"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

torstai 24. tammikuuta 2013

379. tarina (Arkeni - mitäs me hyväosaiset)

Suomessa en olisi missään nimessa kutsunut meitä hyväosaisiksi. Emme ole rikkaita. Meillä ei ole omaisuutta eikä liiemmin säästöjä. Ei taloa, osaketta, osakkeita eikä miljoonia pankkitilillä. Saamme sen verran palkkaa, että sillä elää. Käytännössä kaikki mikä tulee, myös menee. Emmekä elä mitenkään leveästi. Meillä ei vaihdeta kännyköitä uudempaan malliin huvin vuoksi, ei ostella merkkivaatteita, istuta kampaamoissa, harrasteta kalliisti eikä mitään muutakaan sellaista, joka veisi jatkuvasti ylimääräistä. Rahat tuntuu menevän ruokaan ja muuhun välttämättömään ja kesälomamatkaan. Ei meidän nyt tarvitse jatkuvasti venyttää penniäkään, mutta ei tuosta vaan voida ihan mitä tahansa ostaakaan. Sellaista perusjuttua siis.



Jos Suomessa olimmekin perusvirtasia, niin Turkkiin muuton jälkeen meistä tuli parempaa väkeä. Ympäristön oletusarvo oli auttamattomasti se, että ulkomaalainen on rikas ja hänellä on pohjaton pankkitili. Sitä ajattelua vastaan koitimme aikamme taistella, mutta luovutimme huomatessamme, että siitä ei ole mitään hyötyä.  Maassa jossa on näin suuret tulo- ja luokkaerot olemme joka tapauksessa hyväosaisia moneen muuhun verrattuna. Meillä kuitenkin on mahdollisuus maksaa vuokramme, ostaa ruokaa ja vaatteet ja sähkö-, puhelin- ja muut laskutkin tulee hoidettua. Monelle se olisi jo elämän luksusta.  Ja jos asuu hyvin ja hoitaa asiansa, täytyy kai sitä rahaa olla jossakin sammioittain, eikö vain?



Miltä hyväosaisen elämä sitten tuntuu? Välillä ihan kamalan pahalle. Toisinaan tuntuu hyväksikäytetylle. Joskus hävettää, suututtaa ja itkettää. Pääosin on kuitenkin tosi kiitollinen mieli, kun pääsee asioiden kanssa balanssiin. Se tosin on vaikeaa, sillä hyväosaiselle satelee pyyntöjä. "Voisitteko lainata rahaa?" "Ystäväperheellä on vaikea tilanne." "Tuttaville on tarjoutunut loistava tilaisuus avata oma pikku kauppa, mutta tarvitsisivat lainaa, jota pankki ei myönnä." "Ystävän sukulainen on sairas ja ei ole rahaa sairaalamaksuihin." Jokainen pyyntö on kivireki, jonka vetämistä en halunnut, mutta jota en osaa heittää käsistäkään. Sillä oikeita vastauksia ei löydy. Jos sanon, että "Ei meillä ole", se on kysyjälle vale, sillä onhan nyt ulkomaalaisella. (Kuten se pyyntö 400 000 euron lainasta yritystä varten. Juu, sellaisia rahojahan meillä makaa pankkitilillä ja annamme ne mielellämme?!?). Jos sanon, että "Minä autan" se poikii loputtomia uusia pyyntöjä, jotka vievät minut jokatapauksessa umpikujaan. Kun en anna,  mihin olemme lopulta joutuneet päätymään, olen kova ja itsekäs. Jos en kysyjän mielestä, niin ainakin itseni. Tosin säännöllinen "en anna" johtaa lopulta pyyntöjen loppumiseen ja takaa siinä mielessä yöunien säilymisen. Tai sitten ei.



