Kun nykyinen mieheni, silloinen poikaystäväni, lähti opiskelemaan, kirjoitin hänelle pitkiä kirjeitä. Soittelimme myös pitkiä puheluita, jotka kestivät niin kauan, että sanat loppuivat kesken. Puhelun päättäminen tuntui niin vaikealle, että niiden lopettamista vitkuteltiin. Tai minä vitkuttelin. Kirjoitettuja sanoja minulla sen sijaan tuntui aina löytyvän. Ne piti vain johonkin kohtaa lopettaa, jotta saattoi jatkaa taas seuraavassa kirjeessä.
Lukuunottamatta näitä puheluita, en ole ikinä viihtynyt puhelimessa. Tai jos tarkemmin ajatellaan, en viihtynyt varmaan silloinkaan, mutta koska ei voitu nähdä oikeasti, oli soittaminen edes joku laiha lohtu. Minusta keskustellessa pitää nähdä kasvot, ilmeet, eleet. Täytyy voida hipaista keskustelukumppania, kumartua häntä kohden. Täytyy erotella äänenpainot ja huomata kaikin aistin puhekumppanin mielenlaatu. Elehtiä käsillä. Nähdä naurunrypyt ja huulen vapina. Puhelin tekee kaikesta jotenkin monotonista ja latistettua. Jotakin oleellista ja tärkeää jää näkemättä, kokematta ja huomaamatta. Siksi puhelimessa voi mielestäni korkeintaan hoitaa asioita, mutta ei varsinaisesti kohdata tai keskustella.
Ensimäisen kännykkäni ostin vuonna 1998. Se oli sellainen iso punainen mötikkä. Odotin esikoistani ja minulla oli aika pitkä koulumatka. Puhelin tuntui tarpeelliselle, jos jotakin sattuisi. Siitä lähtien olen käyttänyt kännykkää vain äärimmäisessä pakossa. Enkä ole kännyköitä sen ensimmäisen jälkeen ostanut. Minulle on aina periytynyt sukulaisten vanhat. Tämän hetkinen on miehen kummitädin perintöä. Joku Nokia, ei aavistustakaan mallista, ei kameroita, eikä mitään muutakaan. Sen oleellisin toiminto minulle on kello ja herätyskello. Sillä nimittäin soitetaan ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään.
Mitä käy kun puhelin estoinen saapuu Turkkiin? No, pahimman laatuinen kulttuurien törmäys. Turkkilaiset nimittäin elävät puhelin korvalla. Kännykkä soi jatkuvasti tai jos ei soi, sillä soitetaan itse. Istupa yksi matka bussissa ja laske kuinka monta puhelua ehdit kuuntelemaan. Ja jokainen niistä menee jotenkin näin. -Haloo. -Mitä teet? Miten menee? -Missä olet? -Heippa! Nämä minusta ihan käsittämättömän turhat puhelut, joita turkkilainen soittaa monta kymmentä päivässä, on turkkilaiselle merkki välittämisestä, kiinnostuksesta ja ystävyydestä. Kun en soita, en siis välitä, en ole kiinnostunut ja ystävyydessämme on jotakin pahasti pilalla?
Olen kyllä sitä mieltä, että maassa tulisi elää maan tavalla. Siinä missä pystyy. Tähän puhelinasiaan en vain pysty. Se ei tule minulta luonnostaan. En kestä sitä. En tahdo enkä halua. Näin ollen kuuntelen mieluummin ystävieni toistuvat moitteet: "Et ole soittanut. Etkö yhtään kaivannut meitä? Sinua ei sitten taida kiinnostaa mitä meille kuuluu." Ja selitän tuhannen ja yhdennen kerran, että olen kaivannut, olette minulle tärkeitä, minä oikeastaan rakastan teitä, mutta minä en soita puhelimella muuta kun asiaa. (Ja silloinkin vain jos on ihan pakko, sillä mieluummin hoidan asiatkin sähköpostilla.) Olette minulle arvokkaita ilman haloomitäteetmissäoletheippaa.
