"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

336. tarina (Arkeni- kyläillään)

Omassa lapsuudessani vielä kyläiltiin. Naapureiden, ystävien ja sukulaisten kanssa. Ystävät saapuivat kahville, pitkänmatkalaisille laitettiin ruokaa. Naapureista saattoi joku vain pistäytyä ja tarjottiin kahvit sekä sitä mitä kaapista löytyi. Nykypäivän suomalaisilla on kiire. Monissa paikoissa näyttää vierailut jopa loppuneen kokonaan. Vieraan täytyy toki ymmärtää, että "talo elää tavallaan, vieraat kulkee ajallaan."

Turkissa kyläilykulttuuri on edelleen voimissaan. Vieraanvaraisuus ei ole joku valinnainen aine, vaan asia jota ehdottomasti pidetään arvossa. Vieras saa aina tulla ja kodit ovat suunniteltu ikään kuin vierasta varten. Tarjottavaa täytyy aina olla tai sitä lähdetään hakemaan ja tekemään. Riippumatta kellon ajasta tai kotiväen tilanteesta.


Kodit ovat etenkin kerrostaloissa suurempia kuin Suomessa. Sisälle tultaessa on heti keittiö ja olohuone, sekä vierasvessa. Makuuhuoneet on sijoitettu käytävän loppupuolelle ja joskus on niitä ennen jopa ovi. Vieras ymmärtää siis pysyä yksityisiltä alueilta poissa. Vierasalue on perinteisesti aina siisti. Monessa perheessä näyttää jopa siltä, että olohuonetta ei käytetä muuten kuin vieraiden kanssa. Perheen oma "arkiolohuone" löytyy esim. yhdestä makuuhuoneesta. Näin ollen ei tarvitse stressata yllätysvieraita kodin siisteyden takia. 

Vieras jättää kenkänsä ulko-oven ulkopuolelle tai viimeistään eteiseen. Hänelle tarjotaan sisäkengät tai tossut, joita on joka talossa tarjolla useita eri kokoja. Tossukansa ohjataan olohuoneeseen ja tarjotaan välittömästi juomista ja mahdollisesti jotakin pientä purtavaa, kuten pähkinöitä tai auringonkukansiemeniä. Ensin on tietenkin ruiskutettu käsille kolonyaa. Emäntä apulaisineen häärää keittiössä. Jos vieras on odotettu, on ruokaa valmisteltu pitkin päivää. Joskus jopa toista päivää. Jos vieras tulee yllättäen, katsotaan kuumeisesti kaappien sisältöä, pistetään tee hautumaan ja lähetetään perheen nuorisoa kauppaan. Ruoka-aikana ruokaostoksille, muina aikoina täytyy ainakin teen kaverina ostaa jotakin syötävää. Sillä aikaa isäntä pitää vieraille seuraa ja naisväki käy tarkistamassa vähän väliä, että mitä vieras olisi vailla.




Jos sinut on kutsuttu turkkilaiseen kotiin syömään, sinun eteesi on nähty vaivaa. Täällä ei tehdä vieraille makaronilaatikkoa tai mitään arkista ja yksinkertaista. Ruokalajeja on monta. Lautanen toisen perään saapuu valmiiksi täytettynä. Aloitetaan keitolla ja leivällä. Sitten seuraa salaattia ja alkupaloja: täytettyjä paprikoita, munakoisosalaattia, börekkiä, viininehtikääryleitä tms. Näitä seuraa pääruoka, joka koostuu yleensä riisistä tai perunasta ja lihasta, Usein näitä pääruokiakin saattaa olla useampaa eri lajia. Lopuksi on tietenkin jälkiruoka. Se voi olla tee ja pala kakkua. Tai joku muu pieni makea herkku.





