"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

maanantai 31. lokakuuta 2011

83. tarina (Garda-järvi pikakelauksella)

Pikkutiet saivat nyt jäädä ja ryhdyimme nopeuttamaan matkantekoa moottoritien avulla. Tien varressa olisi ollut toinen toistaan mielenkiintoisempia kohteita, mutta me tyydyimme vain tankkaamaan auton Veronassa. Miten tylsiä me joskus osaammekaan olla.

Yöksi sentään pääsimme Gardajärvelle. Tosin johonkin ei niin hohdokkaaseen hotelliin ja ilman näköaloja, mutta joskus on viisasta säästää. Hotellille saapuessamme ilta oli jo pitkällä. Söimme siis iltapalat ja painoimme päämme tyynyyn.

Oletteko muuten miettineet, että miksi hotelleissa on lähes 90% varmuudella äärettömän huonoja tyynyjä? Jopa Gardajärvellä! Olen harkinnut hotellin perustamista ihan vain siksi, että minulla olisi parikymmentä pikkukikkaa takataskussa, joiden avulla hotelleista saisi helpolla paljon kodikkaampia ja miellyttävimpiä. Kunnon tyynyt ja peitot kuuluvat listani kärkipäähän.

Aamu järvellä oli kaunis. Aurinko paistoi ja vesi kimalsi. Ympärillä kohosivat vehreät vuoret ja kylät tai kaupungit järven reunustoilla näyttivät idyllisiltä. Ymmärsimme kyllä, että paikka olisi ollut oleilemisen arvoinen. Lapset olisivat ansainneet heitellä kiviä järveen. Me olisimme viihtyneet viltillä loikoilemassa ja kahvia juomassa. Sen sijaan me vain katsoimme ihaillen maisemaa ajaessamme järven reunaa pitkin kohti moottoritietä.




Illaksi oli sovittu majapaikka ystäväperheen luona Saksassa, joten oli aika paahtaa tukka hulmuten. Ensin yli alppien ja läpi Itävallan tunnelien. Saksan autobaanoja ohi kylien ja kaupunkien. Muistutus vauhdin hurmasta tuli Munchen- Stuttgart tiellä. Seisoimme tunnin odottamassa, kun onnettomuuden uhria autettiin liikenneonnettomuuden jäljiltä. Oli paras taas kiiruhtaa hitaammin.


Illalla olimme perillä. Meitä odotti pedatut pedit ja kunnon tyynyt. Mutkaton iltapala ja ystävällinen vastaanotto. Kyllä koti aina hotellin voittaa?

lauantai 29. lokakuuta 2011

82.tarina (Täydellistä maitokahvia ja Venetsia)

Hotellin aamupalapöydässä söimme suussa sulavia kroissantteja enemmän kuin kannattaisi. Maitoa oli kahvissa juuri sopivasti. Teki mieli vielä kolmattakin kupillista. Sen perään kaipasi maistaa jotakin makeaa leivonnaista. Jos asuisimme Italiassa painaisin takuulla 100 kiloa enemmän kuin nyt. Lomilla ei kuitenkaan karpata eikä skarpata, vaan nautitaan ilman huonoa omaatuntoa.

Päivän tavoitteena oli herkuttelun lisäksi Venetsia. Ajoimme rantaa pitkin Fusinaan ja jätimme auton parkkiin. Loppu matka taittui kätevästi vesibussilla, joka vei meidät Venetsiaan. Minulla oli kaupungin kartta, johon oli merkitty valmiita kävelyreittejä. Lopulta päädyimme kyllä vain ihmettelemään ja haahuilemaan päämäärättömästi ja siinäkin oli riittävästi tekemistä näin ensikertalaiselle.



Näin jälkikäteen olen aivan hämmästynyt kuvien vähyydestä. Kerran elämässämme pääsimme Venetsiaan ja meillä on sieltä ehkä noin 20 kuvaa! Matkapäiväkirjaa lukiessani tähän kyllä löytyi looginen selitys: 2-vuotias eläväinen nuorimies ja hänen rattaansa. Unohtakaa siis romanttiset käsikädessä kävelyt, gondooliajelut, siltoihin nojailut ja kuvauskulmien etsimiset. Me joko vahdimme, että kukaan ei putoa kanaaliin tai kannoimme rattaita portaissa kanaalien yli meneville silloille. Sellaista lapsiperheen arkirealismia.






Sen lisäksi ihailimme Pyhän Markuksen kirkkoa ulkoa ja sisältä, söimme taas pizzaa (kuten jokaikisenä muunakin Italia-päivänä tästä eteenpäin) ja joimme maitokahvia jollakin pikku aukiolla. Katselimme taloja, teimme ikkunaostoksia ja soljuimme kujalta toiselle.