Suomessa meille on opetettu, että omilla pitää tulla toimeen. Se huutaa minussakin. Velaksi ei ostella, vaan eletään suu säkkiä myöten. Pidän myös itseäni ihan anteliaana ihmisenä. Minusta on mukava harrastaa vieraanvaraisuutta, ostaa lahjoja ja auttaa, kun näen avun oikeasti menevän perille. Turkissa vain ei pelata minun ajatusmallieni mukaan. Täällä raha kiertää. Lainataan, aikomattakaan palauttaa tai palautetaan laittamalla raha kiertoon taas sille, joka sitä kipeästi tarvitsee. Ollaan optimisteja ja tehdään suuria päätöksiä minun mielestäni kovin kepein perustein. Luvataan maksaa, vaikka kaikki muut näkevät ja tietävät, että takaisin maksusta ei ole mitään realistisia takeita. Ulkomaalaisen täytyy siis olla loputon rahasampo tai ryhtyä kovasydämiseksi ja jättäytyä koko ringin ulkopuolelle. Ja toivoa, että ystävyyssyhteet säilyvät tästä huolimatta. Tai ehkä ne säilyvät juuri siksi, sillä raha on varsinainen suhteiden pilaaja myös siinä vaiheessa, kun jää moni "laina" takaisin saamatta.



Suomessakin nostaa päätään pikavippikultturi. Otetaan todella suuria lainoja luottavaisin mielin. Osamaksulla on voitu ostaa myös pidemmän aikaa ainakin joitakin tavaroita. On vaara lähteä sille tielle, joka vie luottotiedot. Pääosin suomalainen kai kuitenkin yrittää elää tulojensa mukaan ja lähtee siitä ajatuksesta, että maksaa velkansa? Se johtuu varmaan opituista asenteista, mutta myös siitä, että Suomen taloudellisessa tilanteessa se on lähes kaikille mahdollista.

Turkissa pelataan luottokorteilla ja osamaksuilla.  Lainaillaan naapureilta, ystäviltä ja sukulaisilta. Sillä erotuksella, että todella iso osa kansasta elää jatkuvasti liian pienillä tuloilla, joten takaisinmaksukykyä ei vain ole. Lainaaja tai "antaja" tietää tämän, mutta toisen kasvojen menettämisen vuoksi sitä ei sanota. Tai sitten lainoja peritään oikeuden kautta tai oman nyrkin oikeudella. Tilanteeseen ei liene olemassa ratkaisua, sillä vaikka tuloerot laimenisivatkin, on asiassa myös se oppimispuoli. Minusta tietyllä osalla turkkilaisia vain puuttu tietynlainen syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen, jonka luulisin tulevan koulutuksen puutteesta ja toivottomasta tilanteesta. Täytyy siis yrittää ymmärtää, että harva nyt pahuuttaan lainailee maksamatta takaisin.




Ja se balanssin löytyminen, miten se onnistuu? Vallalla olevan tilanteen ymmärtämällä. Sen hyväksymällä, että kaikessa ei pysty auttamaan, mutta on autettava siinä missä voi. Eikä se yleensä tarkoita rahan antamista. Tämän kaiken jälkeen oman tilanteen näkee joka tapauksessa uudessa valossa. Ymmärtää, että hyväosaisena oleminen on todellakin sitä, että omistaa sen välttämättömän ja pystyy hoitamaan asiansa ilman vippejä ja velkoja. Ja sen, että välttämätöntä on oikeastaan aika vähän. Ei tarvitse kovinkaan paljoa ollakseen hyväosainen. Mutta jotakin kuitenkin. Tarvitsee oppia olemaan kiitollinen siitä mitä on ja lakattava hamuamasta aina vaan lisää.

Lisään vielä. Iso osa turkkilaisistakin tulee omillaan toimeen. Mutta senhän jo varmaan tiesittekin?

13 kommenttia :

Hippu kirjoitti...

Ajatuksia herättävä kirjoitus.

Itse olen pohtinut Intiassa paljon samoja asioita, mutta olen onneksi säästynyt rahan"lainaamis"pyynnöiltä ihan kokonaan. Ehkä minusta näkee heti, että minulta ei heruisi kuitenkaan penniäkään. :-D Tarkoitus ei ole olla mitenkään kylmä ja tunteeton ihminen, vaan olen kokenut itselleni helpommaksi ja johdonmukaisemmaksi tavaksi sen periaatteen, että en lainaile. Mies sen sijaan lainailee, ja viimeksi meni 30000 rupiaa sen siliän tien, kun autonkuljettaja ei voinutkaan maksaa lainaansa takaisin (yllätys).

Petra kirjoitti...

