"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

9.tarina (Van-järven Akdamar)

Tulivuoren purkauksesta alkunsa saanut Van-järvi lepäsi silmieni alla. Aamu-uinnilla oli käyty sen mineraalipitoisessa ja emäksisessä vedessä, kaivettu hiekkaa rannalla ja levätty pitkän matkan rasituksista. Seuraavaksi oli tarkoitus etsiä laiva, jolla pääsisimme kolmen kilometrin päässä sijaitsevalle Akdamar-saarelle.




Vanin kaupunki sijaitsee Itä-Turkissa. Kaupungissa itsessään oli hyvin vähän syytä matkustaa näille leveysasteille. Van-järven helmi oli selvästi muidenkin turistien mielestä Akdamar-saaren Pyhän Ristin Kirkko, Armenialaisen arkkitehtuurin mestariteos. Turkin lehdistössä kirkon restauroinnista käytiin aikoinaan kipakkaa keskustelua. Monen mielestä rahat olisi voitu käyttää parempaankin tarkoitukseen, kun kirkon kunnostukseen. Valtio päätti onneksi kuitenkin restauroida kirkon vuonna 2007 ja nyt saimme omin silmin ihailla työn tuloksia.





Saari itsessään oli jo kaunis ja jotenkin suomalainen. Saaristossa lapsuutensa viettäneelle löytyi paljon tuttua. Kitukasvuiset havupuut ja kalliorannat. Pojilla riitti puuhaa jouskatarvikkeita etsiessä ja pujahdellessa vanhan luostarin raunioihin. Kirkko seisoi jykevästi paikallaan raunioiden reunalla.



Olimme tulleet aiemmilla reissuillamme siihen tulokseen, että armenialaista kristillisyyttä sävyttää iloisuus. Sama tunne tuli tätäkin kirkkoa katsellessa. Sisällä oli vielä rippeitä alkuperäisistä maalauksista. Ulkopuolella kiersi  taidokkaat ja jotenkin sympaattiset kaiverrukset. Pyhäkoulussa käyneet lapsemme löysivät niistä monta tuttua tarinaa. "Katsokaa, tuolla on Joona ja valas!" "Ja tuolla Daniel leijonien luolassa". "Aatami ja Eeva, sekä Daavid ja Goljat!"






Ennen paluumatkaa ehdittiin vielä rakentaa ne jouskat ja onki. Jälkimmäistä testattiinkin paluumatkalla laivassa. Kalaa ei saatu, mutta oltiin taas kokemusta rikkaampia.

lauantai 28. toukokuuta 2011

8. tarina (Van-gölü)

Van-järven länsipäässä lapset huomasivat upouuden Carrefourin ostoskeskuksen. Seurasi riemunkiljahduksia ja takapenkillä alkoi viritä toive hampurilaisista. Turkkilainen ruoka on hyvää, mutta ravintolaruokaan kyllästyy nopeasti joka lomalla. Aikuisväestö aloitti päiväunelmointinsa kastikkeista ja lapset pizzasta, hampurilaisista tai kotiruoasta noin viidentenä reissupäivänä.

Parkkipaikalta lähestyimme ostoskeskusta lähes juoksuaskelin. Ravintolat löytyvät yleensä Carrefourin yläkerroksesta, joten nousimme sinne pikavauhdilla. Ylhäällä pettymys oli kuitenkin suuri, kun ei löytynyt hampurilaisia eikä pizzaa. Ahmetin yeriä, Istanbul köfteciä ja Iskender kebappia sen sijaan löytyy entiseen malliin ja niihin oli tälläkin kertaa tyytyminen.

Ympärillämme hyöri pian monta tarjoilijaa ja tilauksen tekemiseen meni aikaa. Kuultuaan meidän tulleen Istanbulista yksi ja toinen halusi kertoa omat Istanbul-kokemuksensa. Suurkaupunkiin oli lähdetty suurin odotuksin ja toivein, mutta palattu sitten omaan kaupunkiin. "Istanbulissa oli liikaa kaikkea, sinne hukkui ja katosi, lakkasi olemasta. Täällä ihmisen on helpompi olla ja elää. Omiensa parissa".