On siinä kulttuurieroja myös suomalaisten kesken. Kun olemme suominaisten kanssa vuosittaisilla reissuillamme me erottaudumme kolmeen ryhmään. Yksi ryhmä skypettää ja soittaa kotiin monta kertaa päivässä. Puheenaihessa päivän mittaan liikkuvat lapset ja se miten kotona pärjätään. Toinen ryhmä tarkistaa kerran päivässä, että miten on mennyt ja kertoo sen keskustelun jälkeen kotiväen kuulumiset meille muillekin. Ja sitten olen minä ja mieheni. Minä kirjoitan henkilökohtaiseen blogiini päivän kuulumiset, jos ehdin. Jos kuluu enemmän kuin pari päivää, jolloin en ehdi, tulee mieheltä viesti: "Rakas, oletko hengissä." Siihen riittää, että vastaa; "Olen, rakas". Kun mies on reissussa, hän kirjoittaa muutaman rivin jos ehtii, eikä odota riveihinsä vastausta. Meille No news is good news. Poikkeuksen tähän on tehnyt mieheni tämänhetkinen matka Iraniin, joka matkakohteen erikoisuuden vuoksi on tiivistänyt yhteydenpitotarpeen päivittäisiin iltatarkistuksiin sähköpostilla. Kaikki on onneksi mennyt hyvin ja tänään saan matkalaiseni takaisin.
Ja kun saavutaan yhteen aukeavat sanaiset arkut. Puhutaan sielun kyllyydestä ja sydämen halusta. Keskitytään sataprosenttisesti siinä läsnäoleviin. Iloitaan heistä. Otetaan takaisin menetetty aika ja keskustellaan mitätehtiinmissäoltiin ja paljon paljon muuta. Tarttuen kädestä, läppäisten olkapäätä, nauraen silmät sirrillään, nostellen silmäkulmaa jännissä paikoissa ja juoden samalla kahvit.
Soitellaanko? -Eikö voitaisi tavata mieluummin?
14 kommenttia :
Tavataan! Mieluummin :)
Valitettavasti tänä päivänä monen aikataulut on sellaisia, että turhan monen ystävänkin kanssa tapaamiset on harvinaista herkkua ja välillä kuulumiset vaihdetaan maratonpuheluilla.
Samaa mieltä, tavataan mieluummin :) Mulla on joku puhepaketti, jossa on puheaikaa 650min. Arvaas paljonko käytin viime kuussa?! 14min!!
En ymmärrä ylipäätään ollenkaan ihmisten, niin Suomessa kuin muuallakin, vimmaa puhua puhelimessa julkisilla paikoilla. Taannoin täällä olikin "Älä kailota"-kampanja. Tuli tarpeeseen, kun kaikki bussissa kovaan ääneen huutavat asiansa (tai sen sijaintinsa vähintään..) Minulla puhelin saa soida, mutta vastaan/soitan takaisin sitten, kun voin rauhassa puhua.
Olipas mukava kirjoitus. Jaan kanssasi 'puhelinkammon' ja mieluummin hoidan asioitakin kasvokkain, jos mahdollista.
Mine, täysin samaa mieltä! Minä melkein vihaan puhelinta. En soita ikinä 'mitä kuuluu?*-puheluita ellei vanhaa äitiäni lasketa lukuun. Soitan tuskin koskaan. Ja mikä uskomattominta, puhelimeni on melkein aina suljettu. Se pitää avata vain, jos R. on yksin isossa marektissa tekemässä ruokaostoksia;-) Kerran hänen piti tuoda tähtianiksia ja hän toi nomparelleja...
Sisareni vaihtaa puhelinta ja silmälaseja asusteiden ja trendien mukaan. Minulla on vasta toinen matkapuhelin menossa ja se on mallia, jollainen on useimmilla 10-vuotiailla Suomessa. Tosin kummipojallani, 8 vee, on jo iPad tms. etc.etc.
Toiset ovat loukkaantuneet, mutta olen sanonut, että minä vastaan aina sähköpostiviestiin eli 'meilatkaa!'.