Se pyöriva raha on kuin liima taalla joka pitaa yhteiskuntaa pystyssa. Meillekin on tullut muutamia rahapyytöja vaikka todellakaan meilla ei ole mahdollista rahaa jaella. Pienia vippeja mies on antanut, se on niin maan tapa, osa on tullut takaisin heti, osa ei. Kun valtio ei auta niin joku aina auttaa, lainaa autoa, rahaa, luottokorttiaan, kotiaan, aikaansa mita vaan. Se on kylla totta etta hyvaosaisuuteen riittaa se, etta on katto paan paalla, varaa maksaa pakolliset laskut ja ruokaa, Suomessa se ei varmaan riita hyvaosaisuuteen?

Sude kirjoitti...

Tuo on yksi syy, miksi meidän avioliittomme meni karikkoon. Minä en voinut käsittää mieheni rahanhoitoa. Silloin kun sitä oli, annettiin kaikille, jotka vaan älysi tulla pyytämään, luottaen siihen että meillekin annetaan sitten kun tarvitsemme. Raha suorastaan poltteli hänen taskussaan, kaikki vaan heti poispois. Yhtään ei ajateltu, että ensiviikollakin pitäis syödä. Minulle se oli ylitsepääsemätön paikka. Suomalainen kun on opetettu siihen, että omillaan on tultava toimeen ja huomistakin on ajateltava. Toisaalta, kun Istanbulin kadulla kävelin lumisohjossa paljain säärin istuvan pienen mustalaispojan ohi, oli todella vaikea olla antamatta mitään. Kauppiaat kuitenkin kielsivät antamasta rahaa,ymmärrän kyllä miksi, mutta toivat hänelle istuma-alustaa ja syötävää. Itku minulta tuli ja häpesin itseäni, turhan valittajaa.

Matkatar kirjoitti...

Ilmeisesti olet hyvin onnistunut löytämään sen balanssin, koska olet saanut siellä ystäviä ja säilyttänyt ne ystävyyssuhteet. Tai ehkä ne hyvät ystävät juuri ymmärtävätkin tilanteesi, miksi sille lainaustielle ei halua eikä voikaan ryhtyä? Muuten se oma balanssi ei välttämättä säilykään.

Aili-mummo kirjoitti...

Tuo on ihan totta ja hyvä asenne: omillaan on tultava toimeen, lainailu ei johda muuhun kuin ongelmiin. Sitten ei ole rahaa niihinkään välttämättömiin tarpeisiin, ja velkakierre on valmis.

Auttaminen on hyvä juttu siinä, missä se on paikallaan ja mihin itsellä on varaa. Selvä arkijärki on kohdallaan, ja sitä on syytä käyttää...

Kiitos tästä postauksesta, Mine!<3333

Mine kirjoitti...

Hippu: Ulkopuoliselle on kovin helppoa sanoa "EI!", mutta kun pyytäjä on ystävä, jonka taloudellinen kamppailu on jatkuvasti silmiesi alla, muuttaa se tilanteen todella kurjaksi. Koet itsesi varsinaiseksi poroporvariksi ja riistäjäksi, kun et anna. Saati sitten jos pyytelijä olisi sukulainen?

Petra: Minäkin ymmärrän, että se on välttämätöntä, mutta ymmärrän myös sen, että en voi olla siinä ringissä mukana. Minulle ei tulisi mieleenkään pyytää rahaa tuttavilta, ystäviltä tai sukulaisilta. En vaan voisi, en mitenkään.

Sude: Se on juuri sitä mitä kutsun Syy-seuraussuhteiden ymmärtämättömyydeksi. Eletään kun viimeistä päivää. On ollut tiukkaa ja rahaa ei ole ollut ruokaan, sähköt on poikki. Sitten tulee hieman isompi summa ja ostetaan sillä ruokaa, maksetaan ehkä sähköt ja ostetaan loppurahoilla uudet vaatteet ja jotain muuta kivaa. Minulla aina kihisee. Siis eikö olisi kannattanut säästää nyt ede vähän pahan päivän varalle?

Matkatar: Välillä paremmin ja sitten tulee taas pyyntö, joka suistaa taas kaikki raiteiltaan. Vaikeinta on se, että ihmisillä on OIKEA hätä ja puute.

Aili: Niin se onkin hyvä, mutta kun täällä ei vaan toimita niin. Eikä ehkä edes nähdä sillä mitään arvoa? Kyllä ne on kinkkisiä juttuja nämä...

Allu kirjoitti...