Pian pöytä alkoi täyttyä kaikenlaisesta "alkupalasta".  Usean silmäparin seuratessa maistelimme ruokia eteen ilmestyviltä lautasilta ja kehuimme pöydän antimia. Lopulta kokkikin saapui paikalle varmistamaan, että olihan ruoka ulkomaalaisten mieleen. Kun varsinainen ruoka lopulta tuli, oli vatsamme jo täyttyneet Van-järven vieraanvaraisuudesta.

"Turkissa olemme oppineet mitä vieraanvaraisuus merkitsee. Teillä se on kyllä täällä vielä aivan omaa luokkaansa", kiittelimme laskun jälkeen lähtöä tehdessämme. Laskuun oli merkitty vain tilaamamme ruoat. Runsaat alkupalat oli todellakin ollut lahjaa kuten ruoan jälkeen tarjotut teet. Se ei aina ole Turkissa itsestään selvää.

Toivotimme käsien terveyttä pöydän liepeillä parveileville tajoilijoille. He toivottivat terveyttä jaloillemme. Tunsimme, että Vanissa tulisimme viihtymään.

torstai 26. toukokuuta 2011

7. tarina (Nemrutin aamu)

Kello neljältä herätyskello piippasi yöpöydällä. Uskollinen matkaoppaamme Lonely Planet oli kehunut myös Nemrutin auringon nousua ja isäntä päätti olla kameroineen sitä todistamassa. "Kerranhan täällä vain ollaan". Minun puolestani aikainen lintu sai napata matonsa ja syödä sen ihan yksin. En todellakaan kuulu aamuihmisiin. Lapsiakaan ei voinut jättää hotellille yksin heräilemään, joten käänsin kylkeä ja vedin peittoa korville.

Uni ei vain vienyt mennessään. Ensin kolisteli oma kuvaaja kameratavaroita kootessaan. Isännän lähdettyä alkoi käytävältä kuulua lähestyvä koputus. Hotellin väki siellä herätti huonekunnan toisensa jälkeen klo. 4.15. Meidän ovelta ei koputusta kuulunut, mutta kolistelun määrästä päätellen kaikki muut huoneet heräilivät uuteen päivään. Vesi lotisi suihkuissa, tavaroita kerättiin, ovia auottiin ja suljettiin. Puolen tunnin jälkeen laskeutui ihana hiljaisuus ja matkani höyhensaarille sai jatkua.







Tunteja myöhemmin heräsin aurinkoiseen aamuun, kun kuopus pyrki huoneeseen. Ehdimme juuri tehdä aamutoimet ja kerätä tavaroita kasseihin, kun isäntä saapui tyytyväisenä kuvausmatkaltaan. Kaunis oli ollut Nemrutin aamu.

Alakerrassa selvisi aamuisen kolinan syy. Se oli vuorelle kaksi kertaa päivässä kulkeva bussi. Aamuvuoro oli lähtenyt takaisin Malatyaa kohden ennen viittä ja seuraava bussi saapuisi vasta illalla. Olimme hotellin ainoat vieraat aamupalalla. Palan painikkeena saimme kuulla tarinoita hankalista matkustajista ja elämän realiteeteista hotellilla työskentelevän nuoren miehen toimesta.

Aamupalan jälkeen jätimme taaksemme Nemrutin päät ja hotelli Güneşin. Edessä aukesi kaksi tuntia vuoristoteitä. Suuntana itä ja uudet tarinat.

maanantai 23. toukokuuta 2011

6. tarina (Nemrut Dağı)

Kappadokia jäi taakse, samoin surun kaupunki Malatya. Tie Nemrut-vuorelle oli kapea, mutkikas ja kaunis. Ajoimme kilpaa auringon kanssa. Tavoitteenamme oli ehtiä perille ennen auringonlaskua.



Kahden tunnin ajan nousimme vuoren seinämää pitkin korkeammalle ja korkeammalle. Asutus harveni, mutta maisemissa riitti ihailtavaa. Silloin tällöin vastaan tuli vuoren asukki aasilla ratsastaen. Useimmiten aasin selässä istui nuori ryhdikäs nainen takanaan maalauksellinen vuorimaisema. "Kehtaisipa kuvata tuon" huokasin jokaisen ratsastajan kohdalla. Takapenkkiä mietitytti vain Nemrutvuoren hotellitilanne. "Onko täällä yhtään hotellia? Eihän meidän vain tarvitse ajaa tänään enää tätä tietä takaisin?"

