"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

maanantai 30. syyskuuta 2013

544. tarina (Albaanialaiskylän pitsihuvilat)

Istanbulini pukeutuu pilviharsoon. Lokkien kirkuna pääni päällä ja aaltojen loiske salmen seinustoihin. Lautalla syödään aamupalaa, luetaan päivän uutiset ja naputellaan tekstiviestejä. Istun tosielämän reality sarjan äärellä. Tämän päiväisen jakson nimi on Albaanialaiskylän pitsihuvilat. Istukaa tekin alas, sillä laiva on juuri lähdössä.





Matka Arnavutköyhin kestää vain noin 10 minuuttia. Hetkessä olen uusien mahdollisuuksien äärellä. Kaikki vielä ennaltakävelemättömät tiet risteilevät edessäni. Arnavutköy on vanhojen puutalojen ulkoilmamuseo. Toinen toistaan kauniimpi pitsiunelma nousee arjen keskellä, kuljettaen kävelijää menneiden aikojen taakse. Oli aika, jolloin täällä asui albaanialaisia, sitten kreikkalaisia ja juutalaisia. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Arnavutköytä asutti kirjojen mukaan 493 turkkilaista ja 5973 kreikkalaista. Juutalaisten lukumäärää en löytänyt, mutta google kertoo heidän muuttaneet alueelta pois Arnavutköyn suuren tulipalon jälkeen vuonna 1877.






Kuljen ylös ja alas. Ylös ja alas. Mitähän tuon kukkulan takaa voisi vielä löytää? Mansikoita ei ainakaan näy, vaikka Arnavutköy olikin aikoinaan tunnettu nimenomaan ottomaani mansikoistaan, jotka olivat kuivempia ja pienempiä kuin nykyiset mansikat. Tosin eihän nyt ole mikään mansikka-aikakaan. Sen sijaan täällä kasvaa granaattiomenoita, joita voisin poimia matkani varrelta, jos kehtaisin.








Viime viikolla kirjoittaessani teille kävelyretkestäni Arnavutköyn ohitse, sain sähköpostia ystävältäni. P-rouva, joka silloin vielä oli neiti, vietti nuorena opiskelijana vuoden 1960-luvun Istanbulissa. Myöhemmin hän saapui perheineen Istanbuliin -90-luvulla ja oli lopulta meidän ilonamme miehensä kanssa 10-vuotta 2000-luvun Istanbulissa. Nämä muistot tulivat hänelle mieleen istanbul-kuviani katsellessa:

"Olen katsellut kuviasi blogistasi ja seurannut patikkareissujasi. Vuonna 1994 huhtikuussa, jolloin asuimme Etilerissä, patikoin alas Arnavutköyhin, ystävääni S:ä tapaamaan. Hän oli siinä vaiheessa kuuden lapsen äiti..."





"1967 Istanbul päättyi Cumhuriyet caddesin mäellä Şişliin. Sitten alkoivat kylät, kuten Etiler, Sariyer ym. Siltoja ei ollut ja koko Aasian puoli näkyi aikalailla metsäisenä maisemana. Tiet olivat hiekkateitä ja kaupungin kadut aika huonossa kunnossa. Puutaloja oli esim. Bebekissä, Arnavutköyssä ja rannoilla enemmän kuin nykyään, sillä monet ovat luhistuneet tai palaneet, kun niiden rakentajat ovat lähteneet.

Kadut olivat huonosti valaistuja, eikä olisi voinut kuvitellakaan lähtevänsä illalla ulos. Jo pelkästään kulkukoiralaumat olivat pelottavia. Kadut olivat myös erittäin likaisia. Koiran raatoja yms. näkyi kaduilla. Meillä ei saanut olla kameraa! Emme saaneet juoda kahvia, kun se oli niin kallista silloin. Voi että olin laiha silloin. Rahaa kun ei ollut edes Dolmusin käyttöön. Syötiin vain perusvihanneksia, valkoista leipää ja katukauppiaalta ostettua yugurttia. Liha oli kallista ja lihakaupat todella epämääräisiä roikkuvine ruhoineen, joiden alkuperää ei kukaan tiennyt. 

Nyt voin vain muistella ja ihastella näitä kuviasi. Kiva, että kokoat niitä."

Haluaisin aikakoneen ja päästä näkemään P-rouvan Istanbulin. Sen keksimistä odotellessa kierrokseni jatkui, sillä minä haluaisin olla laiha, kuten P-rouva silloin. Onneksi kävelytiet ovat paremmat ja koiranraatoja ei ole näkyvissä. Päiväunilla olevia koiria kuitenkin, kuten tämä, joka oli oikein asettunut tämän rakkaudentunnustuksen alle.










Pian olen taas siellä mistä lähdin. Kuljen siis vielä hetken seuraillen rannanmyötäisiä teitä. Epämääräisyydestä, liasta ja puutteesta ei nykypäivän Istanbulissa tarvi enää kärsiä, ellei ole rahaton. Kaupat pursuavat toinen toistaan herkullisemman näköisiä houkutuksia. Arnavutköy on myös tunnettu kalaravintoloistaan, joita rannassa seisoo vieri vieressä. Tähän aikaan aamusta ne ovat vielä tyhjät, mutta täyttyvät varmasti viimeistään iltaan tultaessa.