Turkissa asuva ulkomaalainenkin saa opetella vieraanvaraisuutta.  Jos et opi pyytämään itse ystäviäsi kylään, he kyllä pyytävät itse itsensä. "Me tulemme teille huomenna kylään," toteamukset nostivat alkuvuosina melkoisesti verenpainetta. Luulin, että siinä ei ole neuvottelun varaa ja paineessa siivosin kotia ja kokkasin posket punaisina kiireessä. Nyt osaan jo sanoa; "Valitettavasti meillä on huomenna jo sovittua menoa, mutta tulkaa ensi viikon keskiviikkona." Tai vielä parempi, että itse muistaa silloin tällöin soittaa; "Tulisitteko meille syömään torstaina klo. 19."Näin on aikaa valmistautua, sillä valmistelua se vaatii. Monen ruokalajin kokkaaminen ja ennen kaikkea monen turkkilaiseen suuhun sopivan ruokalajin kokkaaminen käy työstä.



Turkkilaiset ovat kovin ylpeitä omasta keittiöstään. Se tarkoittaa myös sitä, että ovat kovin ronkeleita uusien makujen suhteen. On siis eri asia kokata koulutetuille ja maailmaa nähneille turkkilaisille ystäville, kun niille ystäville, jotka ovat asuneet ikänsä Turkissa. Jälkimmäiset eivät kaipaa uusia makuelämyksiä tai makumatkaa suomalaisen mämmin ja poronkäristyksen maailmaan. Heille on paras keksiä mahdollisimman turkkilaistyyppisiä makuja. Tähänkin opitaan kantapään kautta. Kun sinulla on käynyt vieras, joka pääruoan nähdessään huutaa: "Yök kalaa,  minä vihaan sitä. Voinko mennä sohvalle istumaan, että minun ei tarvitse edes haistaa ja katsoa sitä," opit jotakin itsestäsi ja turkkilaisesta vieraanvaraisuudesta. Mene irvistelemään keittiöön, kokoa itsesi, kirjoita itsellesi ylös: "kalaa vain varmoille henkilöille" ja palaa hymyillen vieraittesi pariin. 



Istanbul on opettanut. Minusta on tullut ihan kelpo vierasemäntä. Turkkilaiseen suuhun sopivat suomalaiset ruoat ovat löytyneet. Turkkilaisia ruokia en nimittäin tee kuin suomalaisille vierailleni. En nimittäin jaksa kuunnella sitä neuvojen määrää, joka tekemääni ruokaa seuraa. Aina on liian vähän minttua tai liikaa vettä. Mummo, täti tai serkun vaimo tekee nimittäin kyseisen ruoan aina ihan eri tavalla ja tietenkin paljon paremmin:). 

Muista: Älä mene kylään tyhjin käsin vaan muista viedä jotakin mennessäsi talon väelle. Kukkia, suklaata, kakkua tms. Turkkilainen kotiruoka on hyvää, mutta jos et voi syödä jotakin jostakin syystä, sen voi jättää lautaselle. Jos tykkäät ruoasta, (ja vaikka et niin tykkäisikään,) kehu emäntää; "Ellerinize sağlik, çok güzel olmuş" eli "Käsillenne terveyttä, ruoka oli hyvää".

Ensi kerralla sitten suomalainen turkkilaistettu menuni peruskyläilyä ajatellen. 

ps. Oikea vastaus edellisen postauksen arvontaan oli Mardin. Siitä tulette taas kuulemaan, sillä meillä oli ihan huikea reissu! Kiitos kaikille arvailijoille. Onnetar suosi tällä kertaa Sudea. Ja vastaus olisi löytynyt tästä postauksesta.

20 kommenttia :

Jael kirjoitti...

Mielenkiintoista oli tästäkin lukea! Täälläkin ollaan vieraanvaraisia,mutta itse asun 7-kerroksisessa talossa,jossa näkyy jokainen m elkein pysyvän omissa oloissaan.Sen sijaan muutaman viereisen talon naapurin kanssa ollaan kyläilty puolin ja toisin,ja tarjoiltu herkkuja.

Petra kirjoitti...