Tosin...Olgan lähtöpäivänä olin niin onnellinen kun Jael soitti minulle kaukaa. Hän aavisti, että olin liian likellä sortumista. Myönnän, että kerrankin puhelinsoitto oli paikallaan. Moni muukin yritti silloin soittaa, mutta vastasin vain Jaelille ja eräälle Kustannusherralle, jolla on colliensa kanssa menossa melkein sama kohta...
En elä puhuakseni puhelimessa, joten jaan tämän asian tasan tarkkaan kanssasi.
♥
Asioita minäkin soittelen, en juoruja enkä muita turhia puheluita. Ja puhelinlaskuni on hyvin pieni!
Oikein hyvää ja kaunista viikonloppua, Mine!<3333
Minä olen suorastaan kammonnut puhelinta. En niiden ystävien ja perheenjäsenten soittoja niinkään vaan kaikkien muiden. Minusta on vaan jotenkin kamalaa nähdä joku numero vilkkumassa ruudulla ja kuulla kova vaativa ääni enkä yhtään tiedä miksi tai kuka soittaa. Hirveän ahdistavaa. Minulla meni myös tosi pitkään että uskalsin alkaa itse soittelemaan virastoihin ja varaamaan aikoja yms. En kyllä pidä sähköpostistakaan mutta se on sentään parempi kuin puhelimeen vastaaminen. Eli jos on asioita hoidettavana, menen mieluiten tekemään sen naamatusten :)
Pepi: Sellaistahan se on. Jatkuva kiire takamuksen alla. Ja toisaalta, jos ehtii puhua maratonpuhelun, eikö sitten kuitenkin ehtis kahvillekin?
Saga: En minäkään välittäisi kuulla bussissa sata kertaa sitä "Olenbussissamitässullekuuluuheippaa", mutta minkäs teet:).
Sannabanana: Minäkin hoidan mieluummin asiat sähköpostilla. Eipä jää mielikuvien ja muistin varaan, kun on asiat ylös kirjattuna ja säilöttynä.
Leena: Voi voi, en tiennytkään, että siellä on ollut noin suuri suru! Otan osaa nyt näin sähköpostilla. (Niin ei tarvi soittaa:)).
Jaa, että kännykkä asua myöten. Sekään ei ole tullut muuten mieleeni..
Aili: Puhelinlaskujen puolesta minäkin olen tosi edullinen vaimo:).
Miltsu: Puhelimessa puhuminen ja asioiden hoitaminen vieraalla kielellä. Voi itku, apua ja kääk. Se kuuluu kyllä justiinsa niihin vihoviimeisiin asioihin, joita haluan tehdä. Yhä edelleen, vaikka puhun kieltä ihan hyvin. Äsken muuten tilasin lapsille pizzaa, sen verran pitää välillä venyä:D.
Voi ei ! Taas minä joudun paljastamaan jotakin itsestäni ja olla "erilainen nuori" (muori)...
Minä puhun puhelimessa pitkään, paljon ja välillä pahaakin (juoruja). Voi helposti puhua tunnin tai pari...Kun lähden Jalo-koiran kanssa lenkille, niin otan puhelimen mukaan. Soitan samalla Äidille Savoon, Ystävälle Kajaaniin tai vaikka Naapurin Rouvalle; mihin nyt päähäni pälkähtää...
Pidän kyllä myös vierailuista, sähköposteista, kirjeistä ja korteistakin, mutta puhelimesta en luopuisi, enkä edes muista mones kännykkä on menossa; aika "mopomalleja" kuitenkin...
Yksi ennätys puhelimesta muistuu vuosien takaa, kun puhuin ystävän kanssa lähes koko yön. Minä olin yksin kotona peiton alla ja hän yövuorossa hotellin vastaanotossa; juteltiin aina, kun hänellä ei ollut asiakkaita. Voi sitä höpinän määrää !