Iltasella astuimme taas vesibussiin. Venetsiassa elämä jatkui.

ps. Viime kesänä törmäsin Donna Leonin kirjoihin, joissa Guido Brunetti-niminen poliisi ratkaisee rikoksia Venetsiassa. Ihan kivaa kepeää kesälukemista.

perjantai 28. lokakuuta 2011

81. tarina (Ja niin rakastuin Italiaan, San Marinoon ja pizzaani)

Laiva saapui Anconan satamaan klo. 15.15. Meitä oli ohjeistettu Italian kalliista moottoritiemaksuista, joten suuntasimme pienemmille teille. Tämä tarkoittikin sitten perinpohjaista tutkimusretkeä Italian pieniin kaupunkeihin, joita oli vieri vieressä tien varressa. Tie oli toivottoman hidas, sillä ajoimme käytännöllisesti katsoen koko ajan taajamassa. Hidas vauhti mahdollisti kuitenkin katselemisen moottoriteitä paremmin. Ja minähän katsoin. Tutkin. Ihastelin. Ahmin silmilläni. Italia oli ihan omanlaisensa ja minun silmissäni se oli heti kaunis.

Reittejä oli katsottu suunnilleen. Venetsiassa halusimme ehdottomasti käydä, mutta muuten olimme avoimet matkan houkutuksille. Tien vierelle alkoi ilmaantua opasteita San Marinoon ja teimme nopean päätöksen ajaa sinne. Italiassa oli ilmeisesti menossa joku juhlapäivä, sillä pienten kaupunkien ovet olivat visusti kiinni ja kadut todella tyhjiä. San Marino sen sijaan pullisteli väkimääristä. Jätimme auton hyvän matkaa alaspäin kukkulan huipulta ja hyppäsimme keskustaan vievään bussiin.


Ilma oli viileä, joten kaupunkikierros aloitettiin lastenvaatekaupasta. Esikoisen takki oli jossakin autossa emmekä jaksaneet palata sinne rattainemme. Tyttö sai siis matkamuistoksi uuden takin ja kierros sai alkaa. San Marino oli kaunis. Kukkulan huipulta ihailimme joka puolelle aukeavaa näkymää ensin sadetihkussa ja lopulta auringon pilkistellessä pilvien takaa. Kuljimme ihmisvirran mukana katuja ja kujia päätyen lopulta pizzeriaan. Kuinkas muutenkaan. Siihen pöydän ääreen olisimme mieluusti jääneet loputtomasti istumaan sillä suotta ei oltu pizza ja bolognese- maassa. Niin hyvää, sopivasti rapeaa, mutta suussa sulavaa pizzaa en ollut ikinä syönyt. Enkä syönyt koskaan enää uudestaan, ei sen puoleen. Päätin rakastaa Italiaa niin myötä kuin vastamäissä, mitä se tulevaisuudessa tuleekaan tarkoittamaan.








Illan hiipiessä Italiaan pysähdyimme meren äärelle Cervia- nimiseen pieneen kaupunkiin. Sesonki ei selvästikään ollut vielä alkanut, joten löysimme helposti sopivan hotellin. Peittelimme pikkuväen puhtaiden lakanoiden alle ja huokasimme helpotuksesta. Kiire oli kadonnut ja elämä oli totisesti Italian arvoista.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

80. tarina (Istanbul-Igoumenitsa)

Suomen matkamme ovat kaikki menneet samalla kaavalla. Menomatkalla nautiskellaan ja edetään hitaasti. Ihmetellään Eurooppaa ja jätetään Turkki taaksemme kaikessa rauhassa. Tulomatkalla puolestaan kiirehditään. Katsotaan kyllä paikkoja, mutta viivasuorasti ja nopeutetusti. On selvästi ikävä kotiin.

Menomatkan nautiskeluille tekee poikkeuksen ensimmäinen päivä, jolloin paahdetaan yli 1000 km Istanbulista Igoumenitsaan ja siitä Italian laivaan. En tiedä miksi emme ole koskaan innostuneet tutkimaan Kreikkaa? Jotenkin se tuntuu vain läpikulkumaalle ja meillä on tarve "päästä oikeasti matkaan".