Meilla oli juuri sukua kylassa, kiva kun kavivat, rauha maassa kun lahtivat. Mieheni on niin epasosiaalinen turkkilainen ettei kesta edes omaa sukuaan montaa paivaa, nyt saamme taas möllöttaa rauhassa illat :) Meilla kay tosi vahan vieraita juuri taman erakkomaisuutemme vuoksi, vieraat ja kylaily on kivaa mutta sopivissa maarin nain suomalaisena. On ikavaa etta se tuntuu Suomessa katoavan lahes kokonaan, itsekin muistan lapsuudesta kahvittelu- ja vierailukulttuurin melko viriilina. En ole koskaan tavannut missaan niin vieraanvaraisia ihmisia kun Turkissa, miehelleni sen sijaan on ollut muutaman kerran jarkytys Suomessa toimiva self-servis meininki varsinkin jos pidempaan olemme olleet vieraisilla. Odotan mielenkiinnolla mita turkkilaisten suuhun sopivaa sina varkkaat.

A kirjoitti...

Mine, olet oppinut hyvin turkkilaista vieraanvaraisuutta: kiitos tästä postauksesta!<333

Suomessa ei vieraanvaraisuus ole enää niin suuressa huudossa kuin entisaikoina, eikä kahvia tuputeta, jos vieras ei halua. Mutta kaikki vieraat eivät sano rehellisesti, mitä haluavat..;/

Oikieen hyvää viikon jatkoa sinulle, Mine!<3333

Leena Lumi kirjoitti...

Kuulostaa ihan kuin olisin äidin luona. Ihan sama, onko oma tytär perheineen tai kylän vieraita, niin kaikkia sortteja on monta. Se on sitä karjalaisuutta. Ja aina on vielä kahvin kansa kylän paakarilta tilattu iso täytekakku ja sen ohessa vielä monta sorttimenttia. Vain pähkinät ja auringonkukan siemenet menevät oraville ja linnuille.

Huh-huh!

Pepi kirjoitti...

Se on vahinko, että täällä alkaa olla vierailut melkein historiaa, ei enää kukaan käy niin että soittaisi vain ovikelloa - ja se on aina ollut minusta niin luontevaa.
Kuukausi tai kaksi etukäteen sumplitaan kalenterien kanssa milloin sopii....saa olla vaikka sopimatta jos NOIN vaikeaksi menee.

Mielenkiinnolla odotan seuraavaa, turkkilainen ruoka on hyvää ja sen verran erilaista kuin meikäläinen, että kiva nähdä mitä tarjoat :)

Tiedätkö, mietin mikä oli se paikka minne joku miehesi tilaisuus järjestettiin, en muistanut muuta kuin että joku sellainen oli minne sinäkin halusit viedä naisia - mutta en muistanut mitään muuta kuin tuon jylhän portaikon, en nimeä, en muuta - enkä viitsinyt lähteä etsimään mikä se oikein oli : D
Sudelle onnittelut, hän on tällä viikolla onnettaren suosikki!!

Anonyymi kirjoitti...

Blogisi on kuin huippuhyvä sarja, jonka seuraavaa jaksoa ei jaksaisi millään odottaa! Nyt odotan kärsimättömänä Mardinin postaustasi :)

Tuo on niin totta, mikään ruoka ei ole koskaan yhtä hyvää kuin äidin(ainakaan turkkilaisten mielestä). Aina saa kuulla neuvoja. Olen huomannut muuten saman vauvanhoidossa/lapsen kasvatuksessa: joka ikisellä on mielipide siitä, miten vauvaa tulisi hoitaa. Ei siinä mitään mielipiteitä saa ollakin, mutta osa ei osaa lopettaa arvostelua koskaan.

Hyvää loppuviikkoa, Helist

Anonyymi kirjoitti...

Hei!!
Kiva lukea turkkilaisten tavoista...
Ja intoa piukassa odotan seuraavaa postaustasi...
Jotain turkkilaisesta ruokakulttuurista olen oppinut lukuisilla matkoilla sinne ja voin sanoa tykästyneeni turkkilaiseen ruokaan.
Terkuin Ulla

Satu kirjoitti...

Olipa taas mielenkiintoinen postaus. Automaattisesti tulee samalla aina vertailua Turkkia ja Intiaa - ja tietysti vähän Suomeakin.

Myös täällä kyläillään paljon, jopa siinä määrin, että monissa kerrostaloissa on "avoimien ovien päivät", eli etuovi on aina avoinna, jotta naapurit voivat poiketa ohimennessään kylään. Minä en ole koskaan tätä tapaa oppinut, enkä varmaan koskaan opikaan.

