"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

lauantai 19. tammikuuta 2013

374. tarina (Peshtera - silmät sirrillään)

Pöydän ääressä siristellään silmiä. Pieniä helmiä on vaikea nähdä. Vaaleanpunaiset ja valkoiset helmet sekoittuvat tilan heikossa valossa. Vapisevat kädet, nuoret näppärät sormet, vakaat ja tietäväiset sekä epäröivät ja hitaat. Kaikenlaiset tekijät ovat kokoontuneet yhteen yhteisen asian vuoksi. Nämä helmet muuttuvat leiväksi, lämmityspuiksi ja lääkkeiksi, joten niiden arvo on vuosien myötä ymmärretty. Työhön tartutaan kiitollisin mielin.









Joku puhkeaa lauluun ja toiset yhtyvät. Nauru on läsnä ja tilassa iloinen tunnelma. Taustalta löytyvät surut ja menetykset täytyy kuulla ihmisten tarinoissa, sillä ne eivät näy. On leskinaisia, huumeiden orjien äitejä ja isejä tai puolisoita, työttömiä ja sairaita. Elämä on selviytymistä, mutta nämä selvitytyjät eivät pääse televisoon ja lehtien lööppeihin. 

Tilan takaosaan saapuvat kylän toivot. Millaiseen tulevaisuuteen heitä kasvatetaan? Joko he saavat elantonsa omasta työstä? Onko heistä muutoksen tekijöiksi ja oman tien kulkijoiksi? Seisooko tässä heitä, jotka ovat kyläyhteisönsä ensimmäisiä poliiseja, lääkäreitä, opettajia tai asianajajia? Uskaltavatko he unelmoida ja kulkea määrätietoisesti niiden suuntaan?





Savupiipuista nousevat savut yhdistyvät tiheäksi peitoksi kylän ylle. Kuljemme tietä pitkin kohti iltapalaa. Tiet ovat tyhjenneet ja musiikki lakannut. Nämä hetket ovat siirtyminen johonkin epätodelliseen. Tien vierellä autot ja hevoset. Hilaisuus. Sisällä odottava kamiinasta hehkuva lämpö ja katettu pöytä. Ystävyys, joka ylittää maantieteelliset ja kulttuuriset rajat.



Voisiko onni olla tässä? Luulen, että voisi.

19 kommenttia :

Leena Lumi kirjoitti...

Juuri tästä se onni syntyy: Giving is living♥

Yaelian kirjoitti...

Niin hieno projekti teillä! Ja hienot kuvat taas.Toivottavasti tuosta tulee taas paljon apua Peshteran asukkaille!

Tiina kirjoitti...

Aivan ihana juttu!

Mine kirjoitti...

Leena: Aivan. Antaessaan saa. Jopa niin yltäkylläisesti, että hävettää tämä "oma sädekehä pään päällä."

Yaelian: Sitä minäkin toivon. Joka vuosi jännittää, että meneekö kaikki kaupaksi ja saadaanko taas yrittää ensi vuonna.

Tiina: Peshteralaiset on ihania! Sitä toivoisi, että löytyisi töitä ja ihmisille ihmisenarvoinen elämä. Tällä mennäään siiheksi, kun ja jos asiat joskus järjestyvät.

Saga kirjoitti...

Hienoa nähdä, että naisväen lisäksi mukana ovat myös pojat, nuoret miehet ja vanhat isännät.

Toiseksi viimeinen kuva on jotenkin vangitseva, siihen haluaisi astua aistimaan tunnelman.

sannabanana kirjoitti...

Ihana ja kaunis kirjoitus. Kiitos!

Lissu kirjoitti...

Upeaa! Missä noita tuotoksia myydään? Upeaaaaaaaa!

Matkatar kirjoitti...

Jännä että koko kylä tosiaan on mukana talkoohommissa. Tosiaan, sinunhan kannattaisi alkaa myydä niitä myös täällä netissä kun osaat niin hyvin kirjoittaa, varmaan tarinoidesi ja kuviesi avulla niitä menisi kaupaksi!

Aili-mummo kirjoitti...

Kiitos ihanasta postauksesta, Mine!<3
Teet hienoa työtä avustaessasi noita ihmisiä, ja opettaessasi heitä hankkimaan rahaa tarpeisiinsa...

Oikein hyvää sunnuntaipäivää sinulle ja perheellesi!<3333

Mari kirjoitti...

Hieno kirjoitus ja upeat valokuvat. Kiitos tästä.

Simpukka kirjoitti...

Minä niin tykkään jutuistasi ja kuvistasi. Siksi blogissani on sinulle tunnustus. Olepa hyvä.

Mine kirjoitti...

Saga: Se siinä juuri onkin niin liikkistä, kun projekti on otettu omaksi katsomatta ikään tai sukupolveen. Setä on entinen räätäli ja siksi tarkka ja hyvä ompelija.

Sannabanana: Kiitos.

Lissu ja Matkatar: Olen myynyt tähän asti korut Suomeen erilaisille kesäpäiville myytäväksi. Pidän niitä nyt tässä esillä vähän puolihuolimattomasti, jos vaikka joskus tulisi tarpeen myydä myös muualla.

Aili: Tässä toteutuu sellainen diakonian periaate, kun "Älä anna kalaa, anna onki."

Mari: Kiitos, olen iloinen, kun pidit.

Simpukka: Oi, kiitos Simpukka, tulenpas katsomaan millainen tunnustus siellä odottaa...

Mine kirjoitti...

Hups, sukupolveenkin, mutta sukupuoleen piti kirjoittamani:).

Pepi kirjoitti...

Näinhän se on, onni on murusina maailmalla :)
Avan ihana tarina, meinasi vaan jäädä väliin kun eilen ei juuri lueskelemaan ehtin!

Kaunis muuten tuo iltahämyinen katukuva!

Mine kirjoitti...

Pepi: Kunhan vain näkisi ne muruset, olisi kovin paljon onnellisempi tämä elämä.

Kirjailijatar kirjoitti...

Kauniita sanoja ja ihmisiä. On ihmeellistä, että ihmiset jaksavat nauraa surunkin keskellä. Mutta ilmeisesti se on niin, että kaikkeen tottuu ja kun ei ole tottunut paljoon, osaa iloita aina kun siihen on tilaisuus.

Varmasti ikimuistoisia ja rikkaita retkiä nämä helmimatkat.

Mine kirjoitti...

Kirjailijatar: MInä ajattelen, että siellä on riisuttuja ihmisiä. Elämästä on karsittu turha ja pelataan vain välttämättömien asioiden kanssa. Silloin on iholla helpommin ilo, suru, tuska ja onni.

Hippu kirjoitti...

On tämä avartavaa, kun saa lukea paikallisesta elämästä suomalaisin silmin. Enää ei tule Turkista mieleen ainoastaan aurinkorannat ja lomalaisia huijaavat kauppiaat! Kiitos sinulle. <3

Mine kirjoitti...

Hippu: Peshtera tosin on Bulgariassa, mutta kuitenkin. Eroaa tosiaan pintasilitellyistä turistirysistä. Sanoinkin miehelle, että tykkään niin olla tuolla, kun siellä ollaan niin aitoja.