Suljimme siis kodin oven klo. 5 aamulla. Ulkona oli viileää ja kiedoimme lasten päälle takkeja, jotta saivat jatkaa autossa uniaan. Tiet olivat tyhjät, mikä on harvinaista herkkua tässä suurkaupungissa. Matka eteni joutuisasti. Rajalta selvisimme myös nopeasti ja saavuimme Euroopan Unioniin. Jos joskus Unionia vastustinkin, on näillä matkoilla saanut huomata sen hyvät puolet. Yhteinen raha ja rajojen ylittämisen helppous on melkoinen asia sille, joka ajaa Euroopan läpi.

Thessalonikissa pysähdyttiin syömään ja oikomaan puutuneita koipia. Ruokapaikasta löytyi onneksi lapsille leikkinurkkaus, jossa saivat hieman purkaa istumisessa kertynyttä energiaa. Ovat reippaita matkustajia nämä meidän lapset. Viihdykkeeksi oli jokaiselle ostettu puuhakirjaa, piirrustuspaperia, kyniä, pelejä yms. Sen lisäksi auton aikuisväestö sai kehittää pelejä ja arvoituksia mielikuvituksen rajoille asti. Ja laulaa läpi kaikki tuntemansa lastenlaulut ja vähän muutkin. Matkan ikivihreä oli ainakin "Kotimaa kun taakse jäi..."

Thessalonikista Igoumenitsaan menevä moottoritie oli tämän matkan aikana vielä tekeillä. Näin ollen vietimme useita tunteja ajaen pitkin pieniä serpentiiniteitä Kreikan vuoristossa. Maisemat olivat todella kauniit lumihuippuisine vuorineen ja rinteissä punaisena loistavine puineen. Emme vain osanneet jäädä ihailemaan, kun oli ilmeisen kiire päästä perille. Jotakin kertoo se, että koko matkalta ei ole ainoatakaan kuvaa.

Illalla saavuimme Igoumenitsaan. Rannan matkatoimistosta haimme liput Anconaan menevään laivaan. Laivan lähtöä odoteltiin rannan leikkipuistossa, tankattiin halpaa bensaa ja syötiin loput eväät. Lomatunnelma alkoi hiipiä puseron sisään ja mieli rauhoittua. Päätimme lakata kiiruhtamasta. Laivaan pääsimme lopulta vasta yhdentoista jälkeen. Olihan siinä päivällä pituutta, eikä tarvinnut Nukkumatin kauaa unihiekkojansa heitellä.

Kreikka jäi taakse ja Saapasmaa läheni. Tällainen matkaseura katseli hytissä unia.

tiistai 25. lokakuuta 2011

79. tarina (MUMMOLA 3218)

Meitä ulkosuomalaisia on moneksi. On heitä, jotka ovat ulkomailla selvästikin töissä. Kunhan loma koittaa lentävät välittömästi Suomeen, jossa on heidän todelliset verkostonsa. Työskentelymaasta ei kaivatakaan tietää enempää kuin on pakko. Ei maasta kuten ei myöskään sen kulttuurista tai kielestä. Paikallisten ihmisten kanssa toimitaan sen verran kun elämisen puolesta täytyy.

Sitten on niitä, jotka karistavat Suomen tomut jaloistaan. Asettuvat uuteen kotimaahansa aivan täysillä. Omaksuvat kielen ja kulttuurin ja muuttavat oman identiteettinsä siihen maahan sopivaksi. Suomi on kaukainen muisto joka saakin haalistua. Elämä uudessa maassa on niin paljon mielenkiintoisempi kuin se entinen.

Ja sitten on meitä, jotka haluamme kaivaa rusinat molemmista pullista. Omaksua jotakin itseemme istuvaa näistä kahdesta kulttuurista. Tutkia molempia maita, pitää yllä ihmissuhteita niin suomalaisiin kuin turkkilaisiin ystäviin. Ihailla Suomen kesät ja lumiset joulut, mutta päästä nauttimaan myös Turkin kesistä ja  talvista. Ylläpitää lasten suomi-identiteettiä, mutta rohkaista heitä myös monikulttuurisuuteen.

Teimme alusta asti sen valinnan, että Turkin vuosina haluamme nähdä mahdollisimman paljon tätä maata. Jotta Suomeen palatessamme tiedämme missä olemme olleet ja asuneet. Halusimme ymmärtää tätä kansaa, sen uskontoa ja historiaa. Samalla muistaen mistä olemme itse tulleet, mihin itse uskomme ja keitä me olemme. Näin ollen päädyimme siihen ratkaisuun, että emme käy Suomessa joka vuosi, mutta silloin kun menemme koitamme olla siellä koko kesän.