Täällä on yleensä heti ulko-oven vieressä sellainen etuhuone, jossa on istuinryhmä ja pöytä, eli jonkinalainen vierasolohuone. Vieraimpia vieraita ei sen pitemmälle viedäkään, ja minusta tuo vierasolkkari on tosi kätevä, kun ei tarvitse kuljettaa vieraita koko talon läpi olkkariin. Tutummat vieraat tietysti koluavat jokaisen nurkan. ;-)

Intialaiset ovat myös ylpeitä omasta keittiöstään ja samalla myös äärettömän ronkeleita. On joskus turhauttavaa, kun tietää, että ei niille kuitenkaan kannata mitään "eksoottisempaa" tarjota, kun eivät ne kumminkaan syö.

Lissu kirjoitti...

Voi kiitos tàstà postauksesta. Vahinko vain, ettei tarjottava ilmestynyt livenà tànne! Italiassa viraillaan làhinnà sukulaisten kesken, tuttavia tavataan piazzalla tai ravintolassa. Onnea Sudelle; oikeaan osui!

Riina kirjoitti...

Omien kokemusteni mukaan etenkin vähän iäkkäämmät ranskalaiset ovat aika usein tosi ennakkoluuloisia kaiken ei-ranskalaisen ruoan suhteen. Mm. tarjoamani lakkahillo on aiheuttanut joskus suurta epäluuloa. :D Nuoremmat ikäluokat kyllä yleensä kokeilevat ja tarjoilevatkin suht mielellään myös muiden maiden keittiöiden herkkuja.

Mine kirjoitti...

Yaelian: Täälläkin alkaa olla eurooppalaistuneita kaupunginosia, jossa ihmiset elää aika itsekeskeistä elämää. Ja minä en vieraile naapuruston kanssa ihan itsesuojelusyistä. Minun on tarpeen vetää rajaa johonkin. Se menee kotiovessa. Haluan päättää kuka siitä kulkee ja milloin.

Petra: Minä tykkään kyläillä ja tykkään kutsua ihmisiä kylään. Silloin kun se meille sopii. Joskus sopii tiheämmin ja joskus harvemmin. On mukavaa, että turkkilaiset ystävätkin ovat hyväksyneet tämän suomalaisen luonteenlaadun, joka välillä kaipaa möllöttämistä. Katsotaan, josko jo huomenna kerkeän reseptejä kirjoittamaan. Voit sitten testata kotikeittiössäsi uppoaako sapuskat sinun turkkilaisiisi:).

Aili: Täällä pitää oppia kysymään oikeita kysymyksiä. Ei "otatko teetä?", vai "otatko teetä vai kahvia." Tai ei "teenkö sinulle leipää?" vaan "haluatko leipäsi juustolla, makkaralla vai sekäettä."

Leena: Minä olen isän puolelta karjalainen, joten ehkä siksi minun on myös ollut helppo hyväksyä tämä puoli tätä turkkilaisuutta. Ruoka on muutenkin arjen ilojeni kärkipäässä, joten kokkaan mielelläni, omille ja vieraille:).

Pepi: Eihän sitä voi muistaa, että mitä sitä on tarinoitu joskua aikanaan. Silloin tosiaan heitin ajatuksen ilmaan ja naiset oli heti juonessa mukana. Oli upea reissu! No, siitä tulette kyllä kuulemaan...

Ja minäkin tykkään siitä, kun tarpeeksi tutut ihmiset tulee vaan pistäytymään. Siis sellaiset, jotka ei todellakaan piittaa tiskeistä tiskipöydällä ja eteisessä lojuvista pyykeistä... Ja siitä, kun voi sanoa, että otatko kahvia, vaikka ei olekaan mitään sen kanssa tarjottavaksi.

Helist: NIINPÄ. Lasten kasvatuksen eroista saisi kanssa oman postauksen:). Minä teen kotona turkkilaista ruokaa. Mutta EN tarjoa sitä turkkilaisille.

