"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

450. tarina (Sain sinisen munan)

Tällainen kyltti seisoi meidän hotellin viereisessä mutkassa. Päättelin, että 400 metrin päässä on luostari.  Aamukävelimme siis katsomaan, että mitä sieltä löytyy. Ensin löytyi hiekkatie, joka kiemurteli vihreän luonnon keskellä. Jossakin lauloi satakieli, joka on muuten turkiksi niinkin hauska sana kun bülbül. Bülbülin laulua oli myös tullut kuuntelemaan Baykuş eli pöllö, Herralintu.





Luostari löytyi, mutta se oli lukossa. Kiertelimme hetken pihalla, kunnes vahtikoira heräsi haukkumaan ja katsoimme parhaaksi jatkaa matkaa. Ja mihinkäs se hautausmaabongari mieluummin kävelisi, kun bulgarialaiselle hautausmaalle. Se olikin mielenkiintoinen paikka, sillä usein Bulgariassa hautakiveä koristaa vainajan kuva. 

Hetken hautausmaalla käveltyämme, peräämme juoksi tuo alakuvan mummo. Hänen hoitamastaan haudasta päätellen, mummo oli juuri kokenut menetyksen. Toisaalta muistoissa taisi vielä olla edellisenä viikonloppuna juhlittu pääsiäinen, jota siis Bulgariassa vietetään eri aikaa kun meillä. Mummo sujautti seuralaiseni käteen neljä pussia, yhden meille jokaiselle kävelijälle. Niistä löytyi maalattu muna ja croissantti. Mummo ei jäänyt odottamaan kiitosta, vaan hän palasi heti takaisin haudallensa asettelemaan kukkia. Sain sinisen munan.






Viereisessä talossa ei ollut autokatosta, vaan hevoskatos. Aidan reunustalle puolestaan oli täti saapunut myymään oman lehmänsä maitoa. Jäkikäteen selvisi, että se on tädin jokapäiväinen tehtävä. Ensin lypsää, pullottaa maito ja kävellä tien varteen kauppaamaan. Kaksi pulloa oli näköjään tarjolla ja hintapyyntö pullosta oli 2 levaa eli noin euron. Oliko siinä tädin koko päivän ansiot, kaksi euroa?

Kauppa ei näkynyt käyvän ja muu seurueemme viipyi. Kuvasin siis mummoa. Käsillä viittoillen hän selitti asuvansa ylhäällä vuoren rinteellä lehmänsä kanssa. Maito oli tosi terveellistä, joten sitä kelpaisi juoda. Mummo halusi nyt välttämättä antaa toisen pulloista minulle, eikä maksu tulisi kysymykseekään. Minulla oli siis croissantti, sininen muna ja pullo tuoretta maitoa. Niiden kanssa istahdin autoon sen lopulta saapuessa ja lähdimme retkelle. Mummo jäi aidalle vikuttamaan.




Ensin ajoimme korkealle kirkolle ja Bachkovon luostariin. Molemmista olen aiemmin kertonut täällä. Edellisellä kerralla vuorilla oli lunta, mutta nyt joka puolella vihersi ja kukki. Lämmintä oli juuri sopivasti ja hiljaisuuden rikkoi vain alhaalla kulkevalta tieltä vaimeasti kuuluvat auton äänet.







Bachkovosta jatkoimme eteenpäin. Tie kiemurteli vuoren rinnettä ylös ja alas. Teki silmukoita, joka sai matkaseuran voimaan pahoin. Pysähtelimme siis tien vierustoille odottamaan, että pahin meni ohi ja jatkoimme taas. Bensamittarin valuessa uhkaavaa vauhtia alaspäin, meinattiin jo kääntyä takaisin. Oikealla tiellä kuitenkin oltiin, sillä vastaantulevaa autoa ajoi ilmiselvä munkki. Näin saavuimme lopulta luostarille, jonka nimen yritän selvittää ja lisätä tähän jälkeenpäin.





Luostarin aarre oli tämä reliikki; pieni pala ristiä, johon Jeesus ristiinnaulittiin. Luostarin kirkossa oleva mies uskoi reliikin olevan oikea. Meille sen alkuperän todellisuudella ei ollut mitään väliä. Tämän luostarin todellinen aarre kun löytyi kirkon takaanta. Siellä oli tien varressa 12 apostolin kappelit. Jokainen niistä oli nimetty jonkun apostolin mukaan ja maalattu sisältä oman nimikkoapostolin elämään liittyvin kuvin. Saimme kunnon kirkkohistoria-luennon ja Raamattutunnin miettiessämme mitä kohtaa mikäkin kuva esittää. 










Takaisin palatessa huristeltiin vapaalla. Polttoaine väheni vähenemistään ja matka alkoi saada jännityselementtejä. Etupenkillä voitiin taas huonosti, joten pysähdyttiin jälleen säännöllisin väliajoin haukkaamaan happea ja tasoittelemaan mahahappoja. Auton ilmoittaessa diezeliä olevan 5 km:n matkalle, pysähdyttiin kyläpahaiseen kysymään neuvoa. Seuraavalle huoltoasemalle olisi kuulema matkaa vielä 22 kilometriä. "Näin niitä muistoja syntyy," tuumasimme tyynesti takapenkillä. Tästä tulisi "se matka, jolloin ajettiin huoltoasemalle lopulta ilman polttoainetta."


Illaksi ehdittiin vielä pikkuruisen Krushevon kylään, mutta siitä sitten ensi kerralla.

