"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

maanantai 25. helmikuuta 2013

398. tarina (Olla ihan sumussa)

Ikkunan takana on sumuverho. Lapset ja mies hukkuvat siihen pian ovesta lähdettyään. Kameran patteri lataa, mutta en malta odottaa loppuun asti. On päästävä pian ulos, sillä minäkin tahdon olla ihan sumussa.





Kaupunki on kadonnut. On vain tämä edessäni oleva tie ja sekin vain muutamia metrejä kerrallaan. Tyhjästä ilmestyvät kävelijät ja sumun läpi leijuvat leipomon tuoksut. Kerälle kääntyneet kissat talojen ikkunalaudoilla ja ovien pielissä. Koirat, jotka eivät näytä tietävän, että onko jo päivä vai pitäisikö vielä puolustaa reviiriään tunkeilijoita vastaan.




Mäen päällä auringonsäde rimpuilee aikansa sumuverhon takana. Se selviytyy voittajana. Valon määrä lisääntyy ja pistää kaupungin hehkumaan. Taivas onkin taas sininen, ruoho vihreää ja talojen seinissä sateenkaaren värit. Minun Istanbulini. Joskus se on pakahduttavan kaunis. Niin rakas, että tekee kipeää. Mutta ei haittaa.









Laskeudun yhä vain alaspäin. Edessä häämöttää jo salmen sini. Beylerbey. Voiko sen kääntää Herrojenherraksi? Ainakin se on tyylikäs sellaisella huomaamattomalla ja itseään tyrkyttelemättömällä tavalla. Kuin komeasti harmaantunut mies siistissä puvussaan ja kädessään salkun sijasta muovikassi.














Yli liitävät lokit, siimoja selvivät kalamiehet, jalkaan puskeva kissa. Ympärillä aukaisee ravintolat ja liikkeet oviansa. Vieressä soljuva salmi ja poskipäitä hellivä aurinko. Kadun lakaisija tahtoo kysyä kamerasta, sillä hänkin on juuri ostanut oman Nikoninsa. Tämä lenkkeily alkaa tuntua elämäni huippuhetkiltä.








Olen ollut matkassa yli tunnin ja minulla on kamala nälkä. Aamupala ei maistu heti herättyä, mutta nyt voisin syödä vaikka hevosenlihakebappia. Poikkean siis viereiseen kauppaan ostamaan munia ja mansikoita. Sitten huijaan hieman ja istun bussissa mäen puoliväliin. Hyppään kyydistä ja puuskutan loppumäessä vielä hien pintaan. 



Yhteensä 1h 30 minuuttia. Tomaattimunakasta ja kohta sitten mansikkarahkaa. 

13 kommenttia :

anumorchy kirjoitti...

Sinahan olet jaanyt ihan koukkuun!!

Allu kirjoitti...

Kauniita on noi sumukuvatkin.

Pepi kirjoitti...

Endorfiinikoukku ei ole sieltä pahimmasta päästä ollenkaan....kuulemma :D

Kauniita kuvia niin maisemista kuin yksityiskohdistakin, tuo verhon takaa kurkkiva pisti hymyilyttämään!

Ja ihanan keväistä!!

pikkujutut kirjoitti...

No, mutta. Sinullahan on jo treenarin ruokavaliokin :). Sumuiset aamut ovat ihania, varsinkin kun se aurinko sieltä sitten ilmestyy..

Kysymykseesi vastaus: on, ensin vain järjestellään erinäisiä juttuja :).

Petra kirjoitti...

Pakahduttavan ihania maisemia, on merta ja turkkia, kalastajia ja pyykkeja, ihan kaikkea, kylla kelpaa hölkötella.

Tiina kirjoitti...

Ei ole kyllä valittamista noissa lenkkimaastoissakaan - eikä tuossa lounaassakaan, maistuis varmaan mullekin :) Ai niin, paitsi tuo rahka, sitä varmaankin täytyisi opetella syömään...

Mine kirjoitti...

Anu: Niinkö? Toivottavasti.

Allu: Niin kaunis on maa, niin korkea taivas. Ja kaikkein kaunein on sumun läpi paistava aurinko.

Pepi: Minun kohdalla ei varmaan ikinä puhuta endorfiinikoukuista. Kyllä minua nyt ajaa ulos enemmän tämä kuvaaminen ja bloggaus, kun liikunta. Mutta onneksi jälkimmäistäkin tulee saatua tässä samassa. Vähän niinkuin varkain.

Eikö ollutkin ihana kurkkija?

Pikkujutut: MInä olen periaatteessa ollut jo monta vuotta aika karppi. Ennenkuin se tuli muotiinkaan. Minulle ei vain sovi sokeri ja jauho. Ne turvottavat ja tekevät olon huonoksi. Ja aiheuttavat kamalia migreenejä. Toisaalta sitten suuni tykkäisi niistä kovin ja aika ajoin repsahtelen. Ja lomilla ja juhlapäivinä syön kaikkea mitä mieli tekee.

Petra: Eikö vain. Ajattelin taas, että Istanbul on maailmankaikkeuden ihanin.

Tiina: Minä olen ihan himona rahkaan. Pullissa, kakuissa ja ihan sellaisenaan. Kermavaahtoa, rahkaa ja hullunaan marjoja. Tai hedelmiä, jos ei niuhoteta. Nyt niuhotetaan, sillä paino ei tipu. Ei lenkeistäkään huolimatta.

A kirjoitti...

Hieno lenkki, jaksatko tehdä joka aamu noin pitkän lenkin?

Oikein hyvää helmikuun viimeistä viikkoa sinulle ja perheellesi, Mine.<33333

Jael kirjoitti...

Hyvä,noin sitä pitää.Tänään fuskasin...
Sumu on kaunista aina välillä.Meillä oli tänään 26 astetta ,mutta kuivaa,eikä se niin kauhean kuumalta tuntunut.
Löydät kyllä aina mielenkiintoisia reittejä noille kävelyillesi:)

Riina kirjoitti...

Olipa taas romanttinen kävely, sumuineen päivineen.

Et muuten usko. Täällä sataa tänäänkin lunta! AAAAARRGH! :D

Mine kirjoitti...

Aili: Olen jaksanut nämä kuusi kertaa. Katsotaan kuinka tulevassa käy?

Yaelian: Oho, onpas siellä lämmintä. Ihan kesä.

Riina: Vai lunta, taas. Meillä onkin sukulaiset siellä lomalla, tajusin tänään. Liekö ovat osanneet iloita lumisesta Pariisista:)?

Kirjailijatar kirjoitti...

Minuakin pakahduttaa täällä. Nämä kuvat ja tunnalmat. Täällä sinun blogissasi on usein aika kaihoisaa vierailla. En tarkoita nyt mitenkään ikävällä tavalla, vaan sellaisella, no kaihoisalla tavalla. Tulee monesti niin ikävä sinne :)

Upea sumu noissa ylimmissä kuvissa. Ja olen aina ihan heikkona kissoihin.

Ja jee, puolitoista tuntia!

Mine kirjoitti...

Kirjailijatar: Minä haaveilen näillä kaduilla. Leikin "Jos voittaisin lotossa-leikkiä". Tänäänkin löysin aika monta taloa, josta tekisin kauppaa. Tuntuisi ihanalta tietää, että kaupungissa odottaa koti. Paikka johon tulla heti kun pääsee.