Juuri ennen vuoren huippua, ylhäisessä yksinäisyydessään, seisoi askeettisen näköinen hotelli Güneş. Näin helposti hotellin valinta ei ollut aiemmin käynytkään. Ottaa tai jättää - päätimme ottaa. Hotellivarauksen jälkeen ehdimme vielä vuorelle ennen auringonlaskua.

Nemrutin patsaat olivat näkemisen arvoisia, mutta vuorelle kannatti kivuta myös patsaiden ympäristön vuoksi. Ympärillä avautui vuorenhuippu toisensa jälkeen. Yhtäkään rakennusta ei näkynyt, ympärillä oli vain luonnon muovaama maisema, taivas ja syvä hiljaisuus.








Yksin emme maisemia ihailleet. Moni muukin oli tähdännyt tulonsa vuorelle auringonlaskun aikaan. Kivillä ja maahan levitetyillä liinoilla istui perheitä piknikkiä pitämässä, nuoria pareja toisiinsa nojaten sekä yksinäisiä matkalaisia. Vaikka vuorella oli paljon ihmisiä, tuntui jotenkin hartaalta seurata hiljaisuudessa auringonlaskua ja sitä seuraavaa väri-iloittelua.





Aurinko oli laskenut. Ilta viilentynyt ja pimentynyt. Automme vieressä piknikkiä pitänyt Malatyalais-perhe oli varustanut meidät pussillisella puutarhansa aprikooseja. Hotelli Güneş kutsui nukkumaan vaatimattomien seiniensä suojiin.

Tiesitkö tätä? Maailman perintölistallekin päässyt Nemrut dağı löytyi vasta vuonna 1881 saksalaisen insinöörin tehdessä Ottomaaneille huoltoteitä yli 2000 metriä korkealla vuorella. Tämänkin jälkeen vuori eli rauhassa omaa hiljaista elämäänsä vuoteen 1953 asti. Sen jälkeen alkoi arkeologiset kaivaukset ja Nemrutista tuli yksi turkkilaisen turismin tähdistä. Vuoren huipulta löytyy suuria istuvia patsaita. Ilmeisesti ne rakennettiin aikanaan kuninkaan hautamuistomerkiksi. Maanjäristykset ja muut luonnonmullistukset ovat vuosien myötä tiputtaneet patsailta päät.

lauantai 21. toukokuuta 2011

5. tarina (Kappadokia -Göreme)

Kävimme Kappadokiassa ensimmäisen kerran ulkosuomalaisuutemme ensimmäisenä vuotena. Meillä oli mukana turkkilainen ystävämme, joka opasti meitä paikan ihmeellisyyksiin. Perheessämme oli silloin kaksi pientä, jotka eivät muista tuosta käynnistä mitään. Vuosien myötä lapsiluku oli lisäksi tuplaantunut.  Koska kesän matkareitti kulki mukavasti Kappadokian ohitse, päätimme näyttää lapsille tuffikiveen louhitut asumukset ja kirkot freskoineen.

Kappadokia on lapsiystävällinen kohde. Kiviasumukset ja hauskat kalliomuodot ovat kivoja katsella. Useassa paikassa saa kiivetä ilman rajoituksia ja kokea jännitystä maanalaisissa kaupungeissa Derinkuyussa tai Kaymaklissa. Yöpymisvaihtoehtoja löytyy hienoista eurooppalaistyylisistä hotelleista persoonallisiin pansionaatteihin. Me yövyimme tällä kertaa vanhaan kiviasumukseen tehdyssä pansionaatissa, joka jo itsessään oli lapsista aika jännittävää. Perheen aikuisväestö oli positiivisesti yllättynyt asumuksen viileydestä ulkona vallitsevasta helteestä huolimatta.

Kappadokiaan kannattaa tulla omalla autolla tai vuokrata sellainen paikan päältä. Alue on sen verran laaja, että kävellen on mahdotonta kaikkea nähdä. Tiet kulkevat pääkohteiden vierestä kätevästi, joten jo auton ikkunasta pääsee huokailemaan ihastuksesta. Ja halutessaan voi tietenkin pysähtyä tutkimaan näkemäänsä tarkemmin.