9 kommenttia :

Satu kirjoitti...

Onpa ihana tapa laittaa vainajan kuva hautakiveen. Ehdottoman kannatettava tapa. Synkkä kivi saa kasvot.

Huikeita maisemia. Ei ole ihme, jos tuolla hieman pahoinvoivaksi tuleekin!

A kirjoitti...

Ihan mahtavia hautakiviä, ja kaiken kruunaa vainajan kuva! Venäjällä käytetään myös kuvia hautakivessä, ja venäläisten mukana olen nähnyt tulleen tavan myös Suomeen. En tiedä vielä, yleistyykö tapa.

Tuollaisia hautakiviä näkee harvoin meidän hautuumaillamme, johtuu ehkä siitä, kivi on kallis.

Kiitos upeasta postauksesta, Mine, ja oikein hyvää viikon jatkoa sinulle.<33333

Jenni kirjoitti...

Minä kiertelen usein lomamatkoilla paikallisia hautausmaita. Irlannissa esimerkiksi oli upeita vanhoja kivihautoja. Täällä Itävallassakin on monella haudalla vainajan kuva ja moneen hautakiveen on kaiverrettu myös vainajan ammatti (vielä nykypäivänäkin).

Kuulin joku aika sitten, että romaniassa ihmiset yleensä ostavat hautapaikan ja hautakiven etukäteen. Hautakiveen kaiverretaan valmiiksi henkilön nimi ja syntymäaika, vain kuolinpäivä jätetään kaivertamatta. Eli omaa hautaansa nimen kera voi käydä sitten ihmettelemässä jo eläessään. voit vaikka viedä kukkia omalle haudallesi. Kaikenlaisia tapoja sitä maailmalla on. :-)

Jael kirjoitti...

Kauniit nuo hautakivet kuvineen! Olen jossain myös nähnyt sellaisia mutten muista missä
Bulbuleita on täälläkin mutta ne eivät ole satakieliä vaan kuuluvat varpuslintuihin.
Olipa ihana mummo;olikon sillä joku tarkoitus että hän antoi ventovieraille noita värjättyjä munia ym.Upeita maisemia kuvissasi taas!

Mine kirjoitti...

Satu: Minustakin se oli mukavaa. Kuolemallekin tulee kasvot.

Aili: Meillä säännöstellään kaikkea. Hautausmaallakin pitää olla tasaiset rivit ja tietynlaiset kivet. Olisiko se niin vaarallista, jos vähän rönsyiltäisiin?

Jenni: Sehän olisi varmasti hyvä keino kuolemaan valmistautumisessa. Minusta nykyaikana kuolema on turhaan suljettu laitoksiin ja siitä on tehty steriili ja mykkä. Ja sen myötä kuolemasta on myös tullut etäinen ja pelottava. Minusta ainakin olisi kiva tietää, että tuolla minä sitten makailen ja odotan ylösnousemuksen päivää. Pistäkää haudalleni keväisin paljon tulppaaneja, muuten ei tarvitse surra, jos ei ole tullut haudalla käytyä ja kiven vierestä leikattua rikkaruohoja.

Jael: Luulen, että se liittyy ortodoksien pääsiäisperinteisiin? Eikös entisajan Karjalassa menty haudoille syömään?

Maisemat oli todella hienot:).

Kirjailijatar kirjoitti...

Miten viehättävä tarina mummosta ja munasta. Hieman absurdi, mutta ihana.

Ja minäkin huomaan olevani hautausmaabongari, sitä eivät ihan kaikki ymmärrä.

Anonyymi kirjoitti...

Tajusin juuri, että kun katsoin kuviasi, että en oikeastaan pidäkkään siitä, että hautakivissä on vainajan kuva. Puolassa vuosia sitten matkalla kävimme monilla hautausmailla; siellä paljon kuvia kivissä. Silloin ajattelin, että se oli hienoa ja hyvä tapa (?). Nyt vuosien päästä ajattelen, että se on lähes "sosiaalipornoa". En nyt kuitenkaan ala tähän mitään perusteita ajatukselleni laatimaan sen enempää, mutta minusta se tuntuu tirkistelyltä. t: Tiina

Ortodoksit ovat vieneet jopa syntympäiväkakkua haudalle vainajan syntymäpäivänä; kivissä on voinut olla "luukkuja", joihin on laitettu esim. sormukset tai jotakin. Muistan erään äitini ystävän "Mamman", joka kävi haudoilla usein lahjoja vieden...

Mine kirjoitti...

Kirjailijatar: Ei, meidän pitäisi kai perustaa hautausmaabongereiden oma kerho ja vaihtaa vinkkejä hienoimmista hautausmaista ja mielenkiintoisimmista hautakivistä:).

Tiina: Minä saan tuostakin tunteesta kiinni. Tosin koko hautausmaalla kuljeskelu on kai jonkin asteista tirkistelyä? Minua kiinnostaa minkä niminen, kuinka vanha, millainenhan oli hänen elämänsä. Perimmäinen syy tähän kuljeskeluun kai on se, että osaisi elää niin, että ymmärtäisi olevansa kuolevainen. Jonakin päivänä minäkin makaan kiven alla ja ylitseni kulkee uudet tirkistelijät.

Anonyymi kirjoitti...

Hermoso lugar, si me permites me quedo para seguirte.
Abrazos desde Uruguay!

http://perfumederosas-cristina.blogspot.com/