30-vuotias Ilayda herää jokaiseen aamuun onnellisena. Äidin suukko poskella toimii miellyttävänä herätyskellona. "Usein olen jo hereillä, mutta jään odottamaan sitä. Näin monen yhteisen vuoden jälkeen sitä on kehittänyt itselleen äiti-tottumuksia," Ilayda nauraa. Ilayda asuu siis äitinsä ja isosiskonsa kanssa. Turkkilaisittain siinä ei ole mitään kummallista. Maassa on tapana asua kotona siiheksi kun menee naimisiin ja Ilayda ei ole vielä mennyt. Kertoessani Ilaydalle meidän tavastamme, siitä kuinka nuorta patistellaan eroon kodin helmoista lukion jälkeen, Ilayda hiljenee hetkeksi. "Kai se jollakin onnistuu, riippuen ihmisestä, mutta luullakseni hyvin harva ihminen on todella onnellinen yksin?" Minunkin pitää jäädä nyt ihan miettimään ja luulen, että Ilayda on oikeassa?
"Kasvoin isättömänä. Äiti huolehti yksinhuoltajana neljästä lapsestaan, joista minä olen nuorin. Hän työskenteli räätälinä tehden erilaisia korjaus- ja ompelutöitä," Ilayda kertoo. Raha oli perheessä tiukassa, mutta onnea ei puuttunut. Äiti oli hyvä äiti ja ystävä tytöillensä. "Isän rooli on Turkissa iso ja yksinhuoltajaperheen äidillä ja lapsilla on välillä olemista, mutta me selvisimme siitä. Yksinäisenä naisena en kuitenkaan haluaisi täällä asua," Ilayda toteaa. Äidin kanssa on kuitenkin tehty sopimus, että tässä iässä ei enää tarvitse kysyä menoihinsa äidin lupaa, riittää, kun kertoo missä on, että toisen ei tarvitse huolehtia turhaan.
Turkissa ei ole yksilöitä, vaan perheitä ja sukuja. Jokainen ihminen on osa jotakin kokonaisuutta. "Minusta siinä on paljon hyviä puolia, mutta ei tietenkään vältytä ongelmiltakaan. Turkkilaiset oppii jo pienestä pitäen, että kukaan ei voi elää vain itseään varten. Asioita ja päätöksiä tehdessä pitää miettiä myös se, mitä muut siitä ajattelevat ja miten se vaikuttaa läheisiin ihmisiin. Huonoissa tapauksissa se voi vaikuttaa sen, että jää oppimatta vastuun kantaminen kulkiessa äidin helmoista puolison helmoihin. Liika hyysääminen ei ole hyvästä," Ilayda miettii.
Ilaydalta itseltään jäi yliopisto käymättä, kun äiti ei halunnut tyttären muuttavan toiseen kaupunkiin, jossa stipendi yliopisto olisi ollut. "Ei sitä auta harmitella, elämä meni tällä tavalla."Yliopiston sijasta nuori nainen opiskeli kurssien ja oppisopimus-tyyppisen järjestelyn kautta graaffiseksi suunnittelijaksi. "Ei se ole unelma-ammattini, mutta voin nauttia siitäkin työstä," hän toteaa ja lisää: "Kunhan töitä vain olisi."
Oletko sinä onnellinen ihminen, Ilayda. "Olen, ympärilläni on kivoja ihmisiä ja saan aloittaa aamut perheeni kanssa, äidin suukko poskella. Kyllä minäkin välistä masennun ja lannistun, mutta unohdan sen taas pian. Vähintään jokainen aamu on onnellinen, se herättää luottamuksen siihen, että elämä on hyvä."
Elämä on hyvä! Ehkä joku perheestäsi iloitsisi myös heräämisestä äidin/vaimon suukko poskella? Eihän siis eletä tätä päivää vain itsellemme, vaan läheisillemme, yhdessä? Vähintään sen verran kannattaa olla turkkilainen.
15 kommenttia :
On totta, että ihminen tarvitsee jotakin lähelleen. Joillekin se on ihminen ja joillekin riittää eläin. Suomessa on liikaa yksinäisiä ihmisiä. Täällä on nykyään tapana ajatella vain itseään, mikä on suuri harmi:)
Ihmisten yksinäisyys ilmenee suurina itsemurhalukuina Suomessa.
Voi, kumpa saisi herätä äidin suukko poskella♥
Osaat kirjoittaa niin hyvin mielenkiintoisista asioista, että ihmettelen, että Kodin Kuvalehti ei pyydä sua kolumnistiksi.
Suomessa on itsenäisyys ehkäpä liian suuressa arvossa, heti parikymppisenä vaaditaan omilla jaloillaan seisomista.
