen karjasuojiin on selvä palvelus myyjille. Myös he ovat saapuneet kaukaa ja viettävät kuukauden päivät asuen samoissa suojissa uhrieläinten kanssa. Suojan yläosiin on vain rakennettu makuulaveri ja siellä nukkuvat erossa perheistään ilman minkäänlaisia mukavuuksia. Pienten pellavapäiden riemun seuraaminen tuntuu olevan näille miehille yhtä suuri ilo, kun lapsille eläinten paijaaminen ja halaaminen.
Parvekkeelta katsomme iltaisin, kun valot syttyvät telttoihin ja nuotiot naapuritontille. Kunnes uhrijuhlan viimeinen päivä saapuu ja karjasuojat häviävät silmänräpäyksessä. Onnekkaat eläimet pakataan taas autoon hieman väljemmälle paluukyydille. Teltat katoavat ja maa kalkitaan. Arki koittaa ja elämä palailee normaaleille uomilleen.
7 kommenttia :
Vuohet ja lampaat ovat kyllä ihastuttavia ja suloisia,mutta niistä lähtevä hajuhaitta melkoinen(tuli tutuksi jonkun aikaa täällä pohjoisessa asuessa,kun ihan vieressä oli lammaslauman koti) Lapsille varmaankin ihanaa mennä tuonne silittelemään eläimiä.Kasvissyöjänä hieman suren noiden eläinten kohtaloa...
Onpas paljon telttoja ja eläimiä...
Viimeinen palvelus näille uhrieläimille on se lasten taputtelu ja silitys, jotain iloa niille ennen uhrikuolemaa<3
Yaelian: Eikä ne eläimet niinkään vaan se lanta. Mutta ihania ovat minunkin mielestä. Ja hyviä, sanoo lihansyöjä:).
Aili: Minä ajattelen ihan samaa, että hyvä kun saavat viimeiset hellyydet ennen teuraaksi menoa:).
Siellä teillä olivat varmaan kaikki lampaat kun meillä ei nähty ensimmäistäkään. Tai voi olla että olivat kaikki tuolla kylissä :).
Pikkujutut: Täällä niitä tosiaan riitti. Kaikissa väreissä. Nyt tosin suurin osa leireistä on hävinnyt ja lampaat palanneet joko vihreemmille laitumille tai päätyneet ruokapöytään.
Syön lihaa ja tiedän, että sitä saadakseni eläin pitää teurastaa....ja sittenkin tämä uhrijuhla saa vatsani vääntämään ja kääntämään.
Tuli vähän parempi mieli, kun näin lapsesi silittämässä lampaita.
Vihreatniityt: Ei kuulu meikäläisenkään lempijuhliin. Eikä tarvitsekaan kuulua, ei sen puoleen. Tänä vuonna pysyttelin kaukana teurastuspaikoistakin, vaikka kokonaan niiltä ei voi välttyä. Suolia ja sisälmyksiä pursuavia roskiksia ja verisiä autopesuloita kun sattuu jokaisen tien varrelle.
Lähetä kommentti