"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

lauantai 8. helmikuuta 2014

625. tarina (Kissakujat ja hämärän hyssyt)

Esikoinen lähtee äidille lenkkiseuraksi. Aurinko ei ole enää pitkään seuranamme, joten päätämme avittaa matkamme alkua bussilla. Bussilla alun tylsän tien hurauttaa kymmenessä minuutissa, kävellen siihen menisi puolisen tuntia. Ruskea kyltti osoittaa yleensä johonkin nähtävyyteen. Tällä kertaa meitä huijataan ja edessä on vain aidattu alue, johon ei ole pääsyä. Täytyy siis lähteä kiertotielle. 




Jyrkän tien reunaan on parkkeerannut autoletka. Kaikki ihailemassa kukkulalta avautuvaa maisemaa.  Joissakin autoissa nuoret parit, joissakin kaverukset olutlasillisella. Kuskikin saa näköjään ottaa pienet Bosborille. Aidan takana luksuselämä uima-allashuviloineen ja siistiksi ajettuine nurmineen. Kun emme jaksa päivitellä toisten onnea, astumme sinne, minne me jokainen lopulta päädymme. "Miksi ihmeessä tykkäät hautausmaista," ihmettelee esikoinen. Minä keksin monta syytä. Siellä on yleensä rauhallista kulkea, maasto on mukavan vaihtelevaa, hautakivistä voi lukea monta ajattelemisen aihetta antavaa värssyä. Ja mikä tärkeintä: hautausmailla muistaa kuolevaisuutensa ja sen, että kaikki tässä maailmassa on joskus annettava pois. Se laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. 


Eilen olin niin kuin sinä, huomenna sinä olet kuin minä.

Huoleton ja onnellinen elämä
mikä onni, miten erinomaista
Odottaa valloittajaa
ylitsevuotavasti.




Taaskaan palatsin ovet eivät aukea meille. Aurinko laskee ja antaa lenkkeilyllemme mitä kauneimman valon. Ilta Bosborilla. Jos aamunsa aloittaisi kahvilla sen ääressä, voisi iltansa lopettaa illallisella salmen kainalossa. Bongaan uuden niin houkuttelevan näköisen ravintolan, että päätän: lähtöä ennen käymme miehen kanssa syömässä jossakin uudessa paikassa kerran kuukaudessa. Vielä kun voimme.


Aamukahvi täällä.







Ja illallinen täällä!

Luulin, että ilma on viileä, mutta se onkin lämmin. Rannassa tulee usein tunne siitä, että asuisi etelässä. Miten paljon Istanbul saattaakaan muuttaa muotoaan ihan vain muutaman kilometrin välillä. Vesi antaa oman tuoksunsa ja sen äärellä ihmisistä tulee notkeampia, rennompia ja jotenkin hyvemmän tuulisia. Tuuli puhaltaa pois murheet ja huolet. Aika lakkaa juoksemasta ja ottaa hitaamman tempon. Ihminen muistaa taas, että joskus voi pysähtyä ihan vain sen tähden, että joku on kaunis. Kauneudesta tulee  arvo.












Puutalokujat ja illan valot. Aitojen takaa pöllähtelevät tuoksut. Kissakujat ja hämärän hyssyt. Esikoinen alkaa ymmärtää, että mikä sitä äitiä täällä kävelyttää. "Voitaisiinko tehdä tästä joka lauantainen tapa?"

23 kommenttia :

Maria kirjoitti...

Voi kiitos jälleen näistä tunnelmista ja ajatuksista! Miten tärkeistä asioista muistutatkaan.
Olen kyllä näiden kuviesi ja tarinoidesi ansiosta ihastunut Istanbuliin:).
Lumiset terveiset mökiltä, pihasauna odottaa..

mimon mami kirjoitti...

Ihanaa laatuaikaa, ihanissa maisemissa. Aurinkoista sunnuntaita täältä vesisateesta.

Matkatar kirjoitti...

Ihana lenkki teillä kahdestaan! Mukavaa viikonlopun jatkoa! :D

Kirsi Cifci kirjoitti...