Sinut kyllä tapaisin mielelläni "livenäkin" ; kesäkahveilla ehkä ? t: Tiina
Ihan sama juttu,en tykkää lainkaan puhua mitään pitkiä puheluita puhelimen kautta.ONneksi on Skype,jonka kautta näkee ne ilmeetkin;just eilen puhuin poikani ja miniäni kanssa Suomeen ja näin vanhan kissanikin,Oton.
Täällä myös puhutaan ihan hurjan paljon puhelimessa.Joskus menee hermot bussissa kun joka puolelta kuuluu jotain puheluita,vaikka se ei edes ole terveellistä,eli silloin altistun sille säteilylle....
Tiina: Erilaisuushan on rikkautta, joten mitä sitä kainostelemaan. Minusta tuntuu, että moni tykkää puhua puhelimessa, joten hyvähän se on, että löytäisivät kaltaistansa seuraa:).
Ja minäkin mielelläni tapaisin sinut, mutta minulle ei siis kannata soittaa maratonpuheluja:D.
Yaelian: Minä en tykkää puhua skypessäkään. Minusta siinä on melkein samat rajoitteet kun puhelimessakin. Olen siis ihan toivoton tapaus tässä asiassa...
Ihan staprosenttisen samaa mieltä! Onpa mukava kuulla, että on muitakin puhelinkammoisia, kun olen luullut, että olen jotenkin "vajaa". :-) Ihmisten tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että kaikki eivät tykkää jaaritella puhelimessa, ja jotkut jopa loukkaantuvat, jos/kun heille ei soittele. :-(
Joskus ärsyttää, että ihmisen pitäisi aina olla puhelimen päässä tavoitettavissa - paitsi silloin kun pitäisi itse saada poika tai mies kiinni :) Voi olla, etten esim. viikonlopun aikana katsokaan puhelintani ja se lojuu jossain kassin pohjalla jos en itse soita sillä. Soittopaketteja minun olisi aivan turha ottaa, koska maksaisin sillloin about triplasti tai enemmänkin puheluista kuin nyt, minuuttitaksalla.
Puhelin on älyttömän kiva keksintö, mutta turhanpäiväinen jaarittelu on juuri sitä, turhanpäiväistä jaarittelua :) Kuulumisia on ihan ok vaihtaa, mutta liian pitkät puhelut ovat yleensä jo rasittavia. Miehillä on yleensä ihan erilainen suhtautuminen puheluihin, asia hoidetaan ja se on heippa!
Puhelimeen liittyy nykyään myös paljon ärsyttäviä asioita, kuten se, että puhelin itse kailottaa monotonisella äänellään kuka soittaa... eiköhän sen nyt voisi katsoa siitä ruudultakin kuka soittaa.
Tekniikka on aina ollut minusta kiinnostavaa, mutta puhelimessa en sitä ihmeemmin kaipaa - paitsi, että se on näppärä = nykyään ehdottomasti kosketusnäyttöinen, muulla ei sitten juuri olekaan väliä :)
Voi että, nämä sinun kirjoituksesi ovat sellaisia, että näihin voisi kommentoida A4:llä, ja välillä olenkin kirjoittanut tajuttoman pitkästi kommenttia, mutta jättänyt sitten julkaisematta :D
Hippu: Niin se on. Ja jos itse tykkää soitella, ei ehkä voi mitenkään ymmärtää, että joku toinen ei tykkää. Minäkin olen selittänyttämän puhelinestoisuuteni täkäläisille ystäville vaikka kuinka monta kertaa ja siltikään eivät jotenkin usko siihen.
Tiina: Minustakin puhelin on tarpeellinen keksintö ja hermot palaa, jos joku ei olekaan heti vastaamassa, kun minä yritän soittaa. Itselläni sen sijaan ei edes ole Turkkilaista numeroa ja puhelinta, eli minua on melko hankala tavoittaa. Muiden siis täytyy olla aina tavoitettavissa, mutta minun ei...
Ja muutenkin olen vähään tekniikkaan tyytyväinen. Mutta kolme on mistä en luovu. Läppäri (ja ehdottomasti Apple), Kamera ja toimiva kovalevy!
Lähetä kommentti