"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

torstai 13. syyskuuta 2012

304. tarina (Kayaköy- hylätyt talot, autiot pihat)

Päivän päätteeksi me saavuimme Kayaköyhin. Edessämme seisoi noin 2000 hylättyä taloa ja autiota pihaa ilta-auringon kauniissa valossa. Talojen väleissä kiemurtelivat kivikadut, joita pitkin aikanaan käveltiin kirkkoon. Juostiin kouluun. Kuljetettiin ostoksia kotiin. Tuolla nurkalla syntyi ehkä romanssi. Tuosta ikkunasta huudettiin kai lapsia syömään. Nyt ei kuulunut huudot, ei koiran haukunta, ei lasten leikeistä syntyvät äänet. Oli vain hiljaisuus ja hylätyt seinät. 





Me kapusimme pitkin tyhjiä teitä. Jalat veivät kuin itsestään mäen päällä olevalle kirkolle. Ei kaikunut enää kellot. Ei tuoksunut tuohukset. Rukoukset olivat vaienneet ja sanat lakanneet kuulumasta. Jäljellä oli tietoisuus: täällä elettiin ja uskottiin ennen meitä. 








Minä seisoin mäellä ja katselin ympärilleni. Tunsin surumielistä haikeutta. Se oli niin kaunis kylä. Lapsi halusi tietää: "Äiti, miksi?" Joskus on vain niin vaikea selittää asioita joita ei itsekään halua ymmärtää. Asioita, jotka tietäää, mutta ei tajua. Kuinka ihmiset vain päättää, että täytyy jättää kotinsa. "Miksi, kun kukaan toinen ei edes halunnut sitä itselleen?"








Vuonna 1923 tehtiin Kreikan ja Turkin välillä sopimus väestön pakkosiirroista. 1,5 miljoonaa kreikkalaista joutui jättämään kotinsa ja muuttamaan Turkista Kreikkaan. Vastaavasti 500 000 turkkilaista pakotettiin jättämään kotinsa ja muuttamaan Kreikasta Turkkiin. Kayaköyhin ei löytynyt tulijoita ja kylä jäi seisomaan hylättynä.

1980- luvulla Turkin eläessä turistibuumia, halusi paikallinen yritys kunnostaa Kayaköyn lomakyläksi. Kultttuuriministeriö ei onneksi suostunut tuumaan, vaan jätti Kayaköyn kertomaan omaa tarinaansa jälkipolville. Kulkemaan sen kaduille, piipahtamaan hylättyihin taloihin ja kurkistamaan sen autioille pihoille.

ps. Louis de Bernieres on kirjoittanut vuonna 2004 Kayaköyhin sijoittuvan kirjan "Birds Without Wings". Tietääkö kukaan onko sitä suomennettu? Haluaisin mitä kernaammin lukea sen! 

 "Man is a bird without wings, and a bird is a man without sorrows." 

15 kommenttia :

Jael kirjoitti...

Surullista on nähdä tyhjä kylä siellä,missä ennen oli paljon elämää,mutta hyvä,että se toimii myös muistomerkkinä tuosta ajasta.Eilen yritin opetella turkkia turkkilaisen hoidokkityttöni kanssa;vaikeaa lausua!

Tiina kirjoitti...

Ei osaa kuvitellakaan, mitä olisi jättää koti toisten käskystä, hylätä kaikki ja siirtyä täysin uuteen elämään...
Hyvä näin, että kylä on saanut jäädä silleensä, eikä sitä ole aikojen kuluessa tuhottu enää uudelleen.

Hurmioitunut kirjoitti...

Surullisen kaunista. Rauniot kertovat omaa tarinaansa ja olisi mielenkiintoista tietää mitä kaikkea ne ovat sisälleen aikoinaan kätkeneet, millaisia tarinoita. Upeita kuvia, sää on jälleen kerran suosinut reissuanne.

Petra kirjoitti...

Tuo kyla on hyva muistomerkki siita miten turhien asioiden takia maailmassa tapellaan.

mummeli kirjoitti...

Minuunkin tuo kylä teki syvän vaikutuksen, tuntui niin pahalta kun ajattelin sitä, että siellä asuneet ,sieltä pois ajetut olivat varmasti kyläänsä rakastaneet. Meillä oli kyytipoikana suomea osaava taksikuski ja hän kertoi tuon paikan tarinan niin elävästi kuin kaikki olisi tapahtunut vasta äsken.

Sateenkaari kirjoitti...

Uskomaton tuo kyla. Ja mielenkiintoinen. Fethiyessa löytyy katu, mika keskella on tuollainen kivimöhkale ( nahtavasti talon jaanne), ja sen molemmin puolin ajetaan autolla.

Mine kirjoitti...

Yaelian: Turkki on helppo kieli lausua. Vain muutama kirjain pitää muistaa ja sitten sitä luetaan kuin suomea. Esimerkiksi vaikka saisinko maitoa? Süt alabilir miyim? Muistetaan, että ü=y ja y=j. Eli suomalaisittain lausuttaisiin syt alabilir mijim. Poikkeuskirjaimia on noiden ylläolevien lisäksi pisteetön i, joka lausutaan e:n ja ö;n välimuotona, c ja väkä c, jotka lausutaan ts tai ds. ğ pidentää taaimmaisen tai edessä olevan vokaalin ja jää itse lausumatta. Esim. yağ sanottaisiin jaa. S väkäsellä on suhullinen s ja sitten on vielä meidän j, jota en osaa kuvailla, mutta ei sekään vaikea ole... Suurin osa sanoista sanotaan ihan meikäläisittäin. Taksi, okul, anne, baba, krema, kahve...

Tiina: Eikö vain olekin karua. Onni todella, että eivät tehneet toisten surusta, jotain lomaparatiisia.

Hietzu: Sen tähden minua kiinnostaisi tuo kirja. Olisi mielenkiintoista lukea, kuinka kylä elää kirjan tapahtumissa.

Petra: Justiinsa niin. Väki vaihtoon ja kylät rapistumaan.

Mummeli: Niin kaipaamme Karjalaamme. Niin kaipaavat he Kayaköytään. Suomea puhuva taksikuski. Ihanaa.

Sateenkaari: Tämä on ihan Fethiyen vieressä. Käskepä ne sukulaiset viemään sinut sinne, kun olet kerran menossa. On käymisen arvoinen paikka, jos et ole käynyt.

A kirjoitti...

Tuo kylä on ollut kohta sata vuotta asumattomana, ajan hammas on nakertanut sitä melkoisesti!

Kaikkea hullua sitä keksitäänkin, tai vallanpitäjät keksivät!;/

Leena Lumi kirjoitti...

Tämä on kuin jättimäinen kaunis muistomerkki kreikkalaisille.

Olen luvannut Kreikka -lomat R:lle, joka on aurinkoihminen, mitä minä en blondina ole yhtään. Sielunikin on muuttunut melanooman myötä. Kaikki on tullut arktiseksi lumoksi, mutta ikävä Kreikkaan jäi vain yhdestä lasten pyynnöstä tehdystä etelänlomasta, vaikka minä olin pahassa vatsataudissa ja muut nauttivat. Kreikka on minun eteläni ja myös aviollinen myönnytykseni R:lle, joka sitten seuraa minua kosteaan, kokeaan Britanniaan;-)

Tämä oli kiinnostava postaus: Kiitos!

Sateenkaari kirjoitti...

Olen kaynyt tuolla muutamankin kerran, mutten nyt ihan viimeisina vuosina.

Mine kirjoitti...

Aili: Puun se on syönyt, se ajan hammas. Kiven rouskuttaminen on hitaampaa hommaa.

Leena: Kreikassa on puolensa. Ja sielläkin paljon nähtävää, jos ei jaksa auringossa makailla. Meidän ei ole tullut siellä lomailtua. Ajettu vain aina läpi.

Sateenkaari: Ihmettelinkin, että miten et olisi siellä käynyt. Ei taida kovin suuresti muuttua ajan myötä tuo kohde...

Anonyymi kirjoitti...

Palasin nyt parin päivän tauon jälkeen blogien ääreen ja matkaan nyt kanssanne siellä sun täällä. Eräs ystäväni on vienyt viime aikoina kaiken aikani; siis aivan kaiken ! Illasta toiseen istun puhelimessa ja kuuntelen, kuuntelen ja taas kerran kuuntelen. Viikonloppuna lopulta rohkenin sanoa, että työterveyspsykologi voisi olla tarpeen... Toki ymmärrän kyllä, että ystävyyteen kuuluu tukeminen, mutta kun ystävyys muuttuu terapiasuhteeksi, se on pilalla pitkän aikaa. Olen ihan uupunut ! t: Tiina

Mine kirjoitti...

Tiina: Hyvä, että uskalsit sanoa. Rajansa kaikella, ystävyydessäkin. Jos työksesi kuuntelet, tarvitsee vapaalla saada tehdä muutakin, kun kuunnella taas:).

Kirjailijatar kirjoitti...

Tuollaiset autioituneet kylät ovat todella surullisia. Että ihmisten on ollut pakkko jättää kotinsa, se on hirvittävän murheellista.

Mietin sitä usein, koska äidin perhe joutui jättämään kotinsa Karjalassa.

Onneksi tuonne ei tullut turistien lomakylää.

Mine kirjoitti...

Kirjailijatar: Minustakin tuntuu, että se evakkous asuu minussa vielä kolmannessa polvessakin. Haiku kauniiseen Karjalaan, jota ei enää ole. Jos on koskaan ollutkaan. Tuo(kin) oli käsittämätön paikka.

Karjala takaisin, vaikka paisti kerrallaan.