Tämän huvilan jälkeen lenkkeilijä hyppäsi ruuhkabussiin ja huristi Besiktasiin. Hyppäsi sieltä laivaan ja lillui yli Bosborin kohti Aasiaa ja työpäivää. Ensi kerralla kävellään sitten Istanbulin Vauva, eli Bebek. 

Kiitos muisteloista mrs P! 

13 kommenttia :

mimon mami kirjoitti...

Ihania kuvia! Kiitos kierroksesta!

Jael kirjoitti...

Upea kierros ja miten mahtavan näköinen alue! Ihania puisia villoja ,vaikka osa onkin kunnostuksen tarpeessa.

Tiina kirjoitti...

Ymmärsinkö oikein, paikka on suurinpiirtein Uskudaria vastapäätä? Muistan risteilyllä nähneeni tuollaista rantaa.
Nuo koristeelliset talot ovat niin uskomattoman kauniita! Nuo ikkunan korostelistat... Nam, nam, nam.

Jos ei sittenkään menisi rapakon taakse, vaan tulisi Istanbuliin :) Sinne tulee ihan oikeasti ikävä kun katselee näitä kuviasi! Olisi ihanaa koluta uusia (vanhoja) nurkkia. Miten ihmeessä te raaskitte sieltä lähteä...
Ps. Olit kysellyt - blogi on suljettu kaikilta, paitsi minulta :)

Mine kirjoitti...

Mimon mami: Ole hyvä, kiitos kun kuljit kanssani.

Jael: Oli oikea puutalojen ystävän paratiisi. Ja pääosin talot oli kunnostettu kauniiksi.

Tiina: Tämä alue on ykkös- ja kakkossillan puolivälillä. Oikeastaan siis ihan vastapäätä meidän aluetta. Nyt vasta tajusin, että meidän satamasta menee sinne aamulautta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Istanbulia tuleekin varmasti ikävä. Mutta ajattelen niin, että olen kuitenkin saanut nämä yhteiset vuodet ja täällähän se seisoo ja odottaa, kunnes taas tapaamme. Ja kunnes te taas tulette.

Pepi kirjoitti...

Tosi, tosi, tosi kauniita rakennuksia! Nuo jo rapistuneetkin!
Noissa taloissa on jotain mitä ei ole missään muualla :)

Tänään sanoin yhdelle kaverille, että pitäisköhän ottaa talviloma taas mahdollisimman myöhään keväällä ja lähteä katsomaan Istanbulista muutama uusi nurkka....vähän kun jäi reissaaminen vajaaksi :)

Istanbul on kyllä sinun kaupunkisi, rakkaus siihen huokuu näistä postauksista. Ja on se ihan vähän minunkin :D

Kirjailijatar kirjoitti...

Nyt oli niin monta ihanaa kuvaa, että otti ihan sydämestä :) Taas näitä ihania puuhuviloita, joita on niin ikävä. Ja kauniita yksityiskohtia, nuo ruukut ja postilaatikot.

Minäkin olen usein toivonut aikakonetta. Ihan vähäksi aikaa vain lainaisin.

Anonyymi kirjoitti...

Noista sateenkaarirappusista oli jokin aika sitten juttu lehdessä - olisiko ollut Hesari. Vanha mies oli niitä öisin maalaillut. Viranomaiset katsoivat karsaasti ja portaat saivat taas harmaan värin. Ihmiset protestoivat, virkavalta joutui antamaan periksi. Mieltä virkistävät rappuset ovat nyt ihmisten ilona. Liekö niitä enemmänkin Istanbulissa? Anisi

Mine kirjoitti...

Pepi: Minun se on, mutta olen oppinut jakamaan:D. On hauska nähdä kuinka kaupunki ottaa jotkut vangikseen, mutta jotkut toiset eivät koskaa opi ymmärtämään sitä. Minä sanon, että täällä on niin paljon kaikenlaista, että etsimällä löytää ihan varmasti ne omanlaiset kolkat. Toiset kai vain ei koskaan jaksa etsiä ja saavat Sultanhmetista jo tarpeekseen. Olen kyllä iloinen, että aloitin tämän lenkkeilyn ja itsekin jouduin lenkkipolkuja etsiessä uusille urille.

Kirjailijatar: En minäkään pysyvästi johonkin muuhun aikaan halua. Käyttäisin aikakonetta turvalliseen tirkistelyyn. Iloitsin, kun tuolla rakennettiin uusiakin puuhuviloita. Puutalot on minun juttuni.

Anisi: Ihanko totta. Katsoin vain, että onpas värikkäät raput, en tiennytkään niiden olleen taistelun tulos:). En ole ennen näin iloisia rappuja nähnyt, ovat ehkä ainoat laatuaan?

Allu kirjoitti...

Oi ja voi mitä kaikkea hienoa on taas tarjolla. Onko Putin tulossa sinne, kun portaatkin on maalattu? :D

Mine kirjoitti...

Allu: Ehkä onkin, kukaan ei vain ole muistanut kertoa sitä minulle.

kaisumarjatta kirjoitti...

monipuolinen kuvasarja Turkista, kiitos siitä on ilo katsoa kuvia ja lukea tarinaasi.. toivon hyvää jatkoa matkalla Istanbuliin..

Aili Mummo kirjoitti...

Verratonta kuvailua, kiitos Mine:)

Mine kirjoitti...

Kaisumarjatta: Kiitos kun kävit ja jätit käynnistäsi merkkiä.

Aili: Mukavaa, kun olet taas linjoilla, Aili.