Olen lainannut ystäville ja on ollut huonoja kokemuksia. Kun joku, joka on mulle velkaa, lähtee Välimerelle purjehtimaan, menee multa huumorintaju. Monet lainat olen saanut takaisin, mutta luottotappiotilillä on myös sievoinen summa. Oikeastaan päätin, että enää en lainaa. Enkä alkanut maksamaan bulgarialaisen tuttavan tyttären kauppatieteen opintoja Lontoossa, vaikka kuinka nätisti pyysi.

Anonyymi kirjoitti...

Hei!!!
KIITOS tosi mielenkiintoisista postauksista, sekä tästä että edellisestä.
Kaikkea hyvää teille sinne Turkkiin....
Meillä matka varattuna Sideen toukokuussa pari vkoa:))
Tuletteko kesällä Suomeen???
Terkuin Ulla

Mine kirjoitti...

Allu: Lainaileeko saksalaisetkin ystäviltään rahaa??? En olisi uskonut. Kyllähän se harmittaa, jos ei pidetä mitä luvataan.

Ulla: Tulemme kesällä Suomeen. On esikoisen rippikesä:).

Anonyymi kirjoitti...

Lainaaminen on lähes aina vaikea asia niin pyytäjälle kuin hälle, jolta pyydetään; sama ilmiö on myös takauksissa. Minä en lainaa muille, enkä lainaa muilta ! Isoihin asioihin on lainat aikoinaan otettu (talo), mutta ilman takaajia. Äkkiseltään sanoisin moneenkin asiaan, että "suu säkkiä myöten !"

Oman työni kautta tapaan täällä Suomessakin todella köyhiäkin ihmisiä meidän mittapuiden mukaan, mutta kaikilla on asunto, ruokaa ja vaatteet; joitakin kodittomia olen toki tavannut, mutta he ovat kaikki olleet päihteidenkäyttäjiä -- ihmisiä silti valintoineen !

Valitettavasti (?) tunnustan olevani ihminen, joka usein haluaa "jotakin lisää" esim. uuden puseron tai kengät, joita ilman tulisin oikein hyvin toimeen, mutta joita ilman en voi olla... Inhimillistä ? t: Tiina

Mine kirjoitti...

Tiina: Minulle lainaaminen olisi TOOOSI noloa ja vaikeaa. Niin vaikeaa, että jäisi lainaamatta. Enkä nyt puhu sellaisesta lainaamisesta, kun on jäänyt rahapussi kotiin ja huomaa sen kahvilan kanssalla. Mutta hämmästyttävää on se, että turkkilaiselta lainaaminen käy toooosi helposti. Ei siinä tunnu olevan mitään noloa. Siihen on harjaannuttu, koska sitä tehdään niin usein.

Ja minäkin haluan. Ainakin uusia kenkiä, mekkoja, verhoja ja kaappeja. Milloin mitäkin. Mutta aina ei saa mitä haluaa. Ja silloin kun saa, siitä tulee hyvä mieli.

Mirjam kirjoitti...

Mieheni suvussa on sekä todella rikkaita sekä todella köyhiä perheitä. Me ja miehen vanhemmat olemme siitä välistä. Köyhempiä sukulaisia autetaan, mutta kun autetaan yhtä, oletetaan myös muita autettavan saman verran. Osa mieheni sedistä ja tädeistä eivät enää ole ollenkaan väleissä sen takia, kun "autoit niitä muttet meitä", tai kun lainattuja rahoja ei maksetukkaan takaisin.

Teiden reunoilla vaeltavat mustalaislapset pistävät aina miettimään kuinka hyvin asiat itsellä ovat vaikka rikkaita emme olekaan. Tosin silloin ei paljon myötätuntoa herunut, kun heittivät minua kivellä päähän hääpäivänämme avoautolla huristellessamme koska emme pysähtyneet antamaan heille rahaa. Onneksi juhlat olivat jo siinä vaiheessa ohi ja kuhmu oli pieni...

Mine kirjoitti...

Mirjam: Oho, olipas agressiivisia rahan pyytäjiä. Meidän ystävät ei koristellut hääautoaan ollenkaan juuri noiden rahan pyytäjien vuoksi.

Onhan se autettava, mutta joskus tuntuu, että moni ottaa mieluusti apua, eikä halua itse tehdä töitä tai auttaa muita:(.