Mummolaan on matkaa 3218 kilometriä. Riippuen siitä mistä suunnasta sinne ajaa. Matkaan menee noin viisi päivää, jos valitsee suorimman reitin eikä jää liikoja turistiloimaan. Kymmenen päivää, jos päättää kiekata Rooman kautta, saati sitten Pariisin. Näitä mummola-matkoja meille on kertynyt näiden reilun kymmenen vuoden aikana kolme. Nyt ajetaan kolmilapsisena perheenä Suomeen ja takaisin ensimmäistä kertaa.

Tervetuloa takapenkille.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

78. tarina (Istanbul- metsäläisen Kücük Camlıca)

Lapsuuteni kului metsänlaidassa. Kotimme sijaitsi korttelin nurkassa ja takapihalta alkoi metsä. Mustikkamaat, kiipeilypuut, valohipat, metsäkeittiöt ja talvisin lumikuningattaren jääpalatsit olivat jokapäiväistä seikkailua. Äitien tehtävä oli huutaa: "syömään" ja ripustaa märät vaatteet kuivumaan.

Omani ovat suurkaupungin kasvatteja. "Ethän juokse autotielle. Älä lähde mihinkään oven edestä, ettei kukaan vie. Varokaa kulkukoiria. Pysykää näköetäisyydellä. Varo kuoppia, älä juokse." Onko ihmekään, että viihtyvät parhaiten sisällä. Pienin lähtee kyllä mielellään leikkipuistoon ja pojat isin seurana pelailemaan. Kaikki saa vielä mukaan yhteisille puistoretkille tai rannalle. Silti suren heidän elämättä jäänyttä lapsuutta luonnossa. Sitä, kun sai ja halusi itse mennä, tutkia ja tehdä.

Kunnollista metsää täältä ei löydy. Jos löytyykin, niihin ei saa metsäpalovaaran takia mennä. Muutama korvike sentään löytyy. Lähin niistä on Kücük Camlıcan metsäpuisto. Siellä saa astua nurmikolle tai levittää leirin piknikkiä varten. Juosta puiden välissä ja kiivetä puuhun. Kerätä kukkia, tutkia muurahaisen matkoja tai tunnustella miltä havut tuntuvat jalkojen alla.







Toisaalta, jos ei jaksa olla metsäläinen, voi myös pistäytyä syömään ravintolaan. Istua ihailemassa näkymää Marmaramerelle ja katsella kauniita kukkaistutuksia. Kävellä kivettyjä polkuja pitkin ja kuntoilla puiston laitteilla.




Kesäviikonloppuisin puisto on täynnä piknikkiä pitäviä turkkilaisia ja se tarjoaa oivan opintomatkan turkkilaiseen piknik-kulttuuriin. Siellä ovat katettuna posliinit. Pannussa tee hautuu ja liinoilla on ruokaa sen seitsemää sorttia. Isoisälle on viritetty riippukeinu ja isoäidin jalkojen päällä keinutetaan perheen pienintä uneen. Aika on pysähtynyt ja kenelläkään ei ole mihinkään kiire.



perjantai 21. lokakuuta 2011

77. tarina (Istanbul- tulppaanihullun Emirgan)

Joululahjavinkki: Jos pidät tulppaaneista, varaa matkasi Istanbuliin huhtikuun puolivälissä. Silloin pääset nauttimaan Tulppaani-festivaalin satoa, kun 20 miljoonaa kaupunkiin istutettua tulppaania ja muuta kevätkukkaa aukaisevat nuppunsa kaikessa väriloistossaan. Parhaiten kukkaloistoa saa ihailla Sarıyerin kaupunginosassa sijaitsevassa Emirganen puistossa.





Puiston kukkaistutukset ovat ihan omaa luokkaansa, mutta niiden loistonaika ei ole kovin pitkä. En ole koskaan käynyt puistossa muulloin, kun tuona tulppaaniaikana. Mysteeriksi on siis jäänyt se, mitä noissa tulppaani-istutusten paikoissa kasvaa muina kuukausina?









Emirgan oli menneinä vuosina ainut puisto, jossa Istanbulilaiset saivat ihailla tulppaaneja. Nykyään näitä kukkia löytyy kaupungin muistakin puistoista, palatsien pihoilta ja teiden varsilta. Huhtikuussa tulppaanit koristavat aivan varmasti myös tätä kotia. Nappaan kukkakimpun mukaan ohimennessäni ainakin Üsküdarin sataman romaaneilta. Lempivärit vaihtelevat mielialan mukaan sillä tulppaani on kaunis jokaisessa värissä.





Lempikukkani, ihan ehdottomasti. Mikähän on sinun?