"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

maanantai 19. marraskuuta 2012

344. tarina (Dereiçi - hiljaiset kirkot)

Tie kulkee ylhäällä. Pysähdymme ihailemaan maisemaa, joka jatkuu loputtomiin. Me meren äärellä syntyneet hengitämme vapaasti. Tasanko on kuin loputtomiin jatkuva meri. Pojanmaan lakeuksilla syntyneet tuntevat kuin olisivat tulleet kotiin. Ihanan aakeeta laakeeta.


Päivän viimeinen etappi on pieni syyrialainen Dereiçin kylä. Automme pysähtyessä aukeaa välittömästi talon ovi ja tietä pitkin meitä lähestyy vanha mies salvareissaan ja keppi kädessä. Hän on kylän muhtari ja valmis esittelemään meille kyläänsä. Tervehdimme kylänraitilla istuvat naiset ja saamme oppaiksemme myös kylän lapset.








"Neljäkymmentä vuotta sitten täällä asui yli 600 perhettä. Koulussa opiskeli 350 lasta ja kirkot täyttyivät iltaisin rukoilijoista. Nyt meitä on enää kaksikymmentä perhettä. Väki on muuttanut ulkomaille, kirkot hiljenneet ja talot raunioituvat," muhtari kertoo. Lähistöllä raunioituu myös neljä luostaria. Ei kävijöitä, ei rahaa kunnossapitoon. 

Kylän keskellä sen sijaan nousee vieri vieressä kolme kirkkoa. Yksi ortodoksinen, yksi katolinen ja yksi protestanttinen. Missään niissä ei enää pidetä säännöllisiä jumalanpalveluksia, mutta joskus pappi saapuu Mardinista tai Midyatista toimittamaan palveluksen. "Viimeisin pappimme lähti Ruotsiin," tuumaa vanha mies kirkon ovea aukaistessaan. Mitä ihmettä hän mahtaa siellä tehdä?






Me istumme hartaina penkeillä huiveissamme. Kierrämme katsomassa muhtarin perässä kirkon osat vanhimmasta uusimpaan. Ulko-ovesta pihalle astuessa on vastassa heti haudat. Elämä ja kuolema lyövät kättä. Kiinni kirkon aitaan on muurattu oma osasto niille ihmisten aluille, jotka kuolivat ennen neljättäkymmenettä päiväänsä. Tikapuita pitkin lapsettomat voivat kiivetä muurille rukoilemaan omaa pienokaista. Minulla niitä riittää, joten kiipeämiseen ei ole tässä kohden tarvetta. Seuraan siis kylän lasten kiipeilyä hautakiville ja mietin, että Suomessa me olisimme jo kieltäneet. Vaikka kuolleet tuskin pahastuvat.






Jotkut paikat syöpyvät mieleen. Joitakin ihmisiä kantaa sydämessään pitkään. Tämä oli yksi niistä paikoista, nämä olivat niitä ihmisiä. 

13 kommenttia :

Kikka L. kirjoitti...

Nämä tarinasi ja kuvasi ovat aivan uskomattoman mielenkiintoisia, sydämellisiä ja sellaisia, joiden lukemisesta tulee hyvä ja lämmin mieli ja olo. Aloin eilen käydä postauksiasi alkumetreiltä, enkä melkein malttanut lopettaa. Kuinka sattuikin,että viimeisessä Kodin Kuvalehdessä on juttu Kappadokiasta, mainitaan Gömere ym. Luin sen heti sinun tarinoidesi jälkeen ja se tuntui niin kivan tutulta.
Kiitos blogistasi, se antaa valoa ja iloa!

pikkujutut kirjoitti...

Ihana paikka, juuri tälläiset tuntemattomat paikat ovat niitä parhaita. Näiden hetkien varjolla sitä jaksaa ne hetket kun pihisyttää, eikö vain?

Olen kaivellut myönteisiä juttuja tänään sellaisista arjen jutuista, mitkä normaalisti vain suoritan alta pois. Muussa tapauksessa verenpaineeni olisi aiheuttanut kohtauksen, päässä tai sydämessä.Niin ja olen jättänyt uutiset vähemmälle ja syönyt enemmän pullaa.

A kirjoitti...

Tämäkin kylä hiipuu hiljalleen ja kuolee pois!<333

Anteeksi, Mine, tuli niin pessimistinen olo kun katselin kuviasi. Toivoisin tuon kylän elävän vielä kauan!<3

Oikein hyvää alkanutta viikkoa, Mine!<3333

Jael kirjoitti...

Miten upea paikka taas! Tuntuu,että olette käyneet Turkin joka kolkassa;D

Lissu kirjoitti...

Ihan hurmaava 'sydàntenmurskaaja'. Ja sinà osaat kertoa sanoin ja kuvin jotain todella sydàmeen osuvaa. Toivottavasti Unesco auttaa!

Mine kirjoitti...

Kikka L: Kiitos paljon kauniista sanoistasi. Olen iloinen, jos tarinani antavat valoa ja iloa tähän muuten pimeään aikaan.

Pikkujutut: Kyllä vain. On ihanaa löytää jotakin aitoa, joka koskettaa. Ja tykkään myös löytöretkeillä arjen iloissa. Yksi ilo on tänään Suomesta saapuva vieras.

Aili: Niin, kyllähän se pessimimi välillä nostaa päätään. Toivoin kyllä, että jos muualle muuttaneet palaisivat vielä takaisin. Joihinkin kyliin on ilokseni joitakin perheitä palannutkin.

