632. tarina (Lammas ikkunassa)

Mies meni Eurooppaan. Minä menin mukaan. Minä jäin Eminönüün, hän jatkoi matkaansa Karaköyhin. Aurinko paistoi ja linnut lauloi. Ajattelin kävellä teille Balatin. Aikaa säästääkseni otin Eminönüstä bussin Eyüpin suuntaan ja hyppäsin Fenerissä siitä ulos. Sen jälkeen kuljinkin ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle, ristiin rastiin ja välillä kai vähän ympyrääkin. Tällaiselta siellä näytti.

Muutama vuosikymmen sitten Balat oli yhtä kuin juutalaiset. Aluetta asutti lähinnä Espanjasta karkoitetut sefardijuutalaiset, jotka osmanisulttaani toivotti tervetulleeksi kaupunkiin hetimiten Konstantinopolin valloituksen jälkeen. Nykyään alueella asuu juutalaisia enää vain muutamia, mutta heistä muistuttaa parikin toiminnassa olevaa synagogaa. Vanhoja taloja asuttavat Mustaltamereltä ja itäiseltä kurdialueelta tulleet maahanmuuttajat. Oman värinsä alueelle antaa myös vieressä olevan Fenerin kaupunginosa kreikkalaisineen. Kaduilla kuulee montaa eri kieltä ja siellä täällä näkyy myös olevan kirkkoja.

Harmaana päivänä täälläkin voisi olla ränsistynyttä? Nyt auringonpaisteessa kaikki on niin iloisen näköistä. Värikkäät talot ja kadun päällä liehuva pyykki. Lammas alakerran ikkunassa ja auringonpaisteessa makailevat kissat. 

Kadun kulmassa oleva lapsijoukko ei halua minun jatkavan matkaa. Pitää ottaa lisää kuvia ja näyttää miten hassuja he ovatkaan antaessaan toisillensa pusuja. Turkkia ei ymmärrä lapsista kukaan, en tiedä mistä he ovat tulleet. Lopulta joudun hätistelemään heidät kauemmaksi, sillä matkan on jatkuttava. Juoksevat perässäni korttelin verran.

Kadut ovat ihan omanlaisiansa. Talot ovat matalampia kuin muualla ja taidan olla jossakin työpaja alueella. Toisen oven takana hitsataan ja sitten ovat nämä ihanat aarteet. Kalusteisiin kirjoitetusta lapusta käy ilmi, että pajassa työskentelevä mies pelastelee näitä vanhoja puukalusteita purkukohteista ja korjailee niitä pajassaan. Jäivät jo kummittelemaan mieleni päälle ja luulen, että minun on palattava katsomaan näitä uudelleen auton kanssa. Olisiko joku näistä helmikuun ostos?

Sitten alkaa ylösnousu. Villatakki on selvästi liikaa, kuten myös saapikkaat. Autan mummoa mäessä, sillä nousu on melkoinen ja hän raukka puuskuttaa kassinsa kanssa. Täällä on pihoilla kanat ja suloinen vahtikoira kurkistamassa aidan yli. Onnittelen itseäni hyvistä reittivalinnoista ja ylhäällä minua odotaa yllätys.

Sattumalta putkahdan Tekfur-palatsin pihalle. Tai sen pihalle, mitä tästä bysanttilaisten keisarien palatsista on jäljellä. Täältä käsin keisarit hallitsivat 1200-luvulta Konstantinopolin kukistumiseen asti. Osmaanisulttaaneille se ei kelvannut paltsiksi, vaan rakensivat Topkapin toiselle puolen kaupunkia. Tekfuria osmaanit käyttivät milloin norsutallina, salaisena bordellina tai posliiniverstaana. Nyt palatsi on restauroinnin alla, joten ehkäpä sinne vielä joskus pääsee sisällekin asti katselemaan?

Kävelen muurin reunaa pitkin ja päädyn Edirnekapin bussipysäkille. Tässä olisi muuten ollut lähellä myös Chora-kirkko, joten jos joskus päädyt kävelemään näitä reittejä, se kannattaa pistää mieleen. Nyt minä en enää ehdi Choraan. Hyppään siis bussiin, joka vie minut Eminönüün ja laivaan. 

Üsküdarissa jälleen treffataan miehen kanssa ja syödään herkullinen lounas täällä kattojen päällä. Sitten taas tiemme erkanevat. Mies jatkaa matkaa ja minä palaan kotiin ruoan laittoon.

Voihan Istanbulin kevät sentään! Ei hullumpaa, ei hullumpaa...