Minusta turkkilainen perhe-elämä on hienoa ja kaunista..:))
Mukavaa viikon jatkoa sinulle, Mine.<33333
Nain jalkeenpain tulee taalla mietittya etta mika kauhea kiire oli nuorena muuttaa pois kotoa, suurena syyna oli varmaan yhteiskunnan paine, kun kaikki muutkin. Jonkunlainen kultainen keskitie olisi tassa hyva. Turkkilaisessa perheessani on useita sinkkuja korkeassa iassa, naista kivoista postauksista sainkin idean kirjoittaa yksinelajista Turkissa, linkkaan tanne blogiisi kunhan ehdin kirjoittaa!
Minusta on jännää, ettei tämä kolmekymppinen ahdistu vanhempiensa kotona. Minulle vanhempani ovat aivan mahdottoman rakkaita ja heitä on usein kova ikävä, mutta samassa huushollissa en kykene oikein enää asumaan viikkoa pidempään. Aika nopeasti sitä yhä edelleen taantuu johonkin teini-iän asetelmiin. :D Saman olen myös muuten huomannut kotonani asuvan ranskalaisen ja hänen vanhempiensa välillä. :)
Ehkä se sitten kertoo kollektiivisen vs. individualistisen kulttuurin eroista? Mutta kyllä mä asuisin mieluummin yksin kuin vanhempieni kanssa. Ainakin tällä hetkellä, kun kaikki olemme terveitä. :)
Hanne: Sydäntäni riipii ne uutiset vanhuksista, jotka ovat virunneet pitkään kuolleena kotonaan. Ilman, että kukaan osasi kaivata. Kyllä minusta meillä on joku asia pahasti pilalla, jos todella on niin, että kukaan ei kaipaa. Ja kun kukaan ei välitä.
Irmastiina: Ja kunpa osaisin olla äiti, joka herättää lapset suukolla poskelle sen sijaan että huutelee; "Nyt ylös, ja nopeasti."
Allu: Oi Allu, kiitos taas tsemppaavista sanoista.
Aili: Turkkilaisessa perhe-elämässä on todella puolensa.
Petra: Mutta minä muutinkin suoraan naimisiin:). Taisin olla siis turkkilainen sisimmässäni... Jään odottelemaan postauksiasi...
Riina: Minäkin ahstuisin, mutta väitän sen olevan kulttuurimme tulos. Meillä ei ole mallia siitä, että yhdessä voisi elää ilman, että se olisi jotenkin säälittävää tai friikkiä. Tai oli aikaisemmin, kun miniä muutti taloon?
Tosi mielenkiintoista!
Täälläkin asutaan kotona yleisesti hiukan pidempään kuin Suomessa. Saattaa johtua siitäkin, että esim yliopisto on maksullinen, joten rahat eivät helposti aina riitä sekä kurssimaksuihin että vuokriin jne. Ja sitten olen kuullut järkeiltävän, että opintojen jälkeen työelämään siirryttäessä on myös hyvä asua vanhempien luona ja kasvattaa 'pesämunaa.'
Usein kotoa opiskelemaan tai töihin muuttaneet nuoret asuvat kimppakämpissä, eli silloinkaan ei asuta ihan yksin. Sellaista kerrostaloyksiöasumista on täällä todella minimaalisen vähän.
guzel bir roportaj olmuş.. ilaydayı böyle gülen gözleri ile görmeye sevindim..
Sannabanana: Meidän systeemimmekin on siis hyvinvointivaltion tuotetta:).
Mert: Keske sen de bizimle olsaydin ve senin gulen gözleri görebilseydik. Senden de bir röportaj yapabilseydim:D. Ne var ne yok?
Osaat kirjoittaa loistavasti ja nyt olet tuonut näissä viime kirojoituksissasi hienosti esiin turkkilaisia ihmisä ja heidän taustojaan ja historiaa. Todella mielenkiintoisia ja hienoja henkilökuvia. Kiitos.
Mari: Kiitos sinulle. Ihmiset on minusta mielenkiintoisia ja täällä on se onni, että kertovat mielellään tarinansa:).
:) Çok çok çok teşekkür ederim. Seninle birlikte sohbet etmek çok keyifliydi. Çok güzel bir yazı olmuş ellerine sağlık ;) Ama birşey unutmuşuz birlikte resmimiz yok :))
Ilayda: Evet, bende evde fark ettim. Gelecek defa cekecegiz, degil mi? Senden guzel bir yazidan baska yazamaz ki.
Benim Hersey yolunda ve iyi Anne. Ben aranizda olanasamda butun kalbimle sizlerleyim.
Lähetä kommentti