"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

maanantai 10. helmikuuta 2014

626.tarina (Lasteni äiti vilistää mäkeä alas)

Kello 8.15 koulubussi hurahtaa kotiovelta. Pian sen jälkeen lasteni äiti vilistää mäkeä alas kohti Bosborin rantaa. Pään päällä huojuvat valtapuolueen liput sinistä taivasta vasten. Heidän vaalipisteensä ovessa luvataan rukoilla äänestäjien puolesta. Maaliskuussa nähdään haittaako äänestäjiä korruptio ja miljoonat kenkälaatikoissa. Vai onko laajasti valtaa omaavilla laajemmat oikeudet, kuten osa kannattajista näyttää tuumaavan. 



Parhaiten minut osaa johtaa harhateille minä itse. Padotut ajatukset vilistävät pääni sisällä ja silmäni houkuttelevat minut ylämäkeen vain muutaman puutalon tähden. Ennen kuin itsekään huomaan, rämmin jo jossakin ryteikössä. Sinne minut johdatti niin kotoisan näköinen polun pää, että astuin sille ennen kuin ehdin edes ajatella koko asiaa. Ajatusten aikakin tulee. Vaikka silloin, kun housuni takertuvat piikkipensaikkoon. Tai silloin, kun olen tarponut koko alueen läpi ja tajunnut sen johtavan vain piikkiaitaan. Ja varsinkin silloin, kun seison keskellä tyhjyyttä vain puhtaaksi kaluttu kallo jalkojeni juuressa. Jos joku päättäisi kaluta minut, kukaan ei keksisi etsiä minua täältä. Nyt äkkiä takaisin tielle.







Miesväki nousee veneistään ja kertyy kuin yhteisestä sopimuksesta pöydän ääreen aamuteelle. Vilkuttavat sieltä veneiden yli. Tässä olisi aamukahvin paikka ja seuraakin tarjolla, mutta jätän taas välistä. Päähäni on noussut aiheet, joista minun tulisi kirjoittaa. Muistivihko ja kynä on jäänyt matkasta, joten kertyneet ajatukset täytyy kiireesti kuljettaa kotiin.







Astun bussiin ja saan ainutlaatuisen kotimatkakokemuksen. Bussissa suoraan sanottuna haisee pahalle. Syykin selviää heti sisään astuessa. Ensimmäistä kertaa koko näiden vuosien aikana näen roskankerääjä romanin bussissa ja nyt heitä istuu siellä kokonaista puoli bussillista. Lapset risaisissa ja likaisissa vaatteissa. Tukat takuilla ja osa paljain jaloin. Äidit imettämässä avoimesti. Miehet nojaamassa rennosti seinään. Ja ne likaisista kasvoista loistavat onnelliset hymyt, kuin menossa olisi jotakin aivan ainutlaatuista. Kuvaamisen arvoiset olisivat myös olleet ne valtaväestön ilmeet, kun astuvat bussiin ja ymmärtävät keiden kanssa matkaa nyt jatketaan. Tyrmistyksen ja pahennuksen värinät suupielissä ja nenän nyrpistykset hajun iskiessä päin naamaa. Tällaisissa tilanteissa minua kihelmöi ja hihityttää ja olen jotenkin omimmillani. Äidinsä olkapäältä pieni vauva tarjoaa minulle kauneimman hampaattoman hymynsä ja minä tartun siihen. Oi mikä ihana aamu!

10 kommenttia :

Aili Mummo kirjoitti...

Siinäpä aito kokemus, ei mitenkään kaunisteltu. Mutta kaikki me olemme ihmisiä, jokainen omalla tavallaan.
Ulkopuolista voi tilanne huvittaa, kun ei itse tarvitse haistella 'raikkaita' aamutuoksuja...

Hyvää viinkon jatkoa sinulle, Mine♥♥♥

Pepi kirjoitti...

Ai kun sain makoisat naurut :D
Mikä ihana aamu, tosiaan!

Tuo Mavi Cafe on niin nimensä veroinen, että melkein silmiin sattuu!

Kuule, vaihtaisitko bannerikuvan, teillä on niin ihanasti jo kevättä, että tuo pistää hytisyttämään....hrrrr :D

Mine kirjoitti...

Aili: Aito kokemus, ihan justiinsa sitä itteään:).

Pepi: Pyynnöstänne, arvoisa lukijani. Yleensä tähän aikaan täällä tosin saattaisi sataa lunta, mutta tänä vuonna talvi ei ole viitsinyt saapua Istanbuliin. On siis oikeastikin aika jättää lumet taaksemme ja siirtyä kevään odotukseen….

Cheri kirjoitti...

Hieno teksti. Olipa taas mukava käydä kävelyllä kanssasi.

Kirsi Cifci kirjoitti...

Oh no!vai että bussissa aamutuimaan sellaista seuraa ja sellaisia hajuja;)?!...niinpä... tällaisia me ihmiset olemme, jos bussiin aamulla tai mihin aikaan päivästä tahansa tulee oudohko tai haiseva kanssamatkustaja sitä kyllä kieltämättä alkaa toivoa, että älä vaan istu viereeni...olen usein itsekin seurannut romanilapsia siellä ilman housuja tai kenkiä,todella likaisina ja takkutukkaisina, mutta se elämänilo mikä heillä on kasvoillaan?Lenkkipolkusi ovat näemmä varsinaisia seikkailuja, koskaan ei voi etukäteen tietää millä meidät "kanssasilenkkeilijät"heh;)yllätät!

Satu kirjoitti...

Täältä löytyi tosiaan vähän aurinkoisemmat tunnelmat kuin minun blogistani. :-D Tuo ryteikkö näyttää kyllä pelottavalta – kaikenlaisiin paikkoihin sinäkin tiesi löydät. :-)

Jael kirjoitti...

Voin ihan kuvitella että tuossa tilanteessa oli sellaista mikä nosti hymyn huulille,hajuhaitoista huolimatta.

Mine kirjoitti...

Cheri: Hyvä, että löytyy muitakin reippaita:).

Kirsi: Se oli kummallista, sillä en oikeasti ole koskaan nähnyt heitä bussilla ajelemassa. Onneksi saivat vaihtelua päiväänsä:).

Satu: Kun on utelias, voi löytää itsensä vaikka millaisilta reiteiltä. Toivottavasti sinunkin päiväsi valaistui.

Jael: Se oli jotenkin hullunkurista, ne ihmisten ilmeet ja toisten ilo. Päästä nyt ajamaan bussilla!

anumorchy kirjoitti...

Minakin olen viime aikoina tormannyt pari kertaa aika hurjaan kenkahikituoksuun bussissa. Kumma kun nyt on sentaan talvi. Syyna kai Afrikan pakolaiset joilla ehka ei oikeasti ole missa aina peseytya.

Mieskin joutui nyt bussilla matkustamaan, kun auto oli yon yli huollossa. Mielenkiintoinen antropologinen kokemus oli hanellakin.

Mine kirjoitti...

Anu: Niinhän sen kuuluisi olla, että kaikki saisi matkustaa bussilla. Ja niinkin, että kaikilla tulisi olla oikeus puhtauteen ja peseytymiseen. Valitettavasti sellainenkin asia voi olla etuoikeus.