"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

lauantai 1. syyskuuta 2012

296. tarina (Myra- kasvot kivissä)

Jätimme taaksemme Kemerin ja Mertin. Jatkoimme aiemmin kulkemiamme reittejä kohti länttä. Tie Kemeristä Fethiyeen on takuulla yksi Turkin kauneimmista. Se mutkittelee joko vuoristoissa tai kulkee alhaalla rantaa mukaillen. Kulkien välillä läpi viljelysten ja kylien. Tuoden meidät lopulta Demreen, jota myös Kaleksi kutsutaan. 

Demrestä itsestään ei ole turistipyydykseksi. Se on hyvin vaatimaton turkkilainen pieni kaupunki. Siellä ei ihailla rantaviivoja eikä arkkitehtuurin helmiä. Siellä ei ole baarikujia eikä turistibasaareja. Turisteja sinne kuitenkin tulee ja syitä tähän on kaksi: lyykialaisten Myra ja "joulupukin kirkko". 

Aikanaan Myraa asuttivat ne lyykialaiset. Siellä asteli Paavali lähetysmatkoillaan. 300-luvulla sinne saapuivat roomalaiset ja kaupungista tuli niin tärkeä, että se sai oman piispanistuimen.  Merkityksensä tärkeänä satamakaupunkina Myra menetti meren siirtymisen myötä. Satamaton kaupunki oli vaikea tavoittaa ja sieltä oli hankala tehdä kauppaa. Vaikka merelle ei olekaan loputtomasti matkaa, sitä oli siltikin liikaa. Tapahtumat siirtyivät muualle ja väkijoukot jättivät Demren elelemään hiljaiseloaan. Tämän päivän Demressä sitä rikkovat vain sesonkiajalla kulkevat turistibussit.






Myran rauniot sijaitsevat noin kahden kilometrin päässä Demren keskusaukiolta. Siellä voi ihailla Turkin parhaiten säilynyttä kreikkalais-roomalaisteatteria ja hyvän mielen kaiverruksia kivissä. Kasvoja löytyy erilaisin ilmein ja ovat erittäin hyvin säilyneet ajan hampailta. Pääkohde on kuitenkin ne vaikuttavat lyykialaishaudat rinteessä. Sisään niihin ei pääse, mutta alhaalta voi katsella ihaillen ylöspäin. Miettien millaisin menoin näihin hautoihin vainajia vietiin? Ja missä ne vainajat ovat nyt?











Täällä Myrassa eleli aikanaan myös piispa Nicholas. Hänestä kerronkin sitten ensi kerralla.

13 kommenttia :

A kirjoitti...

Jännää, vuoren rinteessä on siis vainajien kaupunki---.

Kiitos postauksesta, Mine, ja hyvää viikonloppua sinulle!<33333

Amalia kirjoitti...

Vau miten mielenkiintoista!! Aina vaan enemmä tulee tunne "Tuonne ois päästävä"

Saga kirjoitti...

Todellakin hyvän mielen kaiverruksia nuo, samoin kuin sinun kuvasi niistä, kuin postikortteja. Eritoten hymyilytti neljäs kuva.

Jael kirjoitti...

Mahtavan näköiset nuo kallioon hakatut rakennukset!

mimon mami kirjoitti...

Upeaa! Muistuttavat hieman Petran kaupunkia Jordaniassa. Aina tuntee itsensä pieneksi vuosisatoja säilyneen rinnalla. Niitä polkuja on niin monet tallanneet ennen meitä.
Kiitos taas mielenkiintoisesta reissusta upeine kuvineen.

Anonyymi kirjoitti...

Hui ! Tunne en pimeällä tahtoisi, mutta päivänvalossa kylläkin ! Pystyikö noihin hautoihin sisälle katsomaan ? Vai halusitteko edes katsoa ? Luita ? Kalloja ? Hui ! t: Tiina

Olen tänään yrittänyt kaivaa niitä "kantoja"; ei taida onnistua ! Vielä, kun saisi päänsä järjestykseen...

Lissu kirjoitti...

Mikä kuva tuo, jossa pikkuinen katselee historiaa kasvoista kasvoihin! Upeaa symboliikkaa.

Mine kirjoitti...

Aili: Minusta on mielenkiintoista, että halusivat haudata vainajat näihin vuoren rinteisiin. Niitä näkyy siellä täällä pitkin Lyykian reittiä. Näin olivat kuolleet jo puolimatkassa Taivasta:).

Amalia: Ensi kerralla sitten. Tekevät hyvin retkiä lomakohteista, joten täytyy vain tietää mihin ehdottomasti haluaa...

Saga: Sattui niin sopivasti kuopuksen kanssa samalle korkeudelle tuo kivi. Minustakin se on kiva kuva.

Yaelian: Niitä on tosiaan useassa paikassa, mutta tämä on mahtipontisin siksi, että niitä oli niin monta.

Mimon mami: Voi pääsisikin Petraan. Oletko käynyt?

Tiina: Näihin ei saanut mennä sisälle, mutta on täällä paljon sellaisiakin johon saa. Ovat tyhjiä. Älä luovuta, Tiina. Elämällä on sinulle varmasti jotakin hyvää tarjolla seuraavan mutkan takana. Vaikkei kannoiltakaan säästytä?

Lissu: Minustakin se oli kiva. Kuinka monet lapset ovat tuollakin kasvanneet. Nyt heitä ei enää ole. Mekin olemme olemassa niin lyhyen hetken ja kohta haudoillamme kulkevat toiset ihmiset, jotka eivät meistä mitään tiedä.

pikkujutut kirjoitti...

Minullekin tuli Petra mieleen.emme ole vilä käyneet ja nyt emme taida päästäkään muuta kuin lentämällä.Ja luulen, ettei nyt kannata edes kokeilla sitä vaihtoehtoa..
Nyt siirryn matkatarinoihisi, paljon olette ennättäneet.

Unknown kirjoitti...

blogunuzda bana yer ayırdığınız için teşekkür ederim anne ;)

Mine kirjoitti...

Pikkujutut: Meidän yhdet tuttavat kävivät Petrassa viime kuussa, ymmärtääkseni autolla. Eivät kokeneet, että siellä olisi ollut mitään vaaraa. Ainakaan vielä.

Mert: Seveseve. Görüşmek üzere.

Pepi kirjoitti...

Ihan mun paikkani!
Olen nyt viivähtänyt täällä muutamaan eri otteeseen ihmettelemässä...

Mitä muuten meistä jää jälkipolville?
Muovia, CD-levyjä, ydinjätehautoja, perhana!? tuskinpa paljon muuta....mutta eipä noissa makkarataloissa paljon oliskaan!

Mine kirjoitti...

Punatukka: Minä olen miettinyt samaa. Meistä jää jälkeen hometaloja, valtavat kaatopaikat ja romua. Kerskakulutuksen aiheuttamat tuhon jäljet ja laajeneva aukko otsonikerroksessa. Ja nykytaide:).