Yaelian: Onhan meillä ollut sellainen onni, että olemme lähes joka alueella saaneet pyörähtää. Jos ei nyt joka kolkassa kuitenkaan.

Lissu: Niin, toivottavasti Unesco auttaa tai päättäjät luopuvat edes siitä yhdestä padosta. Jälkimmäiseen en kyllä edes esitä uskovani..

Anonyymi kirjoitti...

Olen matkannut nyt tänne asti teidän naisten seurassa; erikseen en taida kaikkea ryhtyä kommentoimaan, mutta pari sanaa ehkä kuitenkin tähän kohti...

Olen jotenkin hämmentynyt kaikesta paatoksesta, jota täällä blogimaailmassa juuri nyt käydään...Sota, kurjuutta, synkkyyttä, uskonnoilla "meuhkaamista", lasten tappamista, kaupunkien hävittämistä jne. Onko moukkamaista sanoa, että välillä on hyvä sulkea sekä silmät että korvat; keskittyä johonkin hetkeen omassa elämässä ja olla vaan ?! Jotenkin tuntuu, että tätä maailman tuskaa tunkee ovista ja ikkunoista; voiko kohta mistään iloita olematta rasisti ? sisistymätön juntti ? moukka ? Minä en ainakaan jaksa nousta mihinkään barrikaadeille heiluttamaan lippua minkään tai kenenkään puolesta !

Minä nautin ja fiilistelen ihanaa Prahan matkaa, iloitsen Keskimmäisen onnistuneesta Maata Näkyvissä-festareista ja olen ylpeä Esikoisesta, joka selvisi hyvin ensimmäisestä lapsen-, talon- ja koiranvahti viikonlopustaan.

Kaikesta huolimatta KIITOS ajatuksia herättävästä matkasta; hätähuutoja + tuskaa en nyt ota vastaan ! t: Tiina

Riina kirjoitti...

Kiitos taas eläväisestä reissusta! Mukavaa kun kuvissa on myös paljon ihmisiä. Itse en kehtaa ihmisiä erityisemmin kuvailla, paitsi osana maisemaa.

...Ja maisemasta tuli mieleen tuo aakeus. Juuri viime viikonloppuna Pariisin kerrostalojen ja Keskiylängön vuorten keskellä kasvanut mies mainitsi, että hänestä Loiren laakson tasainen maisema oli masentava. Minä taas vanhana satakuntalaisena tunsin oloni erittäin kotoisaksi. ;)

Mine kirjoitti...

Tiina: Hahaa, toinen lukija sanoo, että tekstini ovat valoisat ja iloiset, toinen syyttää maailman tuskan maalaamisesta:). Se on niin tässä maailmassa, että pahuushan se on koko ajan läsnä. Kuten hyvyys ja ilo. Sitten vain päättää, että mihin suuntaan katsoo. Kyllä minä olen pohjimmiltani ihan optimismi ja näihinkin kylän upottamisiin ja toisen tyhjentymisiin minä suhtauduin lopulta sillä asenteella, että "Luojan lykky, minä sain tämänkin ihanuuden vielä kokea. Voi kun moni muukin vielä saisi."

Kiva kuulla, että matka oli onnistunut ja jälkikasvukin vielä hengissä.

Riina: Olepa hyvä! Täällä ihmiset pääosin tykkäävät tunkea itsensä kuviin, mikä on kuvaajalle mukavaa. Lisäksi olen kyllä nykyään aika häpeämätön ja nappaankin kuvia tuosta vain, liikoja kyselemättä. Jos ihan rupeavat estelemään, silloin tietenkin jätän kuvaamatta.

Kyllä lapsuuden maisema on koko lopun elämää se mielenmaisema. Joskin muunkinlaisissa maisemissa voi tulla toimeen:).

Anonyymi kirjoitti...

Ei ollut tarkoitus "syyttää"; pahoittelen, jos siltä vaikutti ! Jotenkin vaan tuntui YLEISESTI, että kaikkialla täällä blogimaailmassa oli yhdelle jos toiselle päivälle ihan liikaa ahdistusta ja tuskaa...Johtui myös siitä, että edellisenä yönä unta oli vain kaksi tuntia reissun päälle ja siitä aamulla töihin; tänään ei ihan niin paljon ahdista (väsytä). t: Tiina

Mine kirjoitti...

Tiina: Älä suotta pahoittele, en minä sitä raskaasti ottanut. Eri tekstit puhuvat eri ihmisille eri tavoin. Juuri riippuen siitä mihin suuntaan haluamme sillä hetkellä katsoa. Minä en rupea kantamaan maailman tuskaa, sillä lyhistyn sen painon alla. Näissä kohteissa jossa historia tai nykyhetki kertoo epäreiluudesta, koen surua, mutta kyllä päällimmäiseksi jää yleensä se vähintäänkin haikea ilo. Ilo siitä, että sai tulla ja nähdä.

Petra kirjoitti...

Tama matka on ollut mielenkiintoinen, kuvista ja tarinoista henkii kurjuutta ja toivoa ihan niinkuin Turkki kokonaisuudessaan. Nama paikat ja tarinat jaavat kylla kolkuttelemaan mieleen.

Mine kirjoitti...

Petra: Ja se kaikki ihmeellinen on vain noin tunnin lentomatkan päässä teistä! Jos vain on mahdollista, niin menkää, menkää...