Yksi pysähdyksen arvoinen paikka oli meidän mielestämme Göremen ulkoilmamuseo. Tämä maailman perintölistalle päässyt kohde sisältää lukuisia pikkuruisia kiveen hakattuja kirkkoja. Omenakirkko, Käärmekirkko, Pimeä kirkko, Sandaalikirkko jne. Jo nimistä saattoi päätellä mitä kirkosta voi löytää. Lapset eivät ehtineet tuskastua äidin ja isän kuvaamiseen, koska kirkkoihin ja luostariin kipuaminen oli sen verran mielenkiintoista puuhaa.





 Koska kiipeäminen  ja kurkkiminen on lapsista tosi mieluista puuhaa,  pysähdyimme myös "keijukaislaaksoon". Tässäkin kohteessa riitää taloja, joihin voi kavuta. Tai sitten voi vain kävellä laakson polkuja ja ihmetellä: "Kukahan tuossakin talossa asui aikoinaan ja minkälaista elämää hän mahtoi viettää?" Halukkaille oli myös tarjolla kameliratsastusta.







Kaiken kiipeämisen jälkeen oli aika palata hotellille ruokaostoksia tekemään. Lapsille löytyi pizzapaikka, josta ostettiin pizzat mukaan. Toisesta ravintolasta käytiin tilaamassa myös vanhempien ruoka, joka haettiin vasta toista tuntia myöhemmin. Ruukussa kypsytettyä lihaa ja kasviksia, eli Testikebappia. Kyllä oli hyvää.  Ruoan jälkeen uni maistui viileässä kallioluolassa kaiken kiipeämisen jälkeen.

ps. Aamuvirkuille rahaihmisille Kappadokia tarjoaa elämyksen nimeltä "Kuumailmapallolla auringonnousuun". Hinnat liikkuvat noin 175 euron tietämissä /hlö. Kun summa ynnätään kuudella, aletaan jo liikkua meidän perheelle turhin isoissa summissa. Onneksi perheessämme on mies, joka laittoi kellon soimaan ja lähti kuvaamaan tämän hienon elämyksen meille sopivana aikana katseltavaksi:). Kuvausseurana hänellä oli ollut tällainen paimentäti.




keskiviikko 18. toukokuuta 2011

4. tarina (Kappadokia -Avanos)

Aurinko paahtoi kuumasti kävellessämme Avanoksen kylän kujilla. Puodeista saattoi jo päätellä, että turismin lisäksi Kappadokia elää vieressä virtaavan Kizil-joen punaisesta savesta. Keramiikkaa myytiin vähintään joka toisessa kaupassa. Lasten taskuja poltteli matkarahat, joilla piti ostaa jotakin tuliaisia.


Kadunkulman pienen keramiikkapuodin oven vieressä seisoi kyltti: "Haluatko nähdä savenvalajan työssään? Mahdollista kokeilla myös itse." Tuntui viisaalle haluta, vaikka vain siksi, että pääsisimme hetkeksi varjoon.

Hämärässä pajassa meidät johdateltiin istumaan seinustoja kiertäville penkeille. Murat-setä polkaisi dreijan käyntiin ja savesta alkoi muodostua ruukku. Työ näytti niin helpolta, että vanhempi pojistamme oli halukas kokeilemaan hommaa itsekin. Pojalta riisuttiin paita ja housujen suojaksi puettiin iso essu. Savi nostettiin dreijalle ja taas alkoi ruukunteko.




Poikaani opastaessaan Murat-setä kertoi sukunsa eläneen Avanoksen kylässä ja ansainneen elantonsa savesta  jo usean sukupolven ajan. "Isäni opetti työn minulle ja minä opetin sen omille pojilleni. Tämä on meidän sukumme ammatti". Kolme sukupolvea savenvalajia näytti nytkin viettävän aikaansa kaupalla. Osa ruukun teossa, osa myymälän puolella. Perinteet jatkuivat ja ruukkuja syntyi tasaiseen tahtiin. "Kymmeniä, joka päivä."


Meidänkin savenvalajamme ruukku lopulta valmistui. Tämä ruukku ei ollut ehkä yhtä sulavalinjainen, kun Murat-sedän, mutta kyllä sillekin olisi käyttöä löytynyt. Märkää savea oli vain mahdoton kuljettaa mukana, joten se jäi pajaan uusiokäyttöön.

Myymälän puolelta löytyivät tuliaiset. Kiitimme mestaria opista ja pujahdimme takaisin keskipäivän kuumuuteen.