Ja minä pääsin vielä Mardiniin. Olin pakahtua onnesta ja itkettikin ihan kun oli niin ihanaa. Ja koko naisporukka hurahti alueeseen saman tien. En ymmärrä, että miten miehesi malttoi ikinä muuttaa sieltä pois. Kirjoitapa joskus siitä, jos ehdit ja voit. Vaikka sähköpostiin.

Ulla: Minäkin tykkään turkkilaisesta kotiruoasta. Ja ravintolaruoastakin, jos sitä ei tarvitse syödä jatkuvasti.

Hippu: avoimia ovia en suostuisi pitämään, mutta tiedän, että talon naiset kokoontuvat säännöllisesti kodeissa juoruamassa. En ymmärrä, että miten ne ehtii istumaan joka päivä niin pitkään toisten kanssa.? Johtunee siitä, että eivät istu bloggaamassa ja lukemassa muiden blogeja:D.

Lissu: Tarjoilut on mahdollista tulla nauttimaan tänne livenä. Tervetuloa!

Riina: Ranskahan on oikea keittiöiden sulatusuuni. Me söimme siellä ollessamme jos vaikka mitä. Ainoastaan aito ranskalainen keittiö jäi kokematta:D. Sanopas, että mikä ruoka on Ranska itse?

Hannele Ruusukummusta kirjoitti...

Olipa postaustasi taas mukava lukea...:)
Muistan lapsuudestani, miten naapurit tulivat iltaisin kylään...ei siinä kutsuttu puolin, eikä toisin. Olisipa vieläkin niin.

Saga kirjoitti...

Kyläilykulttuurin suhteen Suomessa on vissi ero sillä asuuko maalla vai kaupungissa. Täällä maalla kukaan ei soittele ja sovi etukäteen tapaamisia, kylään vain tupsahdetaan ja kahvit keitetään aina ja vehnästä on aina vierasvarana. Joskus se sotkee omia aikatauluja, mutta ei se mitään, tykkään kun ei tarvitse stressata etukäteen tarjoiluista ja siivoiluista.

Ah, vesi herahti kielelle tuosta viimeisestä tee-kuvasta. Turkkilainen tee, sekä musta että omena, on niiiiin hyvää. Noista laseista se maistuu vielä paremmalta.

Mine kirjoitti...

Irmastiina: Lapsuudesta en muista, että ihmisillä olisi ollut jatkuva kiire. Oliko se niin oikeasti ja tarviiko nykyäänkään olla? Täällä pidän siitä, että ihminen on syy pysähtyä, myöhästyä ja palata aikaisemmin kotiin.

Saga: Ihanaa. Minä varmaan sitten haluaisin asua Suomessa maalla. Tai tuoda tuossa suhteessa maaseudun kaupunkiin:).

En ole itse teeihminen, mutta hauduttelen teet muille. MInulla onn pannut ja teelasit ja kaikki sopiva rekvisiitta:).

Anonyymi kirjoitti...

Sivistymätön juntti täällä kyselee, että mitä Sude voitti ? t: Tiina

Kirjailijatar kirjoitti...

Minun olisi kyllä vaikea tottua turkkilaisten suorasukaisuuteen. Kun en muutenkaan ole mikään kokki kolmonen, ei tuollainen kommentti oikein rohkaisisi keittohommiin.

Miten menettelevät naiset, jotka eivät yhtään tykkää tehdä ruokaa? Vai eikö sellaisia naisia vaan voi olla siellä?

Mine kirjoitti...

Tiina: Olkoon yllätys saajalleen. En ole vielä ehtinyt pakettia postittamaan, joten asia hieman seisoo...

Kirjailijatar: Vaikeaa se on varmasti kaikille. Yritin alkuun kertoa itselleni, että se ei ole persoonakohtaista eikä välttämättä ilkeilya. He vain ovat kasvaneet tällaisessa kommentti-ilmastossa ja eivät voi nähdä asiaa toisin. En siis enää ota itseeni.

Minä en ole tavannut turkkilaista naista joka ei kokkaisi. Täytyy kai sellaisiakin olla? Rikkaat ainakin palkkaa kotiapulaisen, joka osaa laittaa ruokaa?

SaaraBee kirjoitti...

Meilläkin kävi kotona paljon vieraita. Pakasteesta löytyi aina kahvipöytään tarjottavaa.

Täällä meillä piipahtaa kaksi naapuria aika usein ja se on ihan kivaa. Irlantilaiset eivät näytä kovin vieraita rakastavan. Ollaan vaan oman suvun ja perheen kanssa. Täällä tavataan mielummin vaikka pubissa. Kotona tarjotaan teetä eikä aina edes sen kanssa keksejä. Jotenkin latteaa!!! Eri asia on jos pyydetään syömään.

Senkin olen huomannut, että kylään kutsuminen voi olla aika yksipuolista. Tuntuu jotekin tyhmältä, jos itse on aina se kutsuvat osapuoli. Siis en minä kertoja laske, mutta vähän ihmettelen.

Opin pian, että jos lapsi oli vaikka leikkimässä luokkakaverinsa luona, että ei äitiä haluttu sisälle. Tai siis ovelta lapsi haettiin, eikä kutsua kupposelle tullut. Itse aina pyydän hakijan istahtamaan hetkeksi, ja teetä ja kahvia tarjoan.

Nyt jälkeenpäin olen vasta tajunnut, että vanhemman poikani luokkalaisten vanhemmat eivät todellakaan olleet kovin mukavia ihmisiä. Juniorin kohdalla on asiat ihan toisin, ja välillä huomaan istuvani pitkäänkin juttelemassa, vaikka piti vain käväistä poika hakemassa.

Vieraat piristävät arkea. Siitä vaan en tykkää, jos pidetään odottamassa. Luvataan tulla tiettyyn aikaan ja saavutaan reilusti myöhässä. Pidä siinä sitten ruoat lämpimänä.

Mine kirjoitti...

Vihreatniityt: Sehän on jännä, että ovat niin puheliaita ja uteliaitakin, mutta sitten kuitenkaan eivät tapaa kyläillä?! Mistähän sekin johtuu?

Ja kuule, täällä vieraat tulevat tosi usein myöhässä. Istanbulissa voi aina syyttää liikennettä kun aikataulut pettää. Alkuun olin ihan hermona, kun ruoat kuivui ja kylmeni. Nykyään tähtään ruoat puoli tuntia - tunti sovitun ajan jälkeen. Ja sillä aikataululla yleensä onnistuu... tai sitten ei....

SaaraBee kirjoitti...

Tätä vierailuasiaa olen jaksanut ihmetellä, koska ihmiset todellakin ovat kovin ystävällisiä ja puheliaita. Toisaalta tuo on usein sellaista "pintaa" ja jää siihen. Luulet tavanneesi maailman ystävällisimmän ihmisen, mutta siihen se sitten jääkin.

Olen tullut siihen tulokseen, että täällä ajatellaan, että vieraista on vaivaa, ja omat suunnitelmat pitää ehkä muuttaa heidän takiaan. Ei haluta tehdä mitään ylimääräistä, ellei se juuri sillä hetkellä itselle sovi. Siksi vieraita ei haluta kynnyksen yli.

Olen asiasta pahoittanut mieleni muutaman kerran, mutta en enää. Tiedän kuka aidosti haluaa minut kylään ja kuka ei. Olen tullut erittäin varovaiseksi, ja vaikka joskus ovella seison ja pyydetäänkin, mietin kahteen kertaan menenkö. Joskus nimittäin vaistoaa, että pyyntö on vain ikävä velvollisuus. Seuraavan kerran tavatessa ollaan taas niin ystävällisiä eikä puheesta meinaa tulla loppua... Ihmisiä oppii lukemaan, ja kyllä samaaa olen huomannut myös suomalaisissa.


Minulle tälläinen ajattelutapa on täysin vieras. Tai no sanotaanko, että muutamia tapauksia on, joiden vierailuista en todellakaan nauti!!! 90% kyllä pidän vierasta ja meille saa tulla. Kahvit ja teet laitan ja keksiäkin saa. Jos ilmoittaa hyvissä ajoin, saatan jopa leipoa.