Ihana äidin ja tyttären iltakävely!...olisin mieluusti itsekin tänään ollut siellä Bosborin rannoilla mieluummin, kuin täällä ankean harmaassa suojasäässä Espoossa ja istahtanut aamukahville tai illalliselle kuvaamiisi ravintoloihin tai kahviloihin;)Miten tunnelman ja ilmapiirin voikin aistia niin elävästi kuvistasi;)Tyrin tänään jotenkin näissä googletileissäni ja unohdin salasanani;( niin, että minulla on nyt sitten uusi tili,onneksi sen luominen kävi helposti en muuten olisi päässyt enää kommentoimaan blogiasikaan!

anumorchy kirjoitti...

Mukavaa etta sait kavelyseuraa! Kaunis illan valo kuvissa.

Pepi kirjoitti...

"Onni ja ikävä istuvat tyynyni kulmalla, pitäen kättään otsalla kuumottavalla..." Mistähän luikahti moinen runonpätkä päähäni kuvia katsellessa :)
Joku kumma haikeus, ajatus kuinka eri tavalla voi kaupungin ottaa haltuun kun on sinut sen kanssa. Aivan toisin kuin piipahtajat, jotka saavat aina vain pintaraapaisun kaikesta.
Onneksi edes sen :D

Kiva, saat jatkossa lauantaiseuraa !

Mine kirjoitti...

Maria: Niin, sekin pitäisi muistaa, että tästä lähin helmikuuni ovat lumiset, eikä samenttisen keväiset. Kyllä se jännittää, että oppiiko sitä enää tykkäämään lumesta?

Mimon Mami: Kiitos, meilläkin saisi hieman sataa, kun en viitsi käydä itse parvekekukkia kastelemassa.

Matkatar: Huomenna onkin lasten loman viimeinen päivä ja aletaan etsimään kyniä ja kumeja reppuun.

Kirsi: Hups, minulta saattaisi hyvinkin kanssa kadota salasanat yms. Tallennan ne koneelle ja siksi ne toimii, mutta jos pitäisi mennä toiselle koneelle ja muistaa, niin kävisi kyllä huonosti.

Anu: Illoin ja aamuin on kauneimmat valot. Niin se on.

Pepi: Tytär kysyi, että missähän sinä Kotkassa kävelet, kun on tylsemmät lenkkimaastot. En kyllä suostunut siihen diagnoosiin. Ajattelin, että ensi talvena kävelen ensimmäistä kertaa vuosiin meren jäällä ja otan uusia alueita haltuuni. Kotka on kaunis kaupunki.

Olen tänään varaillut meille hotellit ja laivat välille Istanbul-Kotka. Onni ja ikävä istuvat tyynyn kulmalla, oikein diagnosoit. Saadakseen jotakin, on jostakin luovuttava. Jotta sellaista se on ja siksi on hyvä välillä kävellä hautausmaalle ja muistaa, että ei kannata rakentaa mitään lopullista kun ei kuitenkaan voi lopullisesti jäädä. Ei Istanbuliin eikä Kotkaankaan. Koko elämä on meillä lainassa, jotta saamme siitä iloita joka hetkessä ja jotta ymmärrämme, että tulee sekin päivä, kun siitäkin on luovuttava.

Cheri kirjoitti...

Minäkin pidän hautausmaista, niissä on samankaltainen lohdullinen ja kiireetön tunnelma kuin kirkoissa. Voi miten upean minileijonan kohtasitte retkellänne. Kiitos taas lenkkiseurasta, mukanasi pääsee aina mielenkiintoisiin paikkoihin.

Tiina / Namustellen kirjoitti...

Oi Istanbul, oi!

Petra kirjoitti...

hautausmaat ovat hyvia paikkoja kavella, siella asiat asettuvat tosiaan oikeisiin mittasuhteisiin, ihanat iltakavelyt olleet teilla!

Mine kirjoitti...

Cheri: Minileijonasta esikoiselle tuli mieleen meidän Helmi-pupu. Sekin on tuollainen pörrökasa.

Tiina: Oi oi.

Petra: Ja eri maiden hautausmaat ovat mielenkiintoisia kulttuurioppaita. Esikoinen ei tykkää täkäläisistä, kun ne on huonosti hoidettuja ja kukattomia.

Saga kirjoitti...

Esikoisesi ei sitten mahtaisi pitää myöskään juutalaisista hautausmaista, kukkien tilalla kun on kiviä. Minä käyn aina myös ehdottomasti hautausmailla kävelemässä. Sykähdyttävimmät on ehkä olleet entisillä sota-alueilla, esim. Bosniassa. Karuin kuitenkin Grönlannissa, jossa oli kyllä paljon kukkia, tekokukkia siis, mutta tunnelma viiltävän karu.

Hienolla reitillä kävelit taas, mutta lenkin parasta antia taisi kuitenkin olla tyttären kysymys yhteisistä kävelyistä?

Satu kirjoitti...

Voi noita maisemia! Ei ole ihme, jos tulee ikävä. Mutta Kotkakin on kaunis kaupunki, ja siellä on merikin. :-)

Aili Mummo kirjoitti...

Ihana kävelyretki sinulla ja tyttärelläsi:)

Suoalaiset yleensä pitävät näistä ikuisista lepopaikoista, ja yleensä meillä haudat on hyvin hoidettuja. Se on kulttuuriin kuuluva asia.

Miten ihastuttavia näköaloja oletkaan kuvannut, Mine; kiitos näistä!♥♥

Mine kirjoitti...

Saga: Juutalaiset haudat oli kuitenkin hoidetun näköisiä. Näitä täällä hoidetaan kovin huonosti, ja ehkä se oli se tyttären pointti?

Satu: Kyllä, Kotkassa on puolensa. Ja meillä koti Meren kainalossa ja Kymijoen kupeessa, eli kyllä meidän kelpaa:).

Aili: Kyllä, olen itsekin ollut suomalaisia hautausmaita puunaamassa:). Se on tärkeä asia!

hietzu kirjoitti...

Voi nuo auringonlaskukuvat ovat kuin Claude Monet'n maalaukset!
Hyvin vastattu, noista syistä minäkin tykkään hautausmaista, vaikka Suomessa harvemmin kovin pitkiä värssyjä kivistä löytyykään.

Mine kirjoitti...

Hietzu: Minun tai sinun täytynee toivoa omaan hautakiveeni joku värssy ja aloittaa uusi perinne Suomen hautausmailla:).

Vihreatniityt kirjoitti...

En yhtään ihmettele, jos noita lenkki"maastoja" tulee ikävä. Uskomatonta miten erillaisia taloja mahtuu matkasi varrelle. On ökyrikkaita ja sitten ei niin ökyjä.

Pitää tässä ihan kehaista, että sairaalassa tehdyn punnituksen jälkeen loppui makean syönti kuin seinään. Hyvä, että en pyörynyt kun näin lukeman. Lenkille lähden heti, kun pystyn. Tästä vuodesta tulee terveellinen vuosi. Eikö niin?

Jael kirjoitti...

Voi että miten upea kissa! Ja aika hienot lenkkimaisemat teillä taas oli.Mikä tuo kaunis rakennus meren äärellä on?

Merve kirjoitti...

On kyllä mukava paikka lenkkeillä, voittaa Suomen loskaisen ja harmaan sään mennen tullen. Aurinkoinen talvisää valkoisella lumipeitteellä onkin sitten asia erikseen! Kutakin aikansa, juuri nyt ottaisin mieluummin Bosborin rannat. Suomen hautausmaat ovat kyllä mielestäni kauniita, Turkin lähinnä karuja hoitamattomuutensa vuoksi.

Mine kirjoitti...

Vihreatniityt: Minäkin olen makealakossa. Ja koitan pitää itseäni liikkeellä. Jälkimmäinen on kyllä kärsinyt lasten lomasta, mutta tänään loppuu se (teko)syy olla lähtemättä.

Jael: Se on Kucuksun palatsi, johon en ole vielä saanut mentyä sisälle. Ilmeisesti sulttaanin metsästysmajana käyttämä rakennus.

Merve: Aikansa kutakin. En minkään kaipaa loskaa tai pimeää. Istanbulin kevät on hienoa aikaa, joten yritän ottaa siitä nyt kaiken irti.

Terhi kirjoitti...

Ihana "leijona"kissa :) kissakuvat on mun lemppareita (josset ole vielä huomannut...)

Mine kirjoitti...

Terhi: Kissakuvia onkin kiva ottaa. Istanbul on sellainen